Luottamus koetuksella

Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra julkaisi säännöllisen megatrendiraporttinsa tammikuussa.

Raportin tarkoituksena on tulkita laajoja, globaaleja kehityskulkuja ja pohtia, mitä ne tarkoittavat Suomelle. Tämänkertaisen katsauksen ytimeen oli nostettu yhteiskuntasopimuksen käsite. 

Suomessa sana liitetään usein keskustalaisiin entisiin pääministereihin Esko Ahoon ja Juha Sipilään sekä kilpailukykyyn ja palkkamalttiin. Aate- ja käsitehistoriassa sanalla on kuitenkin paljon laajempi merkitys.

Nykyaikaisessa yhteiskunnassa sen voisi tiivistää tarkoittamaan eräänlaista kirjoittamatonta ymmärrystä kansalaisten ja valtion välillä, sitralaiset kirjoittavat. 

Ihmiset maksavat veroja, noudattavat lakeja ja osallistuvat yhteiskuntaan. Vastineeksi valtio turvaa perusoikeudet, turvallisuuden, oikeusvaltion ja palvelut – Suomessa esimerkiksi koulutuksen ja terveydenhoidon.

”Kun tämä tasapaino horjuu, esimerkiksi jos koetaan, ettei järjestelmä ole oikeudenmukainen tai se ei voi tarjota niitä palveluja, joihin on totuttu, myös yhteiskuntasopimus joutuu kriisiin.” 

Onko yhteiskuntasopimus ajautumassa kriisiin? 

Ainakin sitä haastetaan. Sitralaiset eivät ole ainoita, jotka asiasta ovat huomauttaneet. Viime vuosina sana on noussut esiin yhä useammin myös eurooppalaisella tutkimuskentällä. 

Väestörakenteen, talouden, työn, teknologian ja suurvaltapolitiikankin muutokset ja murrokset heiluttavat monien yhteiskuntien 1900-lukulaisia sopimuksia.

Keskustelua aiheesta herätteli pari vuotta sitten esimerkiksi London School of Economicsin ja myöhemmin Columbian yliopiston johdossa toiminut Minouche Shafik. Hänet nimitettiin Britannian pääministerin talousneuvonantajaksi viime syksynä. 

Kirjassaan What We Owe Each Other: A New Social Contract for a Better Society (Princeton University Press, 2021) taloustieteilijä kävi läpi ihmisen elämänvaiheita lasten kasvattamisesta kouluttautumisen ja työelämän kautta sairastumiseen ja vanhenemiseen.

Monessa kohdin yhteiskuntia ja ihmisiä kohtaavat haasteet näyttävät toiselta kuin 1960-luvulla. Shafikin pääkysymys kai kuului, miten voisimme vastata näihin haasteisiin siten, että riskit jakautuvat entistä reilummin – ja toisaalta, mitä meiltä voitaisiin odottaa vastapainoksi joillakin muilla osa-alueilla. 

Kirjoitin itse Shafikin kirjasta Helsingin Sanomille syksyllä 2022. 

Sain jonkin verran palautetta, jossa pohdittiin, mitä oikeastaan halusin sanoa. Halusinko yhteiskunnan konkreettisesti lupaavan ihmisille enemmän vai vähemmän? Ja mitä halusin lisätä, mitä poistaa? 

Tällaisten linjaaminen ei kuulu toimittajille, vaan poliitikoille. Kaipasin poliitikoilta tuolloin ja nyt keskustelua siitä, millainen on tulevaisuuden Suomen yhteiskuntasopimus.  

Riskinä on, että jos tätä keskustelua ei käydä, alkavat puheet ja todellisuus erkaantua toisistaan. Liturgiassa elää vanha hyvinvointivaltio-Suomi. Se ehkä toimii yksille, mutta toisten kohdalla todellisuus näyttää jo erilaiselta.

Tällainen kyynistää ihmiset politiikkaan, rapauttaa luottamusta ja vähentää halua osallistua. Ihmiset alkavat tehdä omia järjestelyitään. 

”Muutos on välttämätön myös silloin, kun suuri osa kansalaisista kokee vastuiden ja hyötyjen jakautuvan pysyvästi epäreilusti tai kun päätösvalta ja vastuu erkanevat toisistaan. Lopulta ratkaisevaa on hiljainen suostumus: jos ihmiset lakkaavat uskomasta järjestelmän reiluuteen tai toimintakykyyn, sopimus ei enää kanna ja sen uudistamisesta tulee välttämätöntä”, kirjoittavat myös sitralaiset. 

Poliittiset päättäjät tietävät kyllä, mikä Suomea rasittaa.

Väestörakenteesta johtuvat sosiaali- ja terveysmenot kasvavat, turvallisuuden eteen vaaditaan lisää kalliita puolustuspanostuksia. Väestön koulutusaste mataa, eikä ympäristö- ja ilmastokysymyksiäkään voi jättää ratkaisematta. Samaan aikaan julkisen talouden tilannekuva on nopeasti heikentynyt. Listaa voisi jatkaa. 

Poliittinen keskustelu lähtee kuitenkin usein liikkeelle olemassa olevan hienosäätämisestä, ei niinkään järjestelmän tai esimerkiksi yhteiskuntasopimuksen uudistamisesta. Mutta ovatko Suomen ongelmat niin pieniä, että ne voi ratkaista pienin viilauksin? 

EU:n finanssipoliittiset säännöt ja Suomessa päälle sovitut kansalliset lisät – eli niin kutsuttu velkajarru – näyttävät viitoittavan tulevillekin vaalikausille miljardiluokan sopeutuksia. Löytyykö niitä höyläämällä täältä hieman ja tuolta lisää? Tuskin. 

Entä alkaako suomalaisten luottamus nykyiseen yhteiskuntasopimukseen horjua? Kyllä. Esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan (Eva) arvo- ja asennetutkimukset kuvaavat, kuinka pessimismi valtaa Suomessa alaa ja kuinka luottamus esimerkiksi koulutus-, sosiaaliturva- ja terveydenhuoltojärjestelmiin on laskussa. 

Arkoja poliittisia päättäjiä tuntuukin herättelevän yhteiskuntasopimuskeskusteluun nyt Talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja, professori Niku Määttänen. 

Hallitusta epäoptimaalisista säästöistä moittinut neuvosto julkaisi tuoreen raporttinsa tällä viikolla. Samoihin aikoihin Määttänen antoi myös laajan haastattelun Helsingin Sanomille, jossa hän nosti suomalaisittain poikkeuksellisen suorasti esiin nimenomaan yhteiskuntasopimukseen liittyvän merkittävän ongelman: riskien ja maksujen jakautumisen eri sukupolvien välillä. 

”Nykyinen kestävyysongelma johtuu pitkälti siitä, että julkiset eläkemenot ovat kasvaneet paljon suhteessa julkisiin tuloihin”, Määttänen sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa. 

Jutussakin huomautetaan, miten näin ei ole tapana Suomessa sanoa – ehkä, koska eläkeläiset ovat puolueille tärkeitä äänestäjiä. Pikemminkin puhutaan vaikkapa epämääräisestä julkisen sektorin ”paisumisesta”. 

”Se on harhaanjohtavaa. Kyse on lähinnä eläkelupauksesta, josta on pidetty kiinni, vaikka kokonaisveroastetta ei ole haluttu nostaa.” 

Suurin osa nyt maksussa olevista eläkkeistä maksetaan nykyisten työntekijöiden ja työnantajien työeläkemaksuilla. Työeläkemaksut vaikuttavat kokonaisveroasteeseen, koska ne ovat veroluonteisia maksuja.

Poliitikot haluavat suojata kokonaisveroastetta nousulta. Mitä suuremmaksi eläkemaksujen osuus kokonaisveroasteessa on muuttunut, sitä vähemmän on ollut varaa korottaa veroja, joilla taas moni muu tärkeä asia rahoitetaan. 

”Minusta on aika vastuutonta, että eläke-etuuksien kasvua ei pyritä rajoittamaan voimakkaammin. Pitäisi todellakin miettiä enemmän, mihin kannattaa panostaa”, Määttänen sanoi lehdelle. 

Professori tuskin käy keskustelua eläkeläisiä kiusatakseen. 

Kyse on lopulta yksinkertaisesta havainnosta: aiemman yhteiskuntasopimuksen puitteissa tehdyt rahoitus- ja politiikkalupaukset toteutuvat kuin itsestään ja siirtävät ison osan julkisen talouden panostuksista ikääntyneiden eläkkeisiin ja toisaalta hoivaan. 

Samaan aikaan tulevaisuuden kasvun edellytykset saatetaan syödä esimerkiksi työikäisten sosiaaliturvasta, koulutuksesta ja investoinneista leikkaamalla. Se on helpompaa kuin aiempiin sitoumuksiin kajoaminen.

Kysymys on yleiseurooppalainen. Financial Timesin kolumnisti ja johtava datajournalisti John Burn-Murdoch huomauttaa, kuinka monissa eurooppalaisissa maissa eläkeläisten tulojen kasvu on ollut vauhdikasta työikäisiin verrattuna, osittain erilaisten indeksimekanismien vuoksi. Samaan aikaan kun ikäsidonnaiset menot ovat kasvaneet, ovat investoinnit – talouskasvun edellytykset – heikentyneet. 

Kun kasvu on sakannut, ovat myös erilaiset demokratiamittarit alkaneet osoittaa heikompia tuloksia.

Kasvun puute siis lisää tyytymättömyyttä järjestelmään, mikä vähentää yhtäältä liberaalin demokratian suosiota ja toisaalta luottamusta yhteiskuntaan. 

Työeläkejärjestelmän osapuolet puhuvat usein lupauksesta ja luottamuksesta. He korostavat, ettei eläkelupausta voi pettää järjestelmään kajoamalla. Sehän murentaisi luottamuksen! 

Tämä on ymmärrettävä, mutta vajavainen näkökulma. Toinen puoli piirtyy esiin äsken kuvatussa noidankehässä: Kuka pitää kiinni lupauksen toisesta puolesta, jos nuoret ja työikäiset menettävät luottamuksensa järjestelmään? Mitä se tekee tahdolle rahoittaa eläkkeitä tai vaikkapa puolustaa maata? Entä mitä pahimmillaan seuraa äärimmäisestä järjestelmätyytymättömyydestä? 

Juuri tästä on kyse yhteiskuntasopimuksessa: oikeudenmukaisesta riskienjaosta ja sitä kautta positiivisempien näkymien takaamisesta kaikille. 

Määttäsen ajatukset on tietysti useilla suilla jo torpattu – siitä huolimatta, ettei professori ollut ryöstämässä köyhien eläkeläisten pennosia, vaan pikemminkin pohtimassa vaikkapa tutkinnoista kertyviä eläkkeitä ja muuta järjestelmään tuotua ”lisähyvää”. 

Keskustelu on silti avattu. Nyt on muiden vuoro osallistua ja kertoa, miltä näyttää tulevaisuuden Suomen yhteiskuntasopimus. Jos Määttäsen ajatus ei kelpaa, sen tilalle voi rohkeasti ehdottaa omaa visiota.