Marimekko – tarina naisesta, yrityksestä ja kuolemasta

Armi Ratia
Teksti
Karri Kokko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Marimekko sisusti ja vaatetti yhden tarinan, mutta kukaan ei tiedä onko jossain piilotettuna uusi odottamassa pukijaansa. Toiset uskovat, toiset haluaisivat uskoa, ja jotkut eivät taas tiedä, miten tarinan viimeinen lause muotoillaan, mihin piste pannaan. Risto Lindstedt kertoi Marimekon historian SK:ssa 28/1991.

sk 28/1991

Teksti Risto Lindstedt
(SK 28/1991)

Meri heijastaa tilaa, Helsingin Kaivopuiston asunnon olohuone kasvaa, ikkunan ääressä seisovalla Viljo Ratialla, 80, on edessään etäisyys, muistamiseen on lyhyempi matka.

“Omaksi ansiokseni katson sen, että sain pidettyä firman hengissä siihen saakka kunnes päästiin vauhtiin. Luulen niin, että varsinainen Marimekon tarina päättyi Armin kuolemaan.”

Luutnantti Viljo Ratia ja tekstiilitaiteilijaksi Taideteollisuus-Keskuskoulusta juuri valmistunut 23-vuotias Armi Airaksinen vihitään Koivistolla kesällä 1935. Armi perustaa samana vuonna kutomon Viipuriin.

Viljo Ratia eroaa armeijasta 1947 ja menee mukaan korvikevahakangasta valmistavaan yritykseen, joka ajautuu konkurssiin muutamassa vuodessa. Ratia saa ostettua konkurssipesän ja vahakankaan kuvioinnista saatua oppia on tarkoitus siirtää myös kankaan painantaan. Armi työskentelee Erva-Latvalan mainostoimistossa.

Marimekko merkitään kaupparekisteriin 25.5. 1951. Silloin on jo olemassa kaksi yritystä Tex-Matto ja Printex, jotka ovat samojen henkilöiden omistuksessa.

“Nimeä mietittiin kauheasti. Ensin tuli Armi, mutta sitten todettiin, että se on jo rekisteröity. Hänen toinen nimensä oli Maria, siitä tuli Mari. Minä taas mietin, mitä naisten vaatteita  niitä oli, kolttuja, mitä kaikkea. Koivistolla pikkupoikana ollessa puhuttiin paljon mekoista. Armille tuli yks’kaks oivallus. Herrajumala, hän sanoi, siinähän se on, Marimekko. Taiteilija Elis Muona sanoi, että te ette ikinä saa karistettua tuosta nimestä olkia pois.”

Marimekko oli osoittautuva hyväksi nimeksi myös ulkomailla, helpoksi lausua ja kaikki tarvittavat kirjaimet löytyvät eri maiden kirjoituskoneiden näppäimistöstä.

Printexin ensimmäinen ongelma ovat kansanhuoltoministeriön takana olevat kankaat, joita saadaan silloin tällöin muutaman sadan metrin verran. Painatusta tehdään pääasiassa asiakkaiden omille kankaille ja heidän mallitoivomustensa mukaisesti. Ne eivät juurikaan käy yksiin Armin näkemysten kanssa, syntyy painetta päästä tekemään omaa omille kankaille.

Armi suunnittelee itse joitakin malleja, mutta on paljon aktiivisempi etsiessään näkemyksellistä taiteilijaa. Taideteollisen oppilaitoksen, nykyisen Taideteollisen korkeakoulun, taiteellinen johtaja Arttu Brummer lähettää Armin puheille Maija Leanderin, o.s. Isolan.

Viljo Ratian upseeriystävä tuntee muotitaiteilija Riitta Immosen. Nähdessään Ratioiden  olohuoneen lattialle levitettyjä kankaita hän arvelee Riitan olevan niistä kiinnostunut. Armi vie kankaat Immoselle ja tämä tekeekin  ensimmäisen 24 mekon kokoelman, joka esitellään Kalastajatorpan muotinäytöksessä toukokuussa 1951.

Julkisesti tarjolla olleita pääsylippuja on myyty kuusi, mutta Immosen muotisalongin ja ystävien avulla sali saadaan  loppuunmyydyksi täyden keväisenä päivänä. Innostuneet katsojat näkevät mm. mannekiini Jutta Zilliacuksen päällä Maija Isolan suunnittelemasta kankaasta tehdyn Kaaliperhosen.

“Suomessa oli vielä pula kaikesta, tekstiilit armeijan harmaata, kaikki värit suurinpiirtein puuttuivat. Sitten tulee yht’äkkiä,” Viljo Ratia kertoo, “tämmöinen Marimekko. Se oli jonkinlainen shokki suomalaisille. Mutta miten se vaikutti samalla lailla Ruotsissa ja Amerikassa, jossa tätä puutetta ei ollut?”

Kalastajatorpan näytöksen tarkoituksena on opettaa ihmisille miten uusien kankaiden väriseikkailua voidaan käyttää vaatteisiin, omiin ompeluksiin. Näytöksen jälkeen ihmiset tulevat kyselemään, mistä näitä vaatteita voi ostaa. Menestys yllättää, myynti on täysin organisoimatta, yrityksellä ei ole minkäänlaisia asiakaspalvelutiloja, ei ompelimoa. Ensimmäiset kuusi omaa ompelukonettakin ostetaan vasta neljä vuotta myöhemmin.

“Seuraavana aamuna oli nopeasti improvisoitava jotain. Vaatteita leikattiin kotityönä ja kun kesä oli mennyt ei kukaan enää ostanut sellaisia vaatteita, meinattiin mennä polvillemme sinä vaiheessa.”

Marimekko on ensimmäistä kertaa myynnissä, mutta ostajia ei ilmaannu.

Pirtukauppias ja presidentti

Armi Ratia määrittelee Marimekon idean pankille lähettämässään rahakirjeessä 1954. Lainaa ei tule, mutta lause jää usein toisteltuna ja siteerattuna elämään: “Marimekko on Männistön muorin Venlan ja Vuohenkalman Annan kinttupolun projisoitumista tämän muuttuvan maailman valtateille, kaduille, koteihin ja koko elinympäristöön.” Syvemmin ja tiiviimmin sitä ei ehkä ole sen jälkeen sanottukaan.

Kun kankaita suunnittelevan Maija Isolan rinnalle mekkopuolelle ilmestyy Vuokko Eskolin-Nurmesniemi, syntyy työpari, joka tekee niin totutusta poikkeavaa ettei kilpailijoiden tullut vuosiin mielenkään lähteä peesaamaan. Värimaailmassa, jota samalla muotoutetaan marimekkomaailmaksi, liikutaan rohkeasti.

Ruotsalaiset mykistetään syksyn 1958 näyttelyllä, samana vuonna tehty devalvaatio edesauttaa myös kansainvälistymistä. Yllättävin täräys on Marimekon joutuminen mukaan Yhdysvaltain presidenttivaaleihin 1961.

Marimekon sikäläinen edustaja on saanut ensimmäisen sadan kappaleen mekkoerän, jonka hän pistää myyntiin kesämyymälässään Cape Codissa. Richard Nixonin ja John F.Kennedyn vaalitaistelu on lakipisteessään ja lehdistön materiaaliksi kelpaa kaikki, sekin miten Jacqueline liihottelee kalliissa pariisilaismekoissaan. Rouva provosoituu ostamaan seitsemän marimekkoa yhdellä sovituksella, halpoja suomalaisia puuvillavaatteita. Seuraavana päivänä nimi tunnetaan kaikkialla Yhdysvalloissa. Kymmenen vuotta toiminnassa ollut yritys alkaa nimenä elää uudella mielikuvatasolla myös Suomessa.

Armi alkaa kukoistaa, Viljolla on tunne siitä, että yritys taitaa sittenkin olla elinkelpoinen. Ratkaisevissa käänteissä löytyy ystäviä. Vanha pirtukauppias Otto Saarenoja rakentaa Vanhan Talvitien tehtaan, pistää vielä nimensäkin vekseliin. Marilaisten elämä tasaantuu, yritys kasvaa.

Maailman mieli saa uutta tilaa 60-luvulla; siitä tulee tulevaisuususkoinen, uudistumiselle janoinen, ihmiset  tunnistelevat minuutensa uusia rajoja. Suomessakin ollaan hyvässä etukenossa uutta hapuilemassa, värittämässä ja vapauttamassa arkea, joka halutaan räätälöidä omiin mittoihin.

Jos kohta Armi Ratian tietoisena tavoitteena on löytää nuori älymystö, modernit, tiedostavat ja vapaasti hengittävät naiset, niin monet muutkin haluavat kuulua siihen joukkoon. Marimekon vaatteet ovat minimoituine leikkauksineen vartalodemokraattisia, niiden sisällä kantaja säilyttää toimintavapautensa.

New York Herald Tribune nimittää Marimekon “älymystön univormuksi”. Suomessa vormuajatus saa ehkä näyttävimmän toteutuksensa Vuokko Nurmesniemen suunnittelemassa Jokapoika-paidassa. Siihen pukeutuminen viestittää vääjäämättömästi radikaalisuutta, älyllisyyttä, luovuutta ja normiväljyyttä. Paitoja, 400 värityksellä varioiden, on valmistettu keskeytymättömästi vuodesta 1956. Niitä on tehty lähes miljoona.

Ajoitus on täydellinen. Marimekko ryhtyy toteuttamaan paradoksaalisuuden estetiikkaa yhdistellessään perinteisyyttä ja radikaalisuutta, askeettisuutta ja koristeellisuutta, arkipäivän ja juhlan, talonpoikaisuuden ja kaupunkilaisuuden, anonyymiyden ja erikoisuudentavoittelun. Kuten useimmat isojen muutosten saumakohdista liikkeelle lähteneet asiat, Marimekkokin vastaanotetaan aluksi romanttisena ilmiönä.

Armi Ratialla on poikkeuksellinen kyky lukea aikaa, vaistota näkymättömällä musteella kirjoitetut tilaukset. Hänen lentolauseitaan on “mielikuvituksestahan minulle maksetaan”. Hänellä on kyky haravoida lahjakkuus lähelleen. Hänen taidostaan hoitaa julkisuus, solmia merkittäviä kansainvälisiä suhteita, tulee myyttinen. Marimekon tunnettavuus, erottumiskyky on aina ollut suurempi kuin sen myynti ja potentiaali.

Alunperin Armi ei halua nimeään mihinkään, hän tuuppii esiin vain tallinsa taiteilijoita. Kun hän sitten heittäytyy mukaan, se on kiihtyvää nousukiitoa, jossa tyylikkäät laskeutumiset tehdään maailman lehdistön väriaukeamille.

“Minä en ymmärrä vieläkään”, Viljo Ratia sanoo, “mistä hänelle sellainen lahja oli siunaantunut. Hänellä oli omintakeinen suomen kieli ja ilmaisutapa. Nuoret toimittajat kuuntelivat sitä kuin jumalansanaa. Hän osasi käyttää kielitaitoa, jota hänellä ei erityisemmin ollut. Amerikkalaiset sanoivat, että hänen pelkistetty kielenkäyttönsä tekee tarinankin niin iskeväksi. Hän meni jopa Saksan radion haastatteluunkin eikä hän osannut saksaa ollenkaan. En minä ymmärrä miten se siitäkin selvisi.”

Marimekon yhteydessä ryhdytään puhumaan elämäntunteesta. Yrityksen sidonnaisuus aikaan korostuu tavassa, jolla se on  tihentymässä kulttuuri-ilmiöksi. Porvooseen suunnitellaan 60-luvun lopulla Mari-kylää, elämänmuotoutopiaa, jossa teollisesti tuotetun arkkitehtuurin  raameissa eläisivät tasa-arvoa korostavat unisex-asuiset ihmiset. Vapaamuotoinen sisustus ulottuisi uuden taiteen muotoina pienimpiinkin arjen esineisiin.

Modern living -ideologia on vääntymässä umpioksi. “Kaikessa tässä on muuan omalaatuinen epäjohdonmukaisuus”, kirjoittaa Jörn Donner, “jonka olen ilmeisesti ymmärtänyt vasta jälkikäteen. Marimekkoajatuksen päämääränähän oli myydä yksilöille, joiden yksilöllisyys yhdenmukaistamisen seurauksena lisääntyisi, ei vähenisi. Kaiken kattava suunnittelu tarkoitti viime kädessä, että tietty yhdenmukainen ihmisen elinympäristöä koskeva ideologia saavuttaisi menestystä ja että kodit ja ihmiset alkaisivat näyttää samanlaisilta kuin ajan johtavissa sisustuslehdissä.”

Ratia kutsuu Donnerin yhtiön hallitukseen 1967, koska siellä on niin “tylsää”. Numerot eivät ole yhtään hallituksen jäseniä hauskempia. Koko Marimekon tähänastinen 40-vuotinen historia on ollut jyrkkien nousujen ja laskujen  vuorotusta, mutta ohuimmillaan elämänlanka on 1968.

Konkurssi pilkistelee kahden, kolmen vuoden päässä. Vaikeuksista ei voida kasvaa ulos laajentamalla, koska pääomia ei ole. Toimitusjohtajat vaihtuvat nopeammin kuin tavara varastosta. Velat kasvavat, kustannukset sortavat myyntikatteen. Kannattavuuden vahtiminen on ollut epäolennaista. Luovuudelle ei ole rajoja, yrityksen sortimentissa on parhaimmillaan n. 7 000 nimikettä. Suurimmalle osalle niistä ei ole katetta eikä myyntiä, mutta ne kuitenkin rasittavat myyntikoneistoa. Yhtiön substanssiarvoksi arvioidaan 460 000 markkaa.

Ratiat eroavat 1969. Viljo Ratia sanoo edelleen kokevansa  nostalgisia tuntemuksia. “Meillähän oli hyvin myrskyisä avioliitto eikä ero ollut mikään ihme. Olisin ollut valmis lähtemään aikaisemminkin, mutta olin niin sidoksissa Marimekkoon, niihin ihmisiin, jotka olivat vastuullani. Vähintään yhtä paljon tuntui, että tuli ero Marimekosta. Se oli se surkein paikka.”

Jörn Donner, takaaja

Armi on huono numeroissa. Kun hänelle huomautellaan miten rahaa menee, vähän liian paljon helikoptereita, rapujuhlia, kekkosjuhlia ja muita juhlia, vieraita ja kestitystä, Armi vastaa tuottavansa tuhlaamalla. Hänen persoonallisuutensa ja yrityksensä ovat niin saumattomasti yksi ja sama asia, että se yhteys määritellään eräässä muistiossa jopa vaaralliseksi.

Hallituksen vahvat henkilöt ovat sen puheenjohtaja, Teollistamisrahaston toimitusjohtaja  Jaakko Lassila, saman rahaston yritystutkija Aarno Esilä ja Jörn Donner. He toteuttavat rajun saneerauksen. Hitaasti kiertävistä marginaalituotteista luovutaan, työntekijöiden määrää vähennetään runsaalla sadalla, yritys palautetaan perusasioihin: tekstiilien painamiseen ja vaatteiden tekemiseen. Armi Ratia pelkää syrjäyttämistään. Se ei ole harhaluuloa, suunnitelmia on,  keskusteluja käydään eri saunojen lauteilla.

“Armi oli riski paitsi rahan tuhlaajana myös siinä, että hän oli helposti antamassa lupauksia ja sopimuksia, joille ei ollut katetta”, Donner sanoo. “Armin talouspolitiikka oli sitä, että mennään New Yorkiin St Moritz -hotelliin ja luvataan sitä ja luvataan tätä, eikä hallitus tiedä mitään. Kaikessa vallitsi anarkistinen epätietoisuus. Hän sekaantui kaikkeen, rikkoi organisaation. Kun useimmat työntekijät tunsivat Armin, he saattoivat kääntyä hänen puoleensa saatuaan jonkin uuden määräyksen. Ja Armihan sanoi, ettei nyt noin tehdä ja unohti vielä autuaasti ilmoittaa siitä vastuussa olevalle henkilölle.”

“Armin lapsistahan ei olisi ollut toimitusjohtajaksi. Ristomatti halusi sitä helvetisti. Näennäisesti hän oli  saneeraajien kanssa samaa mieltä, mutta itse asiassa hän koko ajan vastusti ja oli  hirveän närkkinä minulle, kun olin hallituksessa. Asioita leimasi se, ettei Armin suhde omiin lapsiinsa ollut erityisen hyvä.”

“Armilla oli hajota ja hallitse -moraali. Yhtenä päivänä hän ilmoittaa lapsilleen aikovansa mennä naimisiin kanssani. Se oli minulle uutinen.”

“Pitkään keskusteltiin siitä, onko koko Ratian perhe pantava sivuun Marimekosta. Se olisi ollut useissa tilanteissa täysin mahdollista. Esimerkiksi silloin, kun otin vastattavakseni kaikki Yhdyspankin velat, 3–4 miljoonaa markkaa, ja mistä Armi kiitti antamalla yhden osakkeen. Lassila sai sentään Hugo Simbergin taulun.”

“Lopullinen arvio oli ettei muista Ratian perheen sukulaisista tarvitse välittää, mutta Armia täytyy tukea, panna hänet aisoihin. Hänen syrjäyttämisellään olisi ollut tuhoisa vaikutus yrityksen imagoon Suomessa ja erityisesti ulkomailla.”

“Hänhän oli kekseliäs ja hänen ansiotaan oli kaikki se Marimekkoon kanavoitunut lahjakkuus. Jälkeenpäin analysoiden voidaan sanoa, että Armin hinta oli marginaalinen suhteessa siihen, miten firman olisi pitänyt mainostaa saadakseen saman publisiteetin.”

Taloudellinen elvytys ei poista unelmia, mutta pienentää niitä. Avoimeksi kysymykseksi jää nyt, olisiko Marimekko yhä olemassa, jos kaikki hupsuilevat pälähdykset olisi aina ja johdonmukaisesti kirvestetty.

Saneeraus tuottaa hyvän ja nopean tuloksen. 1971 henkilökunnalle pystytään jälleen järjestämään  joulujuhlat ja Donner vapautuu miljoonasitoumuksistaan.  Yritys on pörssikunnossa 1974.

80-luvulle tultaessa yhtiön tuotteita valmistetaan lisensseillä Japanissa, Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Englannissa. Suomessa on 12 omaa vähittäismyymälää ja kolme franchise-myymälää Yhdysvalloissa. Tavaramerkki on rekisteröity 50 maassa.

Tarmo Manni, sulhanen

“Kukka-asetelmat ovat minun ansioitani Bökarsissa. Suuria, ei pieniä, ei pieneen samppanjalasiin kolmea neilikkaa, ei vaan suuria, suuriin kuparikattiloihin, korvoihin, ämpäreihin”, muistaa Tarmo Manni.

“Se oli ennen juhannusta,  Armi sanoi, oi voi. No mitä nyt oih ja voih? Kun minä en ole koskaan saanut pitää juhannushäitä. On tuokin nyt valituksen kohde. Mutta eihän meillä ole vaatteita. Ai, siinä on rättitehtailija, jolla ei ole vaatteita, jumalauta.”

“Helikopterilla tuotiin mitanottajat ja mallit Bökarsiin ja pidettiin juhannushäät. Kerttu Mäntymäestä (taloudenhoitaja) tuli anoppi ja Eriikasta tytärpuoli. Vaatteet, tottakai ne valmistuivat, kun niitä tehtiin yötä päivää. Kun tuli seuraava kesä, niin luuletko että ne yksiin juhannushäihin jäi. Taas lähti kirjeet ja kutsut ja puhelimella loput. Kolmet häät vietettiin, mutta neljännet jäi. Sitten se otti ja lähti siivilleen, missä lie räpyttää. Ja ne eivät muuten ole tuohisiivet.”

“Minä rupesin hoitamaan siellä puutarhaa ja pihoja lakaisemaan, autoin keittiössä.”

“Mikä renessanssitalo. Ei semmoista Suomessa ole ollut eikä tule olemaan. Ei kukaan ihminen ole niin siekailematon, niin humaani, niin oikean juhlan moraalin oivaltava kuin Armi oli. Ja henkilökunta. Siellä herätettiin henkiin kaikki mahdolliset tavat, jopa mahdottomat.”

“Bökarsissa riisuttiin ihmisiltä roolit kynnyksille, mutta Armi oli näyttelijä, hän näytteli Marimekon ja Armi Ratian roolin. Puihin ripusteltiin kristallit ja niiden alla tanssittiin Joutsenlampea. Grammari tulvi Tshaikovskia täysillä. Ella Eronen, joka vietti siellä pitkiäkin aikoja, sanoi usein ettei hän voi tulla Bökarsiin, ‘siellä on se kauhea Armi, se näyttelee koko ajan’.”

“Kun Armi oli niin rajaton. Minä en ole nähnyt ketään ihmistä, jonka fantasia nappia painamalla sai aikaiseksi reaalisen toteutuksen. Kerran se sai päähänsä, että sinne pitää tulla sirkus. Yöllä tuli sirkusautot. Ennustajat ja kaikki. Minä menen sekaisin näistä juhlista. Juhlista ei ollut puutetta. Täyttä renessanssielämää.”

“Bökars ei ollut ainoastaan juhlapaikka valituille, vaan se oli ennen kaikkea uskomaton sydän ja keuhko Marimekon omalle henkilökunnalle. Siellä oli kevätjuhlat, kesäjuhlat, syysjuhlat, talvijuhlat. Kerran talvijuhlien aikana yksi sikhi, johon Armi oli ihastunut, ajeli moottorikelkalla ja  hukkasi turbaaninsa. Letti suorana se päästeli pitkin Bökarsin nummia ja merenlahtia.”

“Sehän on talo, josta ulkoministeriö olisi vieläkin velvollinen taannehtivasti maksamaan. Siellä piti majaa koko maailman lehdistö.”

“Häneltä leikattiin, tämä on aika diskreetti juttu, mutta kyllä sen nyt jo voi kertoa, vaivaisenluut. Armi pääsi pois sairaalasta jouluaattoaamuna ja vietiin Bökarsiin. Se oli sitä aikaa, jolloin hän ei juonut.”

“Minun piti mennä joulupukiksi. Tulin taksilla Bökarsiin. Minä olen ajanut taksilla Bökarsiin niin paljon ettei Suomen näyttelijäkunta yhteensä. Se riemastui. Se otti kellon ranteestaan, siinä on sulle joululahja, rupesi tanssimaan ja kaikki siteet irti ja veri siihen maalaamattomalle puulattialle. Niihin tuli infektio. Lääkäri oli Karibialla. Minä laitoin merisuolakääreet. Kaksi viikkoa ja ne jalat olivat kunnossa.”

“Ristomatti oli hyvin katkera äidilleen tästä renessanssiemännän ominaisuudesta. Hän sanoi usein, että minä suljen koko Bökarsin. Armin hoviin, josta Ristomatti sanoi tehän kuulutte äidin hoviin, kuuluivat Birger Kaipiainen, Cyril (Kille) Szalkiewicz, Mary Paischeff, yksi suomalaisen baletin luojista, ja minä. Killellä oli Bökarsin riihi, jonka luuvaan, kylkiäiseen, Armi tuotatti flyygelin. Kille harjoitteli Chopin-konserttia, jota hän ei koskaan sitten pitänyt kun kuoli.”

“Etykin naisten ohjelmaan kuului Bökarsissa käynti. Kun siellä kaikki toimi omilla urillaan ja omia käytäviään käyttäen, niin sinä yönä sattumalta Birger toi riikinkukkolastin Orimattilasta. Veri paksuna päähän sakosi.”

“Armi kysyi, kuka on se, joka hänen jälkeensä tulee. Minä sanoin, että tämä on naisen karman alainen yritys. Minä olen edelleen sitä mieltä, että mies ei saa olla Marimekon johtaja vaikka olisi kuinka hyvä.”

“Mentiin saunaan. Miten sinä määrittelet ystävän ja tuttavan? Tuttavia ihmisellä on monta, ystäviä on yksi, korkeintaan kaksi. Kolmannelle jo pelataan. Herran Jessus miten sanottu. Tämmösiä se kysyi. Mikä on elämän laki? Ei matalasta aidasta yli vaan korkeasta? Näitä se kampasi, näitä se kysyi.”

“Enska (Kansallisteatterin entisestä henkilökuntalääkäristä Ensio Silvennoisesta oli tullut myös Armin lääkäri)  soitti minulle. Nyt on Armin asia niin, ettei sitä kukaan muu saa tulla Mehiläiseen kuin sinä. Minä menen sen huoneeseen, tietysti se näki heti, että nyt on lähtö. Morsian, nyt pitäisi lähteä. Sitten siltä pääsi itku. Mikä mekko? Laitettiin, meikattiin. Hän oli kuin kuningatar, vaikka oli maha tohjona. Kolme kertaa vein.”

“Neljännen kerran kun meni, en vienyt. Se oli aamulla. Tämä on hyvin tärkeää. Se oli sen viimeinen juhla. Hän järjesti sen Birger Kaipiaiselle, Birgerillä oli näyttely. Armi järjesti juhlan, piti puheen ja sanoi, että kiitos Birger, kun olet tehnyt näin ihanan Bökars-sarjan. Birger raivoistui, ei ole olemassa mitään Bökars-sarjaa. Armi tilasi taksin, lähti Helsinkiin  ja joi itsensä niin, että aamulla kun Kerttu otti kuumeen, niin se oli 42. Silloin vietiin, eikä hän enää tullut takaisin.”

“Minä menin yhtenä päivänä, se oli tiputuksessa jo. Se aina sanoi, että minä olen ämmä, jota aina lypsetään. Minä istuin sängynlaidalla, se kysyy, että mikä tuo on. Lypsykone, minä sanon. Sitten se alkoi mennä. Suutelin kädelle, morsian, hyvää matkaa. Eriika istui eteisaulassa. Minä sanoin, että nyt Armi lähtee. Eriika huusi, ettei se saa lähteä. Minä sanoin, ihmisen lähtö on yksityisasia.”

“Hän halusi lähteä ja hän päätti lähteä. Minä tiedän tämän, hän päätti.”

Eriika Gummerus, tytär

“Kaivarissa 80 neliön asunnossa oli joskus tiiviit tunnelmat, kun isä luki sanomalehteä ja Armi olisi halunnut aloittaa bisneksen teon jo aamukahvipöydässä. Ristomatti vanhimpana leimautui firmaan, minä paremminkin siihen puoleen, joka näkyy kotiin tultaessa. Joskus olin mustasukkainen äidille, kun hänellä oli enemmän aikaa muille ihmisille kuin minulle”, muistaa Eriika Gummerus, tytär.”

“Ristomattihan oli jo firmassa (1966–70, 74–84) ennen Armin kuolemaa, minä ja Antti tulimme mukaan myöhemmin. Se oli tunteen leimaamaa, kansallisen Marimekon hoitamista.”

Armi Ratian 1979 tapahtuneen kuoleman jälkeen alkavat yrityksen johtamisessa uudenlaiset vaikeudet.

Hallitukseen kutsutun yhteistyökumppanin, oman muoviprässäämön omistavan Heikki Tavelan ympärillä leijuu kaappauksen käry. Jaakko Lassila ei pidä Tavelaan kohdistuvasta luottamuspulasta ja lähtee sitten hänkin.

Toimitusjohtajaksi oli jo ehditty nostaa talon entinen talouspäällikkö. Sisarukset pyytävät aikaisemminkin luutana toiminutta Aaro Esilää hallituksen puheenjohtajaksi. Nyt Eriika Gummerus pitää “stupidona liikkeenä nostaa toimitusjohtajan päälle jatkuvasti kyttäävä päätoiminen hallituksen puheenjohtaja”. Talon markkinointipäällikkö Kari Mattsson, josta tulee itsenäisen Marimekon viimeinen toimitusjohtaja, asettaa toimitusjohtajuudelleen yhden ehdon: Esilä ulos.

 Sisarukset Ristomatti (synt. 1941), Anttimatti (synt. 1944) ja Eriika (synt. 1948) tulevat hallitukseen, jonka työskentelyä heidän keskinäinen luottamuspulainen nahistelunsa selvästi haittaa. Ongelmien ydin on äitiinsä voimakkaasti leimautuneen Ristomatin halu saada itselleen etuoikeutettu asema.

“Antilla ja minulla oli yli 50 prosenttia osakkeista, eikä Ristomatilla, joka halusi ostaa osuutemme, ollut meidän luottamustamme. Lattiatason ja pilvitason yhdistäminen ei onnistunut. Ristomatilla olisi ollut tarvittavia visioita, halusin uskoa, mutta en kuitenkaan uskaltanut antaa sitä valtuutusta. Hänelle kysymys oli vallasta, minä pidin omistajana valtaa jotenkin itsestään selvänä, minulle se ei ollut valtakysymys ja ehkä tästä johtuen oikeaa keskustelu- ja ajatteluyhteyttä ei syntynyt. Minä olisin halunnut hoitaa jotain pientä kakkua, Antti halusi irti, häntä ärsytti.”

Ne operatiiviset tehtävät, joita sisarukset kukin tahoillaan hoitavat, sujuvat sen sijaan säällisesti. Ristomatti hoitaa Yhdysvalloissa lisenssisopimusasiakkaita, Eriika vastaa jonkin aikaa Marimekon Tikkurilan myymälästä ja Anttimatti Kiteellä toimivasta ompelimosta.

Marimekon itsenäisen elämisen mahdollisuudet ovat 1980-luvun puolivälissä kuitenkin huonot. Osakkeet saadaan pysymään samassa paketissa sisarusten päätyessä myyntiratkaisuun 1985. Yhtiö myydään osaksi Amer-yhtymää. Amerin lisäksi vaihtoehtoina on silloinen Finlayson, mukana kummittelee myös ulkomaisia yhtiöitä.

“Pojat lähtivät liikkeelle firman myynnissä ja minä meinasin tappaa ne. Olin niin kiinni Marimekossa, voin vieläkin kuulla Armin sanovan ‘me Marimekossa’. Armi opetti ihmiset tappelemaan firman puolesta. Mutta vaihtoehdot olivat vähissä: joko suuret muutokset organisaatiossa tai myynti.”

“Kuulen, miten Armi usein sanoi: ‘Hah, hah, näette sitten kun minä olen kuollut’.”

“Minä myin henkilölle nimeltä Heikki O. Salonen, (tuli Marimekon hallitukseen asiantuntijajäseneksi jo 1983). Hänessä oli samaa karismaa kuin Armissa ja hän olisi sopinut Marimekon toimitusjohtajaksi, mutta sehän ei ollut hänen asemassaan mahdollista.”

“Olin kuitenkin kuin Felix Onnellinen päästyäni ulos ja huomatessani, että Marimekon ulkopuolellakin on elämää.”

Amer, ostaja

Amer maksaa Marimekosta 70 miljoonaa markkaa, osa kauppahinnasta kuitataan osakkeina ja niiden arvostuksesta riippuen kaupan arvoksi saadaan jotain 50–100 miljoonan markan väliltä.

Amerin visioihin suhteutettuna kauppahinta on halpa. Marimekosta piti tehdä miljardiyritys parissa vuodessa. Amerin käsitys Marimekkoon sisältyvästä potentiaalista osoittautuu ylimitoitetuksi, mutta väärää arvioita lähdetään kuitenkin toteuttamaan laaditun käsikirjoituksen mukaisesti. Siinä yrityksessä palaa aikaa ja rahaa samanaikaisesti kun toimialan yleiset edellytykset ovat heikkenemässä. Marimekon haltuunotto ei onnistu Amerilta kovinkaan hyvin.

Marimekko on ollut tappiollinen koko Ameriin kuulumisensa ajan. Sen osuus Amerin liikevaihdosta on 1–2 prosenttia, kassa-alennuksen verran, joten Marimekosta irrottautuminen ei paranna emoyhtiön taloutta kertaheitolla. Mitkään syyt eivät kuitenkaan selitä järkeväksi bisnestä, joka vuotaa koko ajan.

Amer on nyt kahdeksan miljardin ja 8 000 ihmisen kansainvälinen toimialayhtymä.

Amerin tämän vuoden vuosikertomuksessa todetaan lakonisesti yhdellä rivillä, että  toimintaryhmän tulos oli tappiollinen. Liikevaihto (117 mmk) on kasvanut kuusi prosenttia, ulkomaan myynti pienentynyt 11 prosenttia. New Yorkin myymälä suljetaan.

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä toimitusjohtaja Olli Laiho sanoo kaikella kunnioituksella ettei yhtymän julkisin ja hellityin yritys sovi Amerille. “Ei Marimekko ole sen pyhempi kuin Amerin muutkaan osat. Usko on ollut pitkämielistä, mutta tämän vuoden aikana täytyy tehdä jotain. Me emme tiedä, miten Marimekko saataisiin menemään. Me emme osaa hoitaa sitä.”

Myynnistä päättäminen on aina kuitenkin kovempi paikka kuin ostaminen, koska myynnin tilikirjoihin vieminen on ostamista paljon vaikeampi ja monimutkaisempi juttu.

Kevään kypsyessä kesäkohmeeksi huhuaminen Marimekon ympärillä lämpenee. Lista mahdollisista ostajista vaihtelee niin nopeasti, että Marimekon toimitusjohtajan Magnus Hästön kanssa saattaa jo toukokuussa harrastaa vertailevaa keskustelua mielenkiintoisimpien vaihtoehtojen esiintymistiheydestä. Asetelma on Hästölle rankka, vaihtoehdot ovat levällään, moni asia mahdollinen, jopa itsenäisenä yrityksenä jatkaminen.

Amer-yhtymän eläkkeelle siirtynyt pääjohtaja Heikki O. Salonen neuvottelee sitkeästi koko kevään ja alkukesän Marimekon tulevaisuudesta. Amerin hallituksen on vaikea tehdä päätöksiä. Ratkaisu roikkuu.

Tehtaan puolella tilkkupöydälle on 40-vuotisen historian aikana kertynyt 4 000 värivaihtoehtoa, mistä sommitella, mutta kysymys ei enää olekaan värimaailmoista.

 

Lahjakkuuksien valtatie

Marimekon tarinan yksi keskeinen, mutta vähemmän muistettu luku on paino. Hilkka Rahikainen sanoo, että se on alusta alkaen venynyt uskomattomiin, koska heille annettiin tehtävä löytää ratkaisu. “Tuotanto ja sen työntekijät ovat omalta osaltaan olleet luomassa malleja. He tietävät olevansa hyviä ja siksi he katsovat oikeudekseen sanoa myös mielipiteensä.”

Jossittelu on paitsi helppo, myös kiehtova tapa härnätä menneisyyttä. Mihin olisivat painattaneet sisäisen muotomaailmansa ne lähes 50 taiteilijaa, jotka ovat suunnitelleet kankaita, ne lähes 20 suunnittelijaa, jotka ovat osallistuneet vaatesuunnitteluun? Johonkin muualle kuin Marimekon pintoihin, varmastikin, vaikka vaihtoehdot Suomessa ovat edelleen vähäiset. Kuinka monta vuotta kauemmin suomalaisella vaateteollisuudella olisi mennyt kansainvälisille tiskeille pääsyyn  ellei Marimekko olisi polkenut uraa kulkea?

Missä olisivat Maija Isolan sadat mallit, Ornamenttisarja, Joonas-sarja, väreilisikö jossain Niitty kuihtumattomana kuten se nyt tekee? Olisiko Vuokko Eskolin-Nurmesniemen  Piccolo-kangas jossain muualla siirtynyt Jokapoikapaitaan, kuka olisi ollut pioneeri valmisvaatteiden suunnittelussa, jossa käyttäjä vapautettiin laskoksista, kireistä vyötäröistä ja jossa vähäsaumainen yksinkertaisuus luotiin leikkaukseen perustuvassa suunnittelussa?

Annika Rimala valittiin 1967 yhdeksi kymmenestä eniten muotiin vaikuttaneesta suunnittelijasta maailmassa. Jotain siitä arviosta lainautui Marimekkoonkin. Hän oli ruudun ja raidan suunnittelija, yksi klassikoista on Tasaraita, merimiesraitainen trikoosarja. Liisa Suvanto, vastakohtien ihminen,  raju pelkistäjä, äkillinen ylenpalttisuudessaan, jonka senkin lähtökohtana oli kubismin kolmio, suorakaide ja ympyrä ja lopputuloksena vartalon peittävät, ‘valuvat vaatteet’.

Kuka olisikaan siirtänyt suomalaisen luonnon valovariaatiot, maanvärit Mättäillä-tai Iso-Karhu -kokoelmiin, ellei Marimekko olisi vetänyt Fujiwo Ishimotoa Suomeen 1974. Katsuji Wakisakan Bo Boo -lastenkuviosta tuli klassikko ja USA:n lisenssivalmistuksen suosikkikuvio.

Pentti Rinta suunnittelee 1970-luvun alussa Marimekon ensimmäisen miesten puvun, Kuski-takin ja housut: klassikko. Sisustuskankaissa esimerkiksi kokoelma Valoilmiöitä on jo surrealistista purkausta.

Näkemisen taito

Armi toisti aina ettei hän tiedä, mitä Marimekko on. Hän vain tietää, jos se on sitä. Suunnittelujohtaja Hilkka Rahikainen oppi myös tietämään. Hän on yksi ‘arminaikaisista’, yksi niistä harvoista, jonka tyylitajuun Ratia täysin luotti. Se on erityisansio, jonka muut muistavat edelleen mainita.

“Se oli intuitiivista päivän ja tilanteen mukaan liikkuvaa tietoa. Se oli kuin nahkojen sisällä olevaa tietoa samalla tavalla kun ihminen on minä itse, mutta kasvaessaan, vanhetessaan, ympäristön muuttuessa täytyy sen minä itsen kulkea mukana kaikessa hukkaamatta sitä itseään.”

“Aikoinaan muuta tarjontaa oli vähemmän. Marimekon malleja  suunnitteli muutama ihminen, tyylin sävyt pysyivät kiinteämmin samana.  Vaatetus, joka oli iso ja dominoiva alue, sehän näkyi jatkuvasti katukuvassa, oli myös lähempänä sisustuksessa käytettävää metritavaraa. Jo ennen Armin kuolemaa ne tietoisesti eriytettiin toisistaan niin, että vaatteet alkoivat olla enemmän normaalia valmisvaateteollisuutta, irtautua painokankaasta.”

Marimekko vaatetti ja sisusti yhden tarinan, mutta kukaan ei tiedä, onko jossain piilotettuna uusi tarina odottamassa pukijaansa. “Tätä voisi kysyä koko yhteiskunnalta. Onko olemassa sellaista odotusta, joka voisi jossain kiteytyä? Vai onko niitä odotuksia niin monta, ettei niistä muodostu mitään dominoivaa. Oliko niin, että Marimekko pystyi ne muutamat odotukset muovaamaan visuaaliseen muotoon  ja sai niin monet sanomaan: tuotahan me halusimme, tietämättämme”, kysyy Rahikainen.

Ihmiset elävät niin erilaisia elämiä, todellisuudet ovat  eri lailla hajallaan kuin ennen. “Se tekee suunnittelijan työn lyhyempijänteiseksi, monimuotoisemmaksi ja siinä on aikaisemmin tunnistamaton epävarmuus. Suunnittelijat ja vastaanottajat puhuivat samaa kieltä, he olivat samalla kentällä. Suunnittelija saattoi luottaa saavansa jonkinlaisen kaiun vaikka teki kuinka rohkeaa ja yllättävää. Nyt kaikki on niin monessa kerroksessa. Tämä on teollisuuslaitos, jossa ei ole mahdollista tehdä yhdelle ryhmälle tätä ja toiselle sitä, siinä joudutaan koko ajan tasapainoilemaan. Se on niin monimutkaista. Käytännön seurauksena mallistojen elinikä jatkuvasti lyhenee.”

Suunnittelijoiden ryhmätyö on tiivistynyt, kokoelma voi olla neljänkin suunnittelijan yhteistyötä, jossa pitkin matkaa suunnittelun edistyessä on kankaita koordinoitu keskenään niin ettei lopputulos riitele keskenään myyntiin kypsyttyään.

“Jos ennen syyskokoelma oli graafinen, niin kevät saattoi olla luontoaiheinen. Nyt kaikkia tyylisuuntia on pieniä määriä joka kokoelmassa. Jos kaikki tehtäisiin samaan tyylisuuntaan eikä se saisikaan vastakaikua, se olisi toivotonta, liian suuri riski.”

“Fujiwo Ishimoto sanoi kerran, ettei tällä hetkellä tarvita luovuutta, tarvitaan hyvää ammattitaitoa. Tämän hyvät suunnittelijat tietävät. Hyvällä ammattitaidolla teen tasokkaan, hyvän tuotteen ja repäisen sitten, kun se aika koittaa. Ennen kaikkea pitää pysyä hengissä, jotta sinulle jää mahdollisuus reväyttää.”


Pankkimies designyhtiön johtoon (STT 31.10.2007)