Kilpailukyvyttömyyden syy: huono johtaminen
Professori Pertti Haaparannan mukaan Suomen kilpailukykyongelma johtuu suurelta osin siitä, että yritysjohto ei ole osannut uudistaa ja markkinoida tuotteitaan riittävän hyvin.
Kilpailukyky on ajankohtainen ja kiistanalainen kysymys (lue Suomenkuvalehti.fi:n jutut Mikä on Suomen kilpailukyvyn paras mittari ja Kilpailukyky on monimutkainen ilmiö.
Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun taloustieteen professori Haaparanta jatkaa keskustelua kilpailukyvystä laajalla artikkelillaan, joka on julkaistu Palkansaajien tutkimuslaitoksen Talous & Yhteiskunta -lehdessä 1/2013.
Haaparanta esittää teemasta kaksi pääväitettä. Suomalaisten yritysten liiketoimintaosaamisessa on ongelmia. Lisäksi Suomen vientituotteiden valikoima on niin kapea, että se altistaa kansainvälisen talouden heilahteluille.
Tiukkaa kritiikkiä suomalaisesta keskustelusta
Haaparanta arvostelee kärkevästi suomalaista kilpailukykykeskustelua, joka keskittyy Suomen hintakilpailukykyyn. Usein vertaillaan Suomen yksikkötyövoimakustannuksia Saksan ja Ruotsin vastaavien mittarien kanssa. Suomen suorituskyky näyttää romahtaneen, jos vertailun perusvuodeksi valitaan 2007, kustannuskilpailukyvyn huippuvuosi.
Haaparannan mukaan totuus on kuitenkin toinen ja vientiongelmien selitystä pitää etsiä muualta, sillä palkka- tai hintamittareilla kilpailukyky on ollut vuoden 2005 jälkeen parasta 40 vuoteen.
Hän kutsuu suomalaisen kilpailukykykeskustelun ”kummajaiseksi” ja ”valikoivaksi harhaksi” sitä, että meillä on tapana etsiä vertailumaata, joka on menestynyt paremmin kuin Suomi, olipa vertailuaika kuinka lyhyt tahansa.
”Sieltä halutaan kopioida jokin institutionaalinen muutos, jolla useimmiten on purettu työmarkkinoiden säätelyä”, hän sanoo.
Syitä muualla kuin palkankorotuksissa
Haaparanta torjuu voimaperäisesti käsityksen, jonka mukaan kilpailukykyongelma johtuisi liiallisista palkankorotuksista. Hän korostaa, että viennin romahtaminen on johtunut lähes kokonaan elektroniikkateollisuuden ongelmista. Elektroniikan vaikeudet kärjistyivät ilman kansainvälisen kaupan romahdustakin eikä niillä ollut yhteyttä kansantalouden kilpailukykyyn.
Syitä on hänen mukaansa etsittävä yritysten johdosta, pääomistajista ja yritysten strategioista.
”Ydinosaamiseen keskittyminen on selvästi haitannut uusien tuotteiden kehittämistä. Metsäteollisuudessa on ollut helpompaa siirtää tuotantoa pois Suomesta ja tulot veroparatiiseihin kuin yrittää kehittää uusia tuotteita.”
Johtamisen ja osaamisen ongelmista kärsi myös Nokia, joka ei varautunut tuotteidensa vanhenemiseen.
”Nokian kriisi ei ole sen työntekijöiden vaan korkeimman johdon aiheuttama kriisi”, hän kirjoittaa.
Yritysjohdon ymmärrys kasvoi hitaasti
Yksi Haaparannan analyysin avainkäsitteistä on tarjontaketju, joka liittyy siihen, että nykyään vientitavaroiden tuotanto on hajautettu.
”Osat valmistetaan eri maissa, ja ne kootaan yhteen usein maassa, jossa ei ole valmistettu yhtään osaa.”
Haaparannan mukaan suomalaiset yritysjohtajat ymmärsivät hitaasti kansainvälisten tarjontaketjujen tuomat mahdollisuudet. Siksi yritykset eivät alkuun kyenneet luomaan hajautettua tuotantoa. Näin ollen kilpailukyky ja kokonaistaloudellinen tuottavuus jäivät jälkeen tärkeistä verrokkimaista.
Kilpailukyky: kyky tuottaa lisäarvoa
Kansainvälisiä kilpailukykyeroja selittää Haaparannan mukaan eri maiden tavaroiden ja palvelusten lisäarvo ostajan näkökulmasta. Kilpailukykyä voi mitata sillä, miten tuotteet käyvät kaupaksi esimerkiksi Yhdysvaltain suurilla vientimarkkinoille, joilla kysytään nimenomaan arvokkaita eli suuren lisäarvon tuotteita.
Kun mittariksi otetaan juuri kyky myydä arvotuotteita Yhdysvaltoihin, Suomen kilpailukyky on selvästi huonoin eurooppalaisten korkean tulotason maiden joukossa. Edellä ovat esimerkiksi Etelä-Afrikka, Intia ja Israel. Yhdysvaltain vientimarkkinoihin perustuvassa vertailussa Suomen sijaluku on 26., Ruotsin 12. ja Saksan 3. Tulokset perustuvat 1990-luvun lopun aineistoon.
Ongelma ei ole tuotteiden laadussa. Vasta tehdyn tutkimuksen mukaan Suomen vientituotteiden laatu on maailman toiseksi korkein Sveitsin jälkeen.
”Tämänkin valossa suomalaisten yritysten kyvyttömyys myydä tuotteitaan on hämmästyttävä.” Haaparanta päätyy siihen, että yritykset eivät kerta kaikkiaan osaa myydä tuotteitaan silloinkaan, kun ne ovat hyviä.
Suomi on historiansa vanki
”Toinen ja suurempi ongelma on se, että suomalaiset yritykset eivät kykene uudistumaan ja luomaan uusia tuotteita”, hän arvioi.
Elektroniikkateollisuuden kriisi puhuu tästä ongelmasta selvää kieltä, mutta Haaparannan mielestä metsäteollisuuskaan ei ole luonut uutuuksia.
”Suomi on osin historiansa vanki. Perinteinen tuotantorakenne on ollut sellainen, että uusien tuotteiden kehittäminen ei ole ollut helppoa.”
Vientivalikoiman syytä olla laaja
Kansainvälisen kaupan uusin tutkimus painottaa vientivalikoiman merkitystä. Mitä laajempi vientitavaroiden skaala, sitä korkeampi kansantalouden tuottavuus.
Kuitenkin Suomen vientihyödykkeiden valikoima on jo pitkään ollut suppea. Se johtuu ilmeisesti siitä, että vienti on rakentunut raaka-aineresurssien varaan. Eurooppalaisessa vertailussa suomalainen sortimentti on jää miltei hännille ja maanosan korkean tulotason maista vain Islannilla ja Luxemburgilla on kapeampi vientivalikoima.
Uusilla tuotteilla on tapana syntyä ”lähelle” vanhoja tuotteita. Esimerkiksi Ruotsin ja Saksan tuotantorakenne on monipuolinen ja vientituotteita on ”tiheässä”, joten myös uusia tuotteita syntyy todennäköisemmin kuin Suomessa, missä tuotteita on ”harvassa”.
Meillä taas perinteinen tuotantorakenne ei ole edistänyt uusien tuotteiden kehittämistä. Uudet vientituotteet ovat olleet paljon kauempana vanhoista vientituotteista kuin Ruotsissa ja Saksassa
Tekes, Sitra ja SHOKit epäonnistuivat
Haaparanta esittää murskakritiikin Tekesistä, Sitrasta ja SHOKeista (strategisen huippuosaamisen keskittymät) eli suomalaisen innovaatiopolitiikan keskeisistä välineistä.
”Ne ovat kaikki selvästi epäonnistuneet tehtävissään, ja niiden olemassaolon järkevyyttä kannattaisi miettiä.”
Hän suhtautuu epäilevästi siihen, että politiikalla voitaisiin ohjata kehitystä oikeaan suuntaan: ”…onhan nytkin paineita käyttää julkisia varoja konkurssikypsän telakan tukemiseen.”
Palkkojen alentaminen taas olisi ”vain keino ylläpitää tuotantoa, joka ei tuo leipää kenenkään suuhun pidemmällä ajalla” ja kaivosteollisuuden kasvattaminen ”vahvistaisi jälleen tukeutumista raaka-aineisiin”.
Haaparanta kritisoi lopuksi ajatusta, jonka mukaan yliopistojen pitäisi keskittyä ”ydintoimintoihin”. Hänen mielestään ”oikea vastaus ongelmiin on laaja-alaisuuden tukeminen”.