Näin Enter-napilla tehdään miljardi euroa – Helsingissä

SK:n arkistoista: Suomen Pankki on valmis toteuttamaan EKP:n pääjohtajan lupauksen.

EKP
Teksti
Jarmo Raivio
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Ei se nyt niin kovin ihmeelliseltä näytä. Tavallinen nappi, musta muovinpala, joka kököttää parikymppiä maksavan mustan muovisen tietokonenäppäimistön kolmannella rivillä. Napissa lukee Enter.

Samanlaista painetaan Suomessa joka päivä miljoonia kertoja, kun lähetetään sähköposti, maksetaan sähkölasku tai kirjoitetaan Facebook-päivitys.

Kiinnostavaa on se, mitä tällä napilla voi tehdä.

Sillä voi luoda rahaa. Miljoona euroa, kymmenen miljoonaa euroa, tarvittaessa vaikka miljardi euroa. Enter, klik, ja Suomen talouteen on syntynyt uusia euroja.

Nappi on lentopallokentän kokoisessa huoneessa, jonka korkeista ikkunoista näkyy talvisia puita ja pala Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin keltaista takaseinää. Seinään on kiinnitetty printattu paperi, jossa lukee: Markkinaoperaatioiden toimisto.

Pitkän pöydän molemmin puolin on kuusi työpistettä, jokaisessa neljä ruutua. Vasemmassa ruudussa kulkevat Reutersin talousuutiset. Keskellä on taloustietoa välittävän Bloombergin pääte, sen ruudulle on avattu euron kurssikäyrä.

Oikeanpuoleinen ruutu on juuri nyt pimeä, sitä ei ulkopuolisille näytetä. Se on kytketty Euroopan keskuspankin kaupankäyntijärjestelmään. Järjestelmän kautta euromaihin luodaan uutta rahaa.

Päätteen ääressä korkeaselkäisessä työtuolissa istuu Suomen Pankin diileri/analyytikko Niko Herrala. Hän painaa tarvittaessa rahanappia, tai pikemminkin syöttää tietoja kaupankäyntijärjestelmään. Herrala ei tosin pääse luomaan rahaa yksin, virheiden estämiseksi kahden työntekijän on syötettävä samat tiedot. Olisi kiusallista, jos 100 miljoonaa euroa muuttuisi näppihäi­riön takia miljardiksi.

Herrala esittelee Euroopan keskuspankin viimeisintä markkinaoperaatiota. Se on joka viikko tehtävä viikon rahan tai pitäisikö sanoa viikkorahan jako euroalueen pankeille. Pankit lainaavat keskuspankilta rahaa ja maksavat lainan seuraavalla viikolla takaisin.

Joka viikko tiistaiaamuun mennessä euroalueen pankit ilmoittavat oman maansa keskuspankille, kuinka paljon viikon rahaa ne haluavat lainata. Paikallinen keskuspankki kerää pyynnöt ja syöttää ne kaupankäyntijärjestelmään, joka välittää ne EKP:lle Frankfurtiin. Sieltä tulee tiistaina kello 12.15 rahanjakopäätös, jossa kerrotaan, kuinka paljon rahaa tällä viikolla lainataan ja kuinka monelle pankille.

Normaalitilanteessa keskuspankki pyrkii säätelemään korkotasoa säännöstelemällä lainattavan rahan määrää, kaikki halukkaat eivät välttämättä saa haluamaansa määrää euroja. Euroalueella normaalitilannetta ei kuitenkaan ole nähty moneen vuoteen, nykyään pankit saavat lainata niin paljon viikkorahaa kuin pyytävät.

Jakopäätöksen julkaisemisen jälkeen tehdään paperityöt ja esimerkiksi tarkistetaan, että lainaavan pankin vakuudet ovat kunnossa. Keskiviikkona rahat ovat lainaa ottaneiden pankkien tileillä.

Herrala naputtaa tuoreen päätöksen auki näytölle. Se on lyhyt, muutama rivi tekstiä. Yhteensä 125 302 miljoonaa euroa, 0,75 prosentin korolla ja 71 pankille. Nyt on keskiviikkoiltapäivä, eli juuri näitä aikoja, kun 71 eurooppalaisen pankin keskuspankkitileille ilmestyy yhteensä runsaat 125 miljardia euroa uutta rahaa.

Ja siis todellakin uutta rahaa, keskuspankilla ei ole tiliä, josta se siirtäisi eurot lainaa ottaneiden pankkien tilille. Raha luodaan elektronisesti suoraan lainaajan tilille keskuspankkiin. Keskiviikkoaamuna 125 miljardia euroa ei ollut olemassa, naps, iltapäivällä 125 miljardia euroa on olemassa.

Rahan luominen on bittien siirtämistä, mutta operaatiossa on myös viehättävän vanhanaikaisia piirteitä. Keskuspankkirahaa haluavat liikepankit pirauttavat Suomen Pankin diileripöydän lankapuhelimeen. Operaatio vahvistetaan lähettämällä faksi. Rahakauppa taitaa olla nykymaailmassa faksinkäytön viimeisiä linnakkeita.

Rahanjakopäätöksessä ei kerrota, mihin euromaihin tai mille pankeille tämän viikon 125 miljardia lainattiin. Tilastoja kaivelemalla kuitenkin selviää, ettei Suomen Pankin rahanappi ole ollut käytössä vähään aikaan.

Jokaisen euromaan keskuspankki hoitaa rahan lainaamisen vain oman maansa pankeille. Hyväkuntoisilla suomalaispankeilla on enemmän rahaa kuin ne tarvitsevat, viimeksi suomalainen pankki otti EKP:ltä viikkorahaa kesällä 2012. Itse asiassa tällä hetkellä kotimaiset pankit kantavat rahaa takaisin keskuspankkiin lyhyinä talletuksina.

Aiemmin kriisin aikana keskuspankin raha on kuitenkin kelvannut myös suomalaisille pankeille. EKP yritti sulatella jäätyneitä luottomarkkinoita lainaamalla euroalueen pankeille kahdessa erässä yhteensä 1 000 miljardia euroa kolmeksi vuodeksi. Rahasta 3,5 miljardia euroa meni Suomen Pankin asiakkaille.

 

Eurojärjestelmässä on siis keskiviikkona 125 miljardia enemmän rahaa kuin vielä tiistaina, pankeille on lainattu 1 000 miljardia euroa kolmeksi vuodeksi. Kaikki tämä raha on luotu tyhjästä keskuspankeissa Frankfurtissa, Madridissa, Roomassa ja Helsingissä – nappia painamalla.

Tämä kaikki tuntuu hieman uuvuttavalta peruspalkansaajasta, jonka mielestä raha tulee Otto-automaatista ja jolle on jännä elämys, jos joskus pääsee käsittelemään viidenkympin seteliä sen arkisen kaksikymppisen sijasta. Ehkä pullakahvi selvittää ajatuksia. Rauhankadulla Kansallisarkiston ylimmässä kerroksessa on sopivasti kahvila. Sen ovelta näkisi Suomen Pankin dealing-saliin, jos kaihtimet eivät olisi alhaalla.

Talon pulla ja kahvi maksavat yhteensä 2,20. Kassa antaa kaksikymppisestä takaisin kympin, vitosen ja kolikoita.

Tämä ei ole modernia fiktiorahaa, joka ilmestyy ja katoaa napin painalluksella. Kaksi seteliä ja lantteja sitä oikeaa rahaa, jämerää ja perinteistä vaihdon välinettä. Tai hetkinen. Katsotaan hieman tarkemmin vaikkapa eurokymppiä.

Kahvikupin vieressä tarjottimella on punakansävyinen paperinpala, jonka toisella puolella näyttää olevan kaarisilta ja Euroopan kartta, toisella taas hieman hahmottomia kaaria, EU:n lippu ja EKP:n entisen pääjohtajan Jean-Claude Trichet’n nimikirjoitus. Käsiala on todella lennokasta, selvää saa lähinnä etunimen J-kirjaimesta.

Seteliin käytetyn paperin ja musteen rahallinen arvo on ehkä joitakin sentin kymmenesosia, ei lähelläkään edes yhtä senttiä saati sitten euroa tai kymmentä euroa. Pala paperia, ei muuta. Tarkemmin ajatellen seteli on vain lupaus.

Aina käteinen ei ole ollut näin epämääräistä. Suomen Pankin rahamuseossa voi käydä katsomassa vanhoja suomalaisia rahoja. Esimerkiksi hailakanruskeaa tuhannen markan seteliä vuodelta 1909. Siinäkin on nimikirjoitukset, mutta johtaja Jalo Järnefeltin ja ylikassanhoitaja V. E. Thesleffin nimistä saa selvää huomattavasti paremmin kuin ranskalaisen nykykeskuspankkiirin koukeroista.

Tärkein asia setelissä kuitenkin lukee isoilla kirjaimilla: Suomen Pankki maksaa tästä setelistä tuhat markkaa kullassa. Nimikirjoitukset vahvistavat lupauksen: se joka tuo tonnin Suomen Pankin kassalle, saa mukaansa tuhannen markan arvosta kultaa.

Nimikirjoitus jäi, mutta lupaus hävisi. Suomessa rahaa on voinut vaihtaa kultaan viimeksi viime vuosisadan alkupuolella.

Itsenäistyneelle Suomelle piirrettiin uudet setelit 1920-luvulla. Ensin huomio kiinnittyy niissä varsin rohkeasti kuvattuihin alastomiin ihmishahmoihin ja sitten siihen, ettei setelissä puhuta enää sanaakaan kullasta. Rahassa lukee vain: Suomen Pankki tuhat markkaa.

Suomen Pankilla on toki nykyäänkin kultaa varastoituna sekä pankin omiin holveihin että keskuspankkeihin eri puolille maailmaa. Sitä oli viime vuoden lopussa vajaan kahden miljardin euron potti. Suomen osuus pelkästään euroalueen seteleistä on kuitenkin jo yli 14 miljardin euroa, eli kulta ei kata enää edes kahtakymmentä prosenttia kierrossa olevan paperirahan arvosta. Puhumattakaan elektronisista euroista.

Eipä tosin tavallinen kansalainen enää voisi edes mennä Suomen Pankin kassalle seteli kädessä kultapalaa vaatimaan, pankilla ei ole yleisölle avointa kassaa.

 

Raha on siis fiktiota. Tämä ei ole talouspiireissä varsinaisesti mikään järisyttävä uusi tieto, mutta tavallinen ihminen tulee asiaa harvoin ajatelleeksi. Ja kun rahalla ei ole enää enää sidettä mihinkään oikeasti olemassa olevaan asiaan, rahaa voidaan luoda lisää nappia painamalla.

Ja on sitä viime vuosina luotukin.

Finanssikriisin ja sitä seuranneen eurokriisin kuluessa Rauhankadun rahanappi on välillä ollut hyvinkin ahkerassa käytössä. EKP ja muut suuret keskuspankit ovat torjuneet kriisiä keinoilla, jotka ovat olleet, no, sanotaanko epätavallisia.

Onkin ehkä hyvä, että Snellmaninkadulla sijaitseva J. V. Snellmanin patsas on asetettu niin, että Suomen markan isä istuu selin Suomen Pankin pääkonttoriin ja tähyilee kadun yli kohti Säätytaloa. 1800-luvun markkamies putoaisi kiviseltä tuoliltaan, jos näkisi, mitä EKP:ssä ja muissa keskuspankeissa on viime vuosina puuhattu.

Perinteisesti keskuspankit ovat annostelleet rahaa talouteen kahvikupilla. Viime vuosina sitä on kuitenkin kaadettu ämpärillä, ajatuksena korjata vaurioitunutta finanssijärjestelmää ja saada taloudet kasvamaan taas.

Euroopan keskuspankki on siis lainannut euroalueen pankeille noin 1 000 miljardia euroa uutta rahaa kolmeksi vuodeksi. Pelkästään yhtenä päivänä helmikuussa 2012 se lainasi muutamassa tunnissa ulos 520 miljardia euroa, eli noin 1 500 euroa jokaista euroalueen asukasta kohden.

Keskuspankit ovat myös käyneet ostoksilla.

Yhdysvaltain Fed on ostanut noin 2 000 miljardilla dollarilla erilaisia arvopapereita valtion velkakirjoista asuntoluottojohdannaisiin. Dollarit ostoksiin on luotu rahanapilla, eli myyjät ovat päässeet eroon arvopapereistaan ja Yhdysvaltain talouteen on ilmestynyt 2 000 miljardia uutta rahaa.

EKP:n rahanappi teki sen, mihin toinen toistaan seuraavat poliitikkojen huippukokoukset tai satojen miljardien pelastuspaketit eivät pystyneet. Se pysäytti eurokriisin.

Siis pysäytti, jos pysäyttämiseksi hyväksytään se, että kriisimaiden taloudet ovat edelleen katastrofaalisessa kunnossa mutta ainakin ne saavat taas markkinoilta kohtuuhintaan lainaa budjettiensa tilkkeeksi.

Oikeastaan rahanappia ei edes tarvinnut painaa. Sitä ei tarvinnut edes suoraan mainita. Riitti, kun EKP:n pääjohtaja Mario Draghi ilmoitti kesällä 2012 pitämässään puheessa, että keskuspankki tekee ”mitä tahansa vaaditaan” euron säilyttämiseksi.

Käytännössä keskuspankki lupasi, että jos euromaan valtiolainan korot nousevat liian korkeiksi ja se pyytää apua, EKP ryhtyy ostamaan maan velkaa markkinoilta. Ostojen ehtona on talouden kurikuurin hyväksyminen. Velan ostaminen painaa sen korkoa alas ja keskuspankki jatkaa ostamista, kunnes korko on laskenut riittävästi.

Poliitikkojen yrityksiä ratkoa eurokriisiä on koko ajan rajoittanut se, että miljardit pelastuspaketteihin on ihan oikeasti raavittava kokoon jostakin. Keskuspankilla tätä rajoitusta ei ole, se voi ilmoittaa ostavansa velkapapereita tarvittaessa rajoittamattomasti, koska ostaessaan velkakirjan se voi luoda maksun myyjän tilille tyhjästä rahanappia painamalla.

Myös Suomen Pankissa on valmistauduttu toteuttamaan Draghin lupausta. Rauhankadun dealing-sali on jaettu lasiseinällä kahtia ja seinän toisella puolella on arvopaperiostoja hoitava osasto. Se on jo aiemmin eurokriisin aikana ostanut valtion velkaa EKP:n lukuun. Myös uusi OMT:ksi ristitty osto-ohjelma on valmiina mutta siihen ei toistaiseksi ole käytetty euroakaan. Ei ole tarvinnut.

Ennen Draghin puhetta Espanjan valtion 10 vuoden lainan korko oli 7,6 prosenttia, nyt runsaat puoli vuotta myöhemmin se on 5,4 prosenttia. Myös Italian valtion velan korko on laskenut kriisirajoilta siedettävämpiin lukuihin.

Lainarahan hinta kriisimaille on kuitenkin taas nousussa, joten voi hyvin olla, että Draghin lupausta vielä toteutetaan myös Rauhankadulla.

 

Katsokaa tarkasti. Nyt 1 000 miljardia euroa ei ole olemassa, naps, nyt 1 000 miljardia euroa on olemassa.

Elämme parhaillaan keskellä jännittävää rahataloudellista koetta. Ja kuten kaikissa jännittävissä kokeissa, kukaan ei oikein tiedä, mikä kokeen lopputulos on. Ei sitä tiedetä varmasti rahanappia painelevissa keskuspankeissaan.

Perinteisten, eli ennen vuotta 2007 kirjoitettujen talousteorioiden mukaan tilanne on selvä. Uuden rahan nopea kaataminen talouteen johtaa väistämättä hintojen nousuun eli inflaatioon.

Arkijärjellä ajateltuna talon pulla ja kahvi ei enää voi maksaa 2,20 euroa sen jälkeen kun ympäröivään talouteen on lisätty 1 000 miljardia euroa rahaa. Ja siis vain rahan määrä on kasvanut, kukaan ei tee lisää töitä, tavaroita ei tuoteta lisää, niitä ei viedä aiempaa enempää ulkomaille.

Arkijärki ei kuitenkaan ole välttämättä paras väline nykyisen rahatalouden ymmärtämiseen.

Toistaiseksi hintojen nousuvauhti ei ole karannut, vaikka rahan määrää taloudessa on lisätty poikkeuksellisen rajusti. Ilmiö­tä on selitetty finanssikriisillä, keskuspankin luoma raha ei ole lähtenyt kiertämään normaalisti. Se on jäänyt makaamaan esimerkiksi vakavaraisuuttaan pönkittäviin pankkeihin.

Keskuspankit vakuuttavat seuraavansa hintoja tarkasti ja reagoivansa, jos inflaation rajusta kiihtymisestä näkyy merkkejä.

Pessimistien mielestä uutta rahaa on lät­rätty talouteen niin runsaasti, että jos se lähtee liikkeelle, ei inflaatiota enää pystytä hallitsemaan. Erityisen suosittu tämä uhkakuva on Saksassa.

Siellä kultakauppiaat ovat ryhtyneet myymään luottokortin kokoisia kultalevyjä, joista voi murtaa gramman painoisia paloja kuin suklaalevystä ikään. Näitä kultapaloja voi sitten vaihtaa tavaroihin ja palveluksiin, kun eurojärjestelmä on tuhoutunut lopulliseen kriisiin.

 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehden numerossa 9/2013.