Populismin aika tuo yhä enemmän uskon mukaan politiikkaan

Teksti on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 1/2024. Suomen Kuvalehti julkaisee alun perin Kanavassa julkaistuja tekstejä verkossa.

Hetki oli monella tavalla hätkähdyttävä.

Kansanedustaja Päivi Räsänen (kd) nosti kameroiden välkkeessä raamattunsa ilmaan kuin Donald Trump kon­sanaan. Entinen sisäministeri ja entinen puo­luejohtaja oli juuri vapautettu syytteestä, joka koski kiihottamista kansanryhmää vastaan. Helsingin hovioikeus oli päättänyt, että uskontokunnan pyhinä pitämiä kirjoituksia saa siteerata, vaikka jokin ryhmä – tässä tapauksessa homoseksuaalit – loukkaantuu siitä.

Räsänen ilmaisi helpottuneena kiitollisuutta jumalalle ja lakimiehelleen. Uskonnollinen politikointi otti Suomessa uuden askeleen.

Samana iltana perussuomalaisten puheenjohtaja ja valtiovarainministeri Riikka Purra onnitteli Räsästä sosiaalisessa mediassa. Hän myös arvosteli jutun syyttäjää siitä, että tämä harkitsee tapauksen viemistä vielä korkeimpaan oikeuteen. Purraa ei pidätellyt se, että poliitikkojen, etenkin ministerien, odotetaan pidättyvän oikeuslaitoksen ratkaisujen kritisoimisesta.

Ja kun perussuomalaisten puheenjohtajalle kommentoitiin, että hovioikeuden ratkaisu voi avata myös esimerkiksi muslimeille uusia sanankäytön mahdollisuuksia uskonnon- ja sananvapauden nimissä, Riikka Purran vastaus oli harvinaisen suorasukainen: ”Parempi huolehtia maahanmuuttopolitiikan toimivuudesta ja estää islamisaatio kuin ronkkia oikeutta sananvapauteen.”

Uskonnon ja politiikan pitäminen erillään on ollut monelle ajattelijalle tärkeä tavoite John Locken tapaisista valistusajan filosofeista lähtien. Kirkon ja valtion erillisyys ja sekularismi olivat johtotähtiä myös Yhdysvaltoja perustettaessa. Ranskassa oppi omaksuttiin kirjoittamalla siitä laki vuonna 1905. Turkki lasketaan virallisesti sekulaariksi valtioksi Mustafa Kemal Atatürkin ajoista lähtien.

Pitkään etenkin 1900-luvulla vältettiin politiikan tekemistä uskonnollisilla teemoilla. Mitenkään täydellisesti ne eivät toki missään vaiheessa kadonneet, mutta suunta oli pääasiassa maallisia aatteita etualalle nostava. Vuonna 1958 perustettu puolue Suomen kristillinen liitto esimerkiksi vaihtoi tässä yleiseurooppalaisessa hengessä 2001 nimensä muotoon Suomen kristillisdemokraatit. Puoluetta johti tuolloin Bjarne Kallis, jonka seuraajaksi Räsänen valittiin vuonna 2004.

Noihin aikoihin esitettiin myös useita ennusteita, joiden mukaan uskonnot ovat katoava ilmiö etenkin Euroopassa ja jossain määrin muual- lakin läntisessä maailmassa. Maallistuminen näkyi eroamisina kirkoista ja passivoitumisena seurakuntien toimintaan ja uskonnollisiin seremonioihin osallistumisessa.

Mutta ennusteet olivat harhaa. Uskonnot ovat osoittaneet sitkeää eloonjäämiskykyä hankalissakin oloissa. Neuvostoliitossa pyrittiin aluksi kokonaan eroon uskonnoista. Arabimaailmassakin maallistuminen eteni 1900-luvun jälkipuoliskolle asti.

Kummassakin tapauksessa kävi niin, että uskonnot nousivat yhteiskunnallisten mullistusten myötä vahvaan asemaan. Ne otettiin poliittiseen ja populistiseen käyttöön. Uskonnoista alettiin hyödyntää politiikassa sitä puolta, joka korostaa vastakkainasettelua kilpailevien uskontojen kanssa. Uskontojen armo-, rauha-, rakkaus- ja ihmisyysaspektit jätettiin sivummalle.

Jossain pappisjohtajat astuivat poliittisten päättäjien yläpuolelle, kuten mullahit Iranissa. Toisaalla uskonnolliset päälliköt valjastettiin dik­taattorien vallan pyhittäjiksi. Ortodoksipatriarkka Kirill häärimässä Vladimir Putinin käsikassarana on klassikkoesimerkki tästä ilmiöstä. Yhdysvalloissa yksittäisiä saarnaajia on pyrkinyt presidenttiehdokkaiksi, mutta enimmäkseen uskonnon merkitys näkyy siinä, että jokaisella vakavissaan huipulle pyrkivällä poliitikolla on oltava tunnistettava uskonnollinen vakaumus, kotikirkko ja mieluiten lähipiirissään arvostettuja hengenmiehiä.

Viimeisimpänä vastakkainasettelua ruokkii Gazan sota. Teknisesti ottaen paikallinen verinen konflikti sai välittömästi globaalin ulottuvuuden, johon suhtautumisessa ei tunnuta tuntevan kompromisseja tai edes mahdollisuutta etsiä kompromisseja.

Populismin suosionnousun leimaaman 2010- ­luvun jälkeen uskonnollinen retoriikka ja uskonkappaleisiin viittaaminen on lisääntynyt yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Suomessa etenkin perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit ovat löytäneet toisensa näiden teemojen avulla. Tässä oli paljon merkitystä Timo Soinilla, joka perusti Suomen maaseudun puolueen konkurssin jäljiltä uuden ja nyttemmin radikaalioikeistolaiseksi populistiliikkeeksi vakiintuneen perussuomalaiset. Soini on katolilaiseksi kääntynyt abortinvastustaja. Hän paimensi puoluettaan samoille linjoille.

Samoihin aikoihin kristillisiä johti Räsänen, jolle raamatuntulkinnat ovat olleet niin ikään keskeisempää aatepohjaa kuin esimerkiksi Kallikselle. Räsänen on profiloitunut erityisesti sukupuolivähemmistöjä koskevilla kannanotoillaan. Hyvässä muistissa on, miten hänen puheensa Yleisradion kahdessa Homoilta-televisiokeskustelussa aiheuttivat eroamisaallon Suomen luterilaisesta kirkosta.

Kun Räsäsen puheet vietiin tuomioistuinkäsittelyyn, hän sai leimallisesti vahvinta tukea toisaalta perussuomalaisilta vaikuttajilta ja toisaalta kansainvälisiltä fundamentalistilaidan kristillisiltä liikkeiltä.

Populistiset liikkeet kopioivat sujuvasti toistensa teemoja ja teesejä yli valtioiden rajojen ja valtamerien. Useimmissa tapauksissa johtotähti tuntuu löytyvän Yhdysvalloista. Myös kansainvälisesti leviävät karismaattiset liikkeet saavat innoitusta usein juuri amerikkalaisista uskonyhteisöistä. Eivätkä ne kaihda politiikkaan tai edes oikeuslaitoksen toimiin puuttumista.

Erityistä pontta uskontopopulismille antaa toisten uskontojen kieroutuneiden piirteiden esiin tuominen ja vastustaminen. Oman uskon sellaisia piirteitä, jotka ovat ristiriidassa vaikkapa tasavertaisuusajattelun kanssa, sen sijaan puolustetaan argumentilla millä tahansa.

Yhdysvalloissa valittiin äskettäin kongressin edustajainhuoneen puheenjohtajaksi 51-vuotias juristi Mike Johnson, joka sanoo kannattavansa 1700-luvun uskonnollisia ja moraalisia arvoja. Hänen lainoppinsa mukaan uskonnot ja valtio erotettiin Amerikassa aikoinaan perustuslailla toisistaan siksi, ettei yhteiskunta tunkisi nokkaansa kirkkojen asioihin – eikä päinvastoin. Suomeksi sanottuna hän pitää oikeutettuna tehdä poliittisia päätöksiä uskonnollisilla perusteilla. Eikä hän ole ajatuksineen yksin.

Evankelikaalisia kristittyjä, joihin Johnson kuuluu, yhdistää tapa tulkita Raamattua kirjaimellisesti. Evankelikaaliset pitkälti ratkaisivat Donald Trumpin valinnan presidentiksi vuoden 2016 vaaleissa, ja he voivat myös palauttaa suosikkinsa valtaan ensi vuonna. Heitä ei haittaa, että Trump on suorastaan rehennellyt synnin- teoillaan.

Evankelikaalisille on tärkeää, että heillä ja Trumpilla on sama vastustaja ja inhon kohde: arvoliberalismi, joka sallii esimerkiksi abortit ja samaa sukupuolta olevien avioliitot sekä luottaa tieteeseen enemmän kuin Vanhan testamentin kertomuksiin.

Yksi merkittävä yhdistävä tekijä uskonnollisten ja poliittisten liikkeiden välillä on karismaattinen johtajuus. Uskontokunta tai puolue voi menestyä myös ilman sitä, mutta etenkin populismin palapelissä se on oleellinen osa. Useilla populistisilla liikkeillä ja puolueilla on johtopaikoilla henkilö tai henkilöitä, joille on etenkin ydinkannatta­jien joukossa varattu lähes messiaaninen status. Useimmat ei-populistisetkin puolueet nauttivat ja hyötyvät usein vahvasta sekä karismaattisesta johtajasta, mutta heidän asemansa ei näyttäydy yhtä korvaamattomana kuin populististen puoluei­den johtajille varattu erityisasema.

Tämän vuoksi ei olekaan ihme, että monia aikamme tunnetuimpia populistisia puolueita tituleerataan yhden miehen tai naisen puolueiksi – ja näille johtajille on suotu hyvin vahva koskematon auktoriteetti ohi perinteisten puolueorganisaatioiden. Tätä selitetään usein tietyn populistisen johtajan erityisominaisuuksilla, jotka erottavat hänet omassakin porukassaan massasta. Nämä niin kutsutut erityislahjat otetaan usein annettuina oikeuttamaan johtajan messiaanisen statuksen, mikä johtaa usein myös lempinimiin, joita seuraajat käyttävät ihaillen johtajistaan: ”Mestari” Jussi Halla-aho ja ”il Capitano” Matteo Salvini.

Tutkija José Pedro Zúquete avaa The Oxford Handbook of Populism -teoksessa kuusi keskeistä käsitettä, jotka aina liitetään uskonnollisiin populistisiin johtajiin. Johtaja voidaan nähdä – tai paremminkin näyttää – profeettana, moraalisena arkkityyppinä, marttyyrina, lähetyssaarnaajana ja kansansa tai puolueensa synonyyminä.

Profeettana johtaja on yksilö edellä aikaansa. Puolueiden ja liikkeiden sisällä kierrätetään hänestä narratiiveja ja anekdootteja, jotka alleviivaavat hänen erinomaisuuttaan ja sitä, kuinka juuri tämä henkilö on esimerkiksi haistanut politiikan uudet tuulet ennen muita sekä lakkaamatta uskaltanut kertoa vaikeita ja epämukavia totuuksia yhteiskunnasta omankin parhaansa uhalla.

Moraalisella arkkityypillä taas tarkoitetaan sitä, että tosiasioista piittaamatta johtajat esitetään esimerkillisinä yksilöinä, jotka elävät elämäänsä korkeiden eettisten standardien mukaan. Tämä asettaa heidät tavallisen ihmisen yläpuolelle moraalisesti ja alleviivaa heidän ansaittua asemaansa.

Marttyyriroolia käytettäessä korostetaan johtajahahmon epäitsekästä uhrautumista liikkeen aatteiden hyväksi. Tätä usein alleviivataan puolueorganisaatiossa kertomalla tarinoita siitä kuinka johtaja on asettanut oman edun, hyvinvoinnin ja jopa henkensä alttiiksi poliittisen kutsumustyön vuoksi. Johtaja ei voi itselleen mitään, hän on niin omistautunut, että hyväksyy tämän taakan kannettavakseen ja täten saa kiitokseksi marttyyrin viitan.

Kun johtaja nähdään puolueessa ja kannattajien keskuudessa pelastajatyyppisenä hahmona, jota ajaa eteenpäin epäitsekäs ja uhrautuva tehtävä pelastaa yhteisö eli kansa pahalta poliittiselta eliitiltä, on puolestaan kyse johtajan näyttämisestä lähetyssaarnaajana.

Etenkin kun populismi ja uskonto nivoutuvat yhteen, on suorastaan liikkeen elinehto täsmentää, kuinka ”johtaja on yhtä kuin kansa”. Johtajaan henkilöityy kaikki hyvä, aito ja pyhä, mikä hänen edustamassaan kansassaankin on hyvää, aitoa ja pyhää. Näin hänet esitetään myös kansan toiveiden ja tunteiden tulkitsijana. Saman logiikan mukaisesti johtaja voidaan presentoida puolueena. Puolue on koroke, jolla johtaja seisoo – kiitos hänen erityisominaisuuksiensa sekä kansan tahdon ja uhrausten.

Kun johtajat nähdään oman liikkeen tarkoituksen henkilöityminä, heidän asemansa ”valittuna johtajana” ja äänestäjiltä saatu tuki vahvistavat populistiselle narratiiville ominaista hyvän ja pahan ”me vastaan he” -taisteluasetelmaa. Kahtiajako luo automaattisesti viholliskuvan, jota vastaan taisteleva populistinen liike johtajineen, kannattajineen kaikkineen muodostaa vahvan yhteisön. Sitä määrittelee heidän jakamansa moraalinen itseymmärrys ja näkemys maailmasta – ja ennen kaikkea siitä, millaisia maailman ja muiden ihmistenkin tulisi olla.

Tämä oleellisesti uskontoon liittyvä moraalinen tapa jäsennellä ja arvottaa maailmaa tekee näistä populistisista liikkeistä ideologisilta piirteiltään vahvempia, sillä ne sitouttavat kannattajat yhteisen johtajan, narratiivin, symbolien ja ehkä jopa rituaalien ympärille tavalla, joka oleellisesti erottuu tavanomaisesta poliittisesta aktivismista.

Tämän vuoksi eri uskontokuntien kiihkofundamentalistit tukeutuvat pahimmissa tapauksissa radikaaleihinkin keinoihin ajaessaan omaa poliittis-uskonnollista päämääräänsä eteenpäin. Se nähdään moraalisen yhteisön jäsenen tai jäsenten moraalisena tekona.

Poliittinen populismi perustuu vastakkainasettelujen rakentamiseen. Siinä luodaan ”me vastaan he” -asetelmia. Siinä määritetään, ketkä kuuluvat ”oikeaan kansaan” ja ketkä eivät.

Uskonnoistakin löytyy paljon yhteisöjä, joissa luokitellaan ihmisiä pelastettaviin ja tuomittaviin. Joissain tapauksissa on määritelty jopa tarkka lukumäärä, kuinka paljon ihmisiä mahtuu pelastuksen taivaaseen. Uskonnotkin voidaan siis jaotella sen mukaan, ovatko ne populistisia vai jotain muuta.

Kaikki linkittyy populistis-uskonnollisten liikkeiden vahvaan näkemykseen niiden omasta pelastustehtävästä. Tämä ilmenee jatkuvasti heidän omassa poliittisessa itsemäärittelyssään, ja se on havaittavissa kannattajien verbaalissa viestinnässä sekä myös eleiden ja symbolien tasolla.

Tutkija Henry Tudor kirjoitti jo vuonna 1972 Political Myth -teoksessaan siitä, kuinka tätä kaikkea myös alleviivaa näiden uskonnollis-populististen liikkeiden näkemys ”tulevasta ajasta ja todellisuudesta”, jonne johtaja heidät lopulta vie ja missä heidän visionsa yhteiskunnasta toteutuu ja nöyrä, hyvä uskova kansa saa palkintonsa.

Taustalla on ajatus omasta erityisyydestä ja jopa pyhästä asemasta historiassa juuri nyt. Siihen liittyy usein myös käsitys jostain tietystä pyhänä pidetystä paikasta, jossa tämän populistisuskonnollisen liikkeen lupaus toteutuu. Visiota alleviivaa juuri näille liikkeille ja johtajille ominainen nykyajan trendien tai nykymaailman torjuminen, jota perustellaan muiden poliitikkojen ja eliittien mädännäisyydellä sekä päämäärättömyydellä tai jopa ”epäpyhyydellä”.

Populistisen politikoinnin ja uskonnollisen politikoinnin suhdetta on tutkittu maailmalla, mutta julkinen keskustelu aiheesta on suhteellisen näkymätöntä. Mediakin on pääosin varovainen asian käsittelyssä, sillä uskoa pidetään yksityisasiana ja omantunnonkysymyksenä. Se saatetaan verhota myös kulttuuriperinnön savuverhoon. Kansainvälisessä politiikassa vältetään puuttumista toisen valtion sisällä noudatettaviin ”kulttuuriperinteisiin”, olivat ne sitten härkätaistelun nimellä kulkevaa eläinrääkkäystä tai keskenkasvuisten ihmisyksilöiden sukuelinten silpomista.

Kirkkoja ja muita uskonyhteisöjä suojataan useimmissa valtioissa lakipykälillä ja muilla säännöksillä. Uskonrauha ja uskonnonvapaus ovat ”pyhiä” käytännössä kaikissa maallisille arvoille perustuvissa yhteiskunnissa. Sekin tekee vaikeaksi puuttua politikointiin, jossa käytetään hyväksi uskonnollisia tunteita.

Päivi Räsäsen tapaus ajoittui mielenkiintoisesti. Ensimmäiset mielipiteistä, jotka johtivat syytteisiin, hän esitti jo vuonna 2019. Prosessin loppusuoralle puolestaan päästiin aikana, jolloin oikeusvaltioperiaate oli aivan muista syistä joutunut Suomessakin yllättävien poliittisten hyökkäysten kohteeksi. Oikeuslaitoksen oli tehtävä merkittäviä linjauksia tilanteessa, jossa sen riippumattomuutta oli itärajan sulkemispäätösten yhteydessä kyseenalaistanut jopa hallituspuo- lueen kansanedustaja.

Voimaan jäävällä oikeuspäätöksellä tulee joka tapauksessa olemaan kauaskantoiset seuraukset. Sen perusteella käytännössä arvioidaan jatkossa sitä, missä määrin yhteiskunnallisia päätöksiä voidaan rakentaa uskonoppien varaan. Etenkin populististen virtausten jatkuessa voi niin sanottuja yhteisiä arvoja olla jatkossa entistä vaikeampi löytää. Johdonmukaisinta olisi, jos uskonnollisia oppeja pystyttäisiin sananvapauden näkökulmasta käsittelemään samoilla kriteereillä kuin muitakin aatteita. 

Yannick Lahti on populismista väitellyt PhD ja politiikan tutkija. Matti Mörttinen on vapaa toimittaja ja tietokirjailija. Artikkeli on tuotettu osana Lahden ja Mörttisen populismiaiheista hanketta, jota tukee apurahalla C.V. Åkerlundin mediasäätiö.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 1/2024. Kanavan voit tilata täältä. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.

Juttua on korjattu 3.3.2024 klo 10.55: toinen kirjoittaja on Yannick Lahti, ei Yannick T. Lahti.