Kanava: Moni kannattaa vihreiden arvoja, mutta äänestää toista puoluetta: miten paljon vihreille on tilaa 2000-luvun puoluekartalla?

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Onko vihreille käymässä kuin Suomen aiemmille liberaalipuolueille: muut ovat omaksuneet ideologian perusperiaatteet niin kattavasti, että oma elintila hupenee, pohtii erikoistutkija, pohtii erikoistutkija  Jenni Karimäki Kanava-lehden numerossa 1/2021. Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa aiemmin julkaistuja tekstejä verkossa.

 

Alun perin Saksan vihreisiin liitettiin sanonta ”ei oikealla, ei vasemmalla, vaan edellä”. Myöhemmin se on laajennettu luonnehtimaan koko vihreää puolueperhettä. Myös Suomen vihreät ovat pitäneet kiinni tästä totutusta poikkeavasta tavasta asemoitua suhteessa muihin puolueisiin.

Liikelähtöisyyteen ja heterogeenisiin juurin pohjautuva vihreä omakuva on aina karsastanut lokerointia perinteiselle talouspoliittiselle jakolinjalle. Moniääninen ja suvaitseva luonnon, ihmisen ja talouden tasapainoa tavoitteleva eetos on aina ollut ensisijainen suhteessa muihin määrittelyihin. Ajatus on, että asiat ratkaisevat, ei sijoittuminen muiden luomalle asteikolle.

Puolueen paikka eduskunnan istumajärjestyksessä keskustan ja sosiaalidemokraattien välissä on monessa suhteessa sovelias, mutta ei ainoa tai yksiselitteinen. Esimerkiksi poliittisen historian professori emeritus Timo Soikkanen on luokitellut puolueen enemmän sen itseymmärryksen mukaisesti perinteisen talouspoliittisen jaon ulkopuolelle omaksi ryhmäkseen. Jos jaottelu tehtäisiin suvaitsevaisuuden ja auktoriteettiuskon perusteella, olisi vihreiden paikka istuntosalissa äärimmäisenä vasemmalla, vastapoolina toisen pään perussuomalaisille.

Vihreiden pyrkimys pysyttäytyä poissa talouspoliittiselta jakolinjalta on saanut tukea 2000-luvulla, kun postmaterialistisen arvoulottuvuuden merkityksen kasvu on laajentanut suomalaista puoluekenttää ja äänestäjien puoluevalintaan vaikuttavia tekijöitä. Ilmastonmuutos ja maahanmuuttokysymykset ovat nousseet talous- ja työllisyyspolitiikan rinnalle poliittisen keskustelun merkitysasteikossa.

Arvoliberalismin tai arvokonservatismin välisestä valinnasta ei kuitenkaan ole muodostunut äänestyspäätöstä yksiselitteisesti selittävää tekijää, vaan perinteiset työvoiman ja pääoman ja kaupunkien ja maaseudun väliset ristiriitaulottuvuudet pitävät edelleen pintansa. Vuoden 2019 vaalitutkimuksessa äänestäjät antoivat laajimman tukensa sukupuolten väliselle tasa-arvolle ja sen jälkeen pienemmille tuloeroille ja pienemmille alueiden välisille kehityseroille.

Talouspoliittisen asemoitumisen kautta tapahtuvalla puolenvalinnalla on pitkät perinteet, joita ekologisen angstin luoma postmaterialistinen maailmantuska on vasta muutaman vuosikymmenen haastanut.

Kohta keski-ikäisyyden kynnykselle varttuva Y-sukupolvi (1980- ja 1990-luvulla syntyneet) on ensimmäinen, joka on kasvanut äänestysikään tilanteessa, jossa vihreät ovat olleet pysyvä osa suomalaista puoluekenttää ja poliittista kulttuuria. Sosiaalisesta tai yhteiskunnallisesta asemasta suoraan juontuva puoluevalinta onkin antanut tilaa puoluevalinnan moninaistumiselle ja esimerkiksi naulakkoyhteisöllisyydelle, jossa kiinnostuksen kohdetta voi joustavasti vaihtaa.

Tässä Zygmunt Baumanin notkeaksi moderniksi kuvaamassa ajassa vihreiden asemoituminen perinteisten asteikkojen ulkopuolelle on ennemmin vahvuus. Tarjoamalla yhden ulottuvuuden sijaan jopa kolme – talouspoliittisen ulottuvuuden, arvoulottuvuuden ja toimintatapa-ulottuvuuden – voi paremmin tavoittaa notkean ja tapauskohtaisesti liikkuvan äänestäjäkunnan.

Arvoulottuvuudella vihreiden selkein vastapooli on perussuomalaiset, mutta konkreettisissa politiikkakysymyksissä keskusta.

Periaateohjelmien tasolla vihreät sijoittuu tasa-arvoon perustuvan oikeudenmukaisuuden ja valtion interventio-oikeuden osalta vasemmistoon, mutta puolueen vahva yksilön oikeuksia ja individualismia korostava painotus liittää sen osaksi oikeistoa.

Verovaroin ylläpidettävän hyvinvointivaltion puolustus kohtaa etenkin paikallispolitiikan todellisuudessa yhtiöittämisen ja yksityisten palvelutuottajien puolustamisen. Perustulon ajaminen ja pyrkimys siirtää verotuksen painopistettä työnteosta tasaveroluonteiseen kulutuksen verottamiseen on tulkittu ennemmin oikeistolaiseen kuin vasemmistolaiseen talouspoliittiseen ideologiaan liittyviksi.

Sen sijaan Juha Sipilän hallituksen aikainen oppositiorooli leikkauspolitiikan kriitikkona ja hyvinvointivaltion puolustajana kytki vihreät tiiviimmin osaksi vasemmistoa.

Vihreiden kannatus selittyy pitkälti arvoulottuvuuden teemoilla talouspolitiikan ollessa toisarvoista tai vähintään alisteista ympäristön kantokyvyn tai tasa-arvon kysymyksille. Siksi puolue on hankalasti asemoitavissa talouspoliittisissa kysymyksissä. Vihreiden kannattajat eivät äänestä lompakollaan, ja siksi puolue on osin talouspoliittisen jakolinjan tavoittamattomissa.

Määrittelyvaikeuksista huolimatta vihreät tunnetaan etenkin eurooppalaisessa katsannossa sosiaalidemokraattien kanssa tehdystä yhteistyöstä, ja Suomessakin yksi 1980-luvun vihreistä visioista oli vaikuttaa ulkopuolelta katalyytinomaisesti Sdp:hen, jotta se ottaisi ympäristöteemat kokonaisvaltaisemmin haltuun. Vaihtoehtoliikkeen ja sen vaikutusvallan laajentuminen ja sen myötä tapahtunut toimijoiden henkilökohtaisen ambitiotason kasvu jättivät kuitenkin pian taakseen tavoitteet valtapuolueen ravistelusta ympäristöpoliittiseen heräämiseen.

Taistolaisuuden haamu ja vasemmiston ja ympäristöliikkeelle hitaasti lämmenneen ay-liikkeen tiiviit suhteet helpottivat pitkään rajankäyntiä vasemmalle. Esimerkiksi Pekka Haaviston 1990-luvulla ilmaisema huoli leimautumisesta vasemmiston apupuolueeksi Ruotsin ja Saksan tapaan vahvisti vihreiden pitäytymistä vasemmisto–oikeisto-jaon ulkopuolella.

2000-luvulla uuden punavihreän sukupolven esiinmarssi vasemmistoliitossa ja Sdp:ssä on tehnyt niistä helpommin lähestyttäviä koalitiokumppaneita, mutta avannut myös poliittisen kilpailun uudella tavalla poliittisen nelikentän arvoliberaalissa ja keskustasta vasemmalle avautuvassa kulmassa.

Euroopan tasolla puheet sosiaalidemokraattien apupuolueena toimimisesta ovat hiljenneet sitä mukaa kun vihreät ovat nostaneet kannatustaan arvoulottuvuuden merkityksen kasvaessa. Napanuora vasemmistoon on katkaistu esimerkiksi Saksassa, kun kasvanut kannatus, sosiaalidemokraattien heikentynyt asema ja sirpaloitunut puoluekenttä ovat rikkoneet vanhoja koalitioperinteitä ja luoneet vihreille mahdollisuuksia irtautua omasta historiastaan.

Sdp:n ja vihreiden ambivalentti suhde näkyy myös Suomessa: Ympäristö- ja tasa-arvokysymysten yhtenevä tavoitteisto helpottaa yhteistyötä, mutta johtaa myös herkästi kannatussiirtymiin puolueiden välillä, kuten olemme nykyisen hallituksen aikana nähneet.

Vihreiden tavoittelema katalyyttivaikutus onnistuikin alun perin paremmin kokoomuksen suuntaan, kuten Osmo Soininvaara on todennut. Aluksi päävastustajana näyttäytynyt kokoomus kirjoitti 1990-luvun alussa erittäin ympäristötietoisen periaateohjelman, ja kunnallispolitiikassa puolueet löysivät toisensa etenkin korkeasti koulutettujen kansoittamissa Etelä-Suomen suurissa kaupungeissa.

Poliittisen ilmapiirin polarisoituminen, vihreiden kannatuksen kasvu Lipposen hallitusten aikana ja karvas tappio Vanhasen/Kiviniemen porvarihallituksen osana ovat kirkastaneet käsitystä siitä, millaista vihreää politiikkaa äänestäjät valtakunnan tasolla toivovat.

Nuorten suosimassa mutta ikänsä puolesta keski-ikäistyvässä puolueessa ei enää pelätä menneisyyden haamuja tai apupuolueen asemaa, vaan pikemminkin kartetaan roolia porvarihallituksen oikeistolaista kolinaa pehmentävänä vasemmistoporvarillisena perävaununa.

Paradoksaalista on, että eurooppalaisissa vihreiden puolueiden vertailuissa poliittiseen keskustaan sijoittuva Vihreä liitto kokee Suomessa juuri keskustan hankalimmaksi yhteistyötahoksi.

Ympäristöpolitiikassa näiden väriltään vihreiksi tunnustautuvien puolueiden tavoitteiden yhteensovittaminen on erityisen hankalaa etenkin paikallistasolla, mutta valtakunnan tasolla myös esimerkiksi polttoaine-, ruoantuotanto- ja turvekysymykset hiertävät niiden välejä. Arvo-ulottuvuudella vihreiden selkein vastapooli on perussuomalaiset, mutta ajankohtaisissa, konkreettisissa politiikkakysymyksissä keskusta ja vihreät ottavat hallituksessa toistuvasti yhteen.

 

Puolueiden kannattaja- ja jäsenkuntia käsittelevää hanketta johtanut taloussosiologi Arttu Saarinen on nimennyt vihreät uudeksi poliittiseksi keskustaksi. Hän perustaa arvionsa hankkeensa vuonna 2017 tekemään kyselyyn, jossa vastaajat nimesivät vihreät kaikkein useimmin itselleen toiseksi tärkeimmäksi puolueeksi.

Saarisen mukaan vihreiden sitoutumattomuus perinteisellä oikeisto–vasemmisto-akselilla mahdollistaa liikkuvien, luokkapohjaisesta puoluevalinnasta luopuneiden äänestäjien houkuttelemisen puoluerajojen yli.

Tätä taustaa vasten vihreiden voi nähdä olevan yhä paremmassa asemassa kilpailussa kasvaneen keskiluokan ja palvelusektorilla työskentelevän äänestäjäkunnan kannatuksesta. Huomattava suosio äänestäjille toiseksi tärkeimpänä puolueena vihjaa suuremmasta potentiaalista ja vahvistaa vihreää omakuvaa sijoittumisesta perinteisen jakolinjan ulkopuolelle.

Kuuluminen poliittiseen keskustaan on etu etenkin kompromissi- ja koalitiomahdollisuuksia ajatellen, mutta ongelmallinen kannattajista käytävän poliittisen kilpailun näkökulmasta. Vihreät joutuu käymään kärjistetysti kahden rintaman sotaa: etenkin kokoomuksen kanssa koulutetuista kaupunkilaisista äänestäjistä ja vasemmistopuolueiden kanssa ideologian tasolla.

Keskustatendenssistä huolimatta vaalitutkimukset osoittavat, että vihreiden kannattajat ovat valinneet puolensa talouspoliittisella jakolinjalla: 2000-luvulla puolueen äänestäjäkunta identifioituu selvästi vasemmalle.

Vähemmistö vihreitä äänestävistä määrittelee itsensä talouspoliittisesti oikeistolaisiksi, ja tämä joukko on 2000-luvulla entisestään pienentynyt. Postmaterialististen arvokysymysten ensisijaisuus yhdistyykin vihreiden kannattajakunnassa vasemmistolaiseen talouspoliittiseen ajatteluun. Kannattajien liikkuminen juuri vihreiden, Sdp:n ja vasemmistoliiton välillä korostaa tätä punavihreyden yhteenliittymää.

Politiikantutkijoiden Elina Kestilä-Kekkosen ja Jussi Westisen mukaan näiden kolmen puolueen muodostama vihervasemmistoblokki on 2010-luvulla vihreiden talouspoliittisesta vasemmistolaistumisesta huolimatta rakentunut kuitenkin sosio-kulttuurisen, jälkimoderneja arvoja korostavan ulottuvuuden varaan.

Vihreiden äänestäjät ovat nuoria, korkeasti koulutettuja tai opiskelijoita, usein sosiokulttuurisen alan ammattilaisia, jotka asuvat kaupungeissa. Jäsenistä selvä enemmistö on naisia, ja puolueen keski-ikä (42,9 vuonna 2016) on kaikista eduskuntapuolueista alhaisin.

Perus- ja keskiasteen koulutuksen saaneiden osuus vihreiden äänestäjäkunnassa on laskenut ja erityisesti yliopistokoulutuksen saaneiden noussut 2000-luvulla. Tämä näkyy myös äänestäjien ammattitaustassa. Enemmistön muodostavat toimihenkilöt, ylemmät toimihenkilöt ja johtajat.

Äänestäjän korkea koulutustausta ja ammattiasema korreloivat siis vahvasti vihreiden, mutta myös kokoomuksen äänestämisen kanssa. Nämä puolueet muodostavatkin selkeimmät vaihtoehdot korkeasti koulutetuille ja asiantuntijatehtävissä tai johtavassa asemassa työskenteleville äänestäjille.

Selkeän kannattajakunnan rakentuminen on vaikuttanut ratkaisevasti vihreiden puolueiden vakiintumiseen ja osoittanut vääräksi alkuaikojen epäilyt niiden väliaikaisuudesta. 1970- ja 1980-lukujen opiskelijapolvi tempautui mukaan vihreän liikkeen toimintaan ja kannattajakunnan korkeasta koulutustasosta päätellen on pitänyt kiinni nuoruuden valinnastaan.

Vihreisiin liitetty ennustus puolueiden ”harmaantumisesta” pitääkin tavallaan paikkansa: nuoruudessa omaksuttu aate kantaa myös myöhemmässä elämässä. Toisaalta vihreiden suosio nykyopiskelijoiden ja nuorten parissa osoittaa, ettei kyse ollut pelkästään yhden sukupolven vihertymisestä, vaan tendenssi on jatkunut. Muut puolueet eivät ole omaksuneet vihreää agendaa niin tyhjentävästi, että vihreät puolueena olisi käynyt tarpeettomaksi.

Vaikka vihreät puolueet on mielletty luokkapolitiikan ulkopuolisiksi ja jopa osoitukseksi luokkapolitiikan laskusuhdanteesta, niistä on tullut vakiintunut osa puoluejärjestelmää ja niille on muotoutunut oma äänestäjäryhmä, valkokaulus-palvelusektorin ja valtion ja kuntien virkahenkilöiden muodostama niin sanottu uusi keskiluokka. Yhteisistä sosiaalisista piirteistä ja samansuuntaisista asenteellisista orientaatioista huolimatta lienee silti vielä yksilökohtaista, miten voimakkaasti vihreys määrittelee kunkin henkilön ryhmäidentiteettiä.

Perinteisten jakolinjojen ulkopuolelle itsensä asemoivilla vihreiden kannattajilla on sosiaalista, koulutuksellista ja taloudellista pääomaa. Kannattajakunta pystyy taistelemaan modernisaation, digitalisaation ja globalisaation paineissa ja hyötymään näistä megatrendeistä.

Kannattajien demografisen jakauman ja vihreiden ajaman hyvinvointipolitiikan välillä on kuitenkin ristiriita. Poliittisen agendan kohdistaminen selvästi myös yhteiskunnan heikoimmassa asemassa oleviin on ongelmallista, koska tämä ryhmä on sosiaaliselta kokemukseltaan hyvin erilainen kuin se mitä vihreät itse edustavat.

Kärjistäen vihreiden sanoma houkuttelee altruistisia etuoikeutettuja henkilöitä, joiden sosiaalinen omatunto patistaa toimimaan itseä huonommassa asemassa olevien aseman parantamiseksi.

1970- ja 1980-lukujen vaihtoehtoihmisten mobilisaatiosta kehittynyt vihreä liike edusti ihmisiä, jotka uskoivat omien verkostojensa voimaan ja omiin resursseihinsa. Se ryhmä, jota vihreät nyt pyrkii edustamaan, kilpailee muiden tuottamista resursseista, joiden piiristä heidät on suljettu tai joiden piiriin heillä on vain rajallinen pääsy.

Vaikka kansalaiset arvoidentifioituvat vihreisiin, moni äänestää kuitenkin jotain toista puoluetta. Vihreiden saamat positiiviset arviot muuttuvat ääniksi usein muita puolueita heikommin.

 

Henkilökohtaisen politisointi eli yksilön elämänvalintojen ja ominaisuuksien nostaminen poliittisen keskustelun ja päätöksenteon agendalle on vihreän ideologian ja omakuvan ydintä. Identiteettien ja yksilöllisyyden politiikka yhdistettynä monimuotoisuuden lisäämisen ihanteeseen on yksi näkökulma vihreän edellä olemisen olemukseen.

Tämän yhtälön ratkaiseminen on ollut vihreille sekä mahdollisuus että sisäisten ristiriitojen lähde. Pitääkö vihreyden kuvata erilaisia, osin jopa ristiriitaisia suuntauksia, vai tulisiko sen pyrkiä konkreettiseen, aatteellisesti yhdistäviä tekijöitä kokoavaan ilmaisuun?

Koska molemmat puolet ovat aina olleet läsnä, on vihreyden kuva muodostunut joustavasti kokoavan konkretian ja moniäänisen liikkeen jatkumolla.

Saksan vihreiden kehitystä teoretisoineen Gayil Talshirin esittämän modulaari-ideologian mukaisesti vihreyden tavoitteena on ollut ennemmin mukaan ottava kuin pois sulkeva ideologia.

Liian tiukka määrittely olisi tarkoittanut kahlitsevaa yksimielisyyttä. Vihreyden kuvan ja ideologian kehityksen kaari onkin alaideologioiden evoluutio useista eri moduuleista koostuvaksi vihreäksi ideologiaksi. Aiemmin epäpoliittiseksi mielletty ekologia yhdisti moniäänisen ja -ulotteisen liikelähtöisyyden puoluepoliittiseksi toiminnaksi.

Todellisuudessa vihreän ideologian modulaarisuus ei ole täysin toteutunut. Yhteistyöhön taipuvaiset ovat päässeet vaikuttamaan eniten puolueen ohjelmaan ja siihen, millaiseksi puolue muodostuu.

Alkuvaiheen joustavan inklusiivisuuden jälkeen vihreyden kuva vakiintui niin, että raja erityisesti syvänvihreään ekologismiin ja vaihtoehtoliikkeiden toimintatapoja kannattaneisiin syveni. Ekologistien ja liikelähtöisten ohella ulkopuolelle ovat jääneet esimerkiksi EU-jäsenyyden kategoriset vastustajat ja osin myös ydinvoimaa ja teknologiaa puolustavat ”insinöörivihreät”, joiden osuus tosin on 2000-luvulla kasvanut.

Vihreä omakuva on muuttunut ”ei-puolue-puolueesta” vaihtoehdoksi puoluejärjestelmän sisällä, kun parlamentaarinen toiminta ja hallitusvastuu eivät enää 2000-luvulla tarjoa mahdollisuutta esiintyä poliittisena ilmiönä.

Idealistisen inklusiivinen protesti vaihtui 1990-luvulla puolueolemuksen hyväksyntään ja parlamentaarisen vaikutusvallan tavoitteluun.

Tuloksellisen poliittisen toiminnan vaatima kompromissivalmius avasi tien vihreälle pragmatismille, avoimuudelle erilaisten vaihtoehtojen ja koalitioiden suhteen. Entisistä puheenjohtajista Tarja Cronberg korosti, että neuvotteluissa piti aina olla mukana. Tuija Brax on kuvannut pienen hallituspuolueen perusasetelmaa pienten voittojen ja suurten frustraatioiden tieksi, joka on kuitenkin parempi kuin oppositiosta räksyttäminen.

Kannattajat ovat palkinneet vihreät sinipunayhteistyöstä ja ydinvoiman lisärakentamisesta johtuneista hallituseroista, mutta rankaisseet liian suuresta kompromissiherkkyydestä, oikeistolaiseksi mielletystä porvariyhteistyöstä ja selkärangattomuudesta, kun hallitusta ei jätetty kaudella 2007–2011, vaikka ydinvoima eteni.

Periaatteilla perustelluilla hallituseroilla on pyritty säilyttämään kytkös alkuperäiseen aktivismiin ja sitä vaaliviin kannattajiin, mutta muiden puolueiden silmissä ratkaisut ovat kyseenalaistaneet vihreiden hallituskestävyyden. Aatteellisuuden vakuuttelu ei ole peittänyt ilmeisiä tavoitteita: vaalikamppailun voittoa ja äänten maksimointia.

Epäsovinnaisten asiakysymysten ja toimintatapojen luoma uutuudenviehätys on 2000-luvulla haihtunut. Uusia kysymyksiä politisoiva, liikelähtöinen ja mielipiteitä yleisesti muokkaamaan pyrkinyt strategia on vaihtunut kilpailuun vakiintuneen puoluejärjestelmän sisällä, sillä puolueen asiaomistajuus hahmottuu paremmin vastakkainasettelussa ja väittelyssä muiden puolueiden kanssa kuin pyrkimyksissä osallistaa jäsen- ja kannattajakuntaa.

Pääpaino on nykyään kansan ja kannattajien kuulemisessa. Valta tekee konservatiiviseksi ja saa noudattamaan toimintamalleja, jotka ylläpitävät olemassa olevaa. Yleistä mielipidettä tai muita puolueita ei enää pyritä muuttamaan ja parantamaan, vaan on luotu oma ideologia kilpailemaan muiden ideologioiden kanssa.

 

Yhteiskunnallisen keskustelun agenda on tuonut vihreille näkyvyyttä ja korostanut teemoja, joissa puolueella on vahva asianomistajuus.

Populismin nousu ja poliittisen kentän polarisaatio ovat tehneet vihreistä selkeän osapuolen monissa arvokysymyksissä, kuten vähemmistöjen oikeudet, globaali oikeudenmukaisuus ja maahanmuutto, mutta myös sellaisissa konkreettisissa politiikkakysymyksissä kuin ilmastonmuutos tai koulutus.

Samalla puolueen kannattajakunta on tehnyt valintansa suhteessa talouspoliittiseen jakolinjaan ja vihreät on äänestäjien silmissä kytkeytynyt yhä vahvemmin osaksi vasemmistoa.

Arvoulottuvuuden ja vihreiden teemojen voimistuminen voi kuitenkin olla Pyrrhoksen voitto. Se kahden rintaman sota, jota puolue on käynyt suhteessa vasemmistoon ja kokoomukseen, on saanut ne ottamaan ympäristö- ja tasa-arvokysymykset yhä vakavammin, ja perinteisten valtapuolueiden vihertyminen on kiihtynyt vihreiden suosion ja ympäristöteemojen yleisen merkityksen kasvaessa. Koskaan ympäristöteema ei ole ollut vaalitaistelussa yhtä keskeinen kuin vuoden 2019 eduskuntavaaleissa eikä koskaan ole kirjoitettu yhtä ympäristötietoista hallitusohjelmaa kuin niiden jälkeen hallitusneuvotteluissa.

2020-luvulla on kuitenkin paikallaan kysyä, onko vihreille käymässä kuin liberaalipuolueille: muut ovat omaksuneet ideologian perusperiaatteet niin kattavasti, että oma elintila hupenee.

Jopa edellä olemista korostava slogan kuultiin Suomessa ensimmäisen kerran liberaalien suusta, kun sotien välillä edistyspuolue asemoitiin puoluekartalle toteamuksella ”ei oikeaan, ei vasempaan, vaan eteen eestä Suomenmaan”.

Kevään kuntavaalit mittaavat, kykenevätkö vihreät jatkamaan alueellista laajentumista koko Suomen puolueeksi ja ohjelmallista laajentumista vielä selkeämmin yleispuolueeksi.

Edellisten kuntavaalien menestystä siivitti oppositiosta käyty koulutusleikkauksia vastustanut kampanja, mutta nyt vihreät joutuu puolustamaan koalitiohallituksen politiikkaa, vaikka hallituksen luottamuksesta ei varsinaisesti äänestetäkään.

Onko yleispuoluekehityksen eväät jo syöty? Vai johtaako koronakriisi siihen, että joku kilpailijoista tarjoaa riittävän ympäristötietoisen ja arvoliberaalin, mutta poikkeusoloissa puhuttelevan perinteikkäämmän vaihtoehdon?

 

Kirjoittaja Jenni Karimäki on erikoistutkija Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Teksti on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 1/2021. Kanavan voit tilata täältä. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.

Vihreiden suosio mataa 10 prosentissa, puheenjohtaja Maria Ohisalon mielestä se on saavutus, ei epäonnistuminen