Havahtuuko Eurooppa herätyskelloon?

On kulunut noin vuosi siitä, kun Donald Trump aloitti toisen kautensa Yhdysvaltain presidenttinä – paremmin valmistautuneena ja päämäärätietoisempana kuin vuonna 2017, arvioi tuolloin moni.

Ensimmäinen vuosi olikin hengästyttävä. Suomesta ja Euroopasta tarkasteltuna sen ydinväännöt kiteytyivät paitsi kauppapolitiikkaan myös sotaan Ukrainassa ja laajemmin koko maanosan turvallisuuteen.

Euroopan puolustus on nojannut Natoon ja Yhdysvaltoihin. Trumpin visiota tuoda tuotanto takaisin Yhdysvaltoihin tullien avulla on ollut vaikea muuttaa, mutta eurooppalaiset johtajat ovat tehneet hartiavoimin töitä etenkin turvallisuuspolitiikan saralla.

Trumpia on koetettu vakuuttaa milloin Vladimir Putinin arvaamattomuudesta, milloin Ukrainan tukemisen ja Naton hyödyistä – usein jopa maahan kierähtäen, mielistellen.

Lähestymistapaa voisi nimittää vaikkapa imeläksi intressidiplomatiaksi. Trumpia kehuen ja jopa nöyristellen on koetettu vedota yhteisiin intresseihin, Yhdysvaltojenkin etuun.

On korostettu, että vaikka arvoissa etäännytään, pitävät juuri intressit yhdessä.

Otetta on perustellut sekä Yhdysvaltain presidentin ilmeinen mieltymys suitsutukselle että Suomessakin suosittu tapa olla rationaalinen: arvioida tilanteita aina juuri intressien kautta, koska se on järkevää ja oikein.

Järkeen ja rationalisointiin nojaten sekä poliitikot että ulkopolitiikan kommentaattorit ovat koettaneet rakentaa omat analyysinsa ja strategiansa. On ajateltu, että Trumpin ”Amerikka ensin” viittaa nimenomaan Amerikan etuihin – siitä huolimatta, että edut eivät ole yksiselitteisiä ja slogankin on jatkuvan poliittisen määrittelykamppailun kohteena Washingtonissa.

Jos Trump onkin sanonut jotain kummallista, on pyritty etsimällä etsimään, mikä saattaisi olla taustalta hahmottuva perimmäinen, järkevä syy.

Vaikka puheet ja teot ovat yllättäneet enemmän kuin ensimmäisellä kaudella, on tästä otteesta koetettu pitää kiinni aina ensimmäisen virkavuoden viimeisiin päiviin saakka.

Herätyskello on soinut useasti – kovimmin silloin, kun varapresidentti J. D. Vance on puhunut Münchenin turvallisuuskonferenssissa ja kun hallinto on julkaissut Eurooppaa ongelmana pitävän turvallisuusstrategiansa. Vaikka viestit on varmasti luettu huolella ulko- ja turvallisuuspoliittisessa johdossa, on julkisessa keskustelussa painettu pikemminkin torkkunappulaa kuin herätty.

Vasta Grönlannin hamuilu Venezuela-intervention jälkeen näyttää kunnolla herättäneen Suomessa ja laajemminkin Euroopassa.

Tiedotusvälineet ovat tuijottaneet tällä viikolla silmä kovana Maailman talousfoorumia Sveitsin Davosissa. Talouselitiin alppimajatapahtumassa ovat puhuneet valtioiden johtajat Stubbista Trumpiin.

Erityisesti Trumpin puheenvuoroja ja haastatteluja tapahtumassa on seurattu lähes henkeä pidätellen. Yhdysvaltalaislehdet kirjoittavat entistä painokkaammin lännen sekä Naton kriisistä, jopa kaatumisen uhasta.

The New York Times kuvaili, kuinka presidentin puheenvuoro sai osan yleisöstä sanattomaksi, osan haukkomaan henkeään.

Lehden mukaan Suomen presidentti Stubb tarttui toimeen ja yritti kysellä lisätietoja senaattori Lindsey Grahamilta – Suomen ystävältä, joka on tiedetysti ollut avainpelaajana Trumpin ja Stubbin välisten suhteiden rakentamisessa ja kuuluisan golfkierroksen järjestämisessä.

”Kaikki Euroopassa ovat huolissaan”, Graham sanoi lehdelle penseästi puhuttuaan Stubbille.

”He ovat huolissaan herättyään ja huolissaan mennessään nukkumaan.”

CNN-kanavalle Graham totesi samoihin aikoihin olevansa kyllästynyt eurooppalaisten johtajien viesteihin, joiden mukaan Trumpille pitäisi kertoa milloin yhtä, milloin toista.

”Ei, turpa kiinni. En aio kertoa hänelle, kertokaa te hänelle”, hän sanoi.

Kun ystävänä pidetty sanoo turpa kiinni, alkavat analyysit muuttua.

Imelyyden ja yhteisten intressien rinnalla on huomioitava entistä painokkaammin muita i-sanoja: Interventionismi näyttää voittavan konservatiivisen liikkeen sisällä. Lisäksi ideologiat, impulsiivisuus ja jopa irrationaalisuus valtaavat alaa. Intresseistä voi olla edelleen kyse, mutta ei yhteisistä sellaisista.

Analyysikäänne näkyy ennen kaikkea julkisessa keskustelussa. Suomessakin on alkanut itseruoskinta. Nyt kysellään, oliko syytä sopia jäänmurtajakaupoista tai lähteä aikoinaan golfkierrokselle arvaamattoman Trumpin kanssa. Tai rakentaa hyviä suhteita Trumpin luotettuihin, jotka kovan paikan tullen heittävät bussin alle.

Kysymykset ovat epäilemättä oikeita, mutta niissä on myös jälkiviisastelun makua. Kuten Suomessa yleensä, käänne tapahtuu hetkessä: yhtenä päivänä ajattelijat elävät intressien maailmassa, toisena päivänä hämmästelläänkin jo vanhoja tekoja kulmat koholla.

”Golfdiplomatiasta” on tullut nopeasti irvailun kohde, vaikka talvella 2025 moni näki sille järkevän syyn. Kyse ei ollut kaverikuvista, vaan Ukrainan asian edistämisestä. Kysymys on edelleen ajankohtainen.

Tulitauon ja rauhansopimuksen aikaansaaminen näyttävät jääneen taka-alalle, vaikka sota ei ole edelleenkään ohi.

Strategiatkin ovat murroksessa.

Pieni signaali on, että hallitus tarkastelee ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa. Nyt pohditaan, miten tärkeää linjapaperia olisi päivitettävä Trumpin toisen kauden ensimmäisen vuoden oppien pohjalta.

Suomi toimii läntisten liittolaistensa kanssa. Jonkinlaiseksi ”vanhan lännen” sankariksi on Davosissa noussut Kanadan pääministeri Mark Carney, jonka puhe on kerännyt suitsutusta ympäri maailman.

Carney huomautti, ettei vanha maailma ole tulossa takaisin, mutta sitä ei myöskään pitäisi surra. Nyt on tilaisuus luoda jotakin uutta ja vahvempaa. ”Middle powers”, keskikokoiset vallat yhdessä, voivat sen tehdä.

”Ne maat, joilla on eniten hävittävää linnakkeiden maailmassa ja eniten voitettavaa aidossa yhteistyöstä”, hän sanoi.

Kuulevatko huippukokoukseensa kokoontuvat EU-johtajat Carneyn viestin? Kauppapoliittinen sinko oli kaivettu jo työpöydälle, mutta vielä sitä ei tarvitse käyttää. Kuten Euractiv huomauttaa, pahimmassa tapauksessa huippukokoustajat nauttivat illallisensa ja jeesustelevat ”tärkeistä opeista”, mutta eivät oikeasti opi mitään.

Nyt kulisseista kerrotaan, että moni EU-johtajakin on huomannut mielistelyn olevan toimimaton ase. Toistaiseksi kuitenkin toive yhteisestä, selkeästä strategiasta unionissa on hukkunut aina kilpailevien intressien reaalitodellisuuteen.

Havahdutaanko herätyskelloon tällä kertaa, vai painetaanko torkkua vielä kerran?