Elämmekö diagnoosien aikaa?

Mia Pohtola sanoo muistavansa edelleen, kun näki ”Terapiassa tavataan” -mainoksen Kampissa metroasemalla. Kampanja oli viestintätoimisto Ellun kanojen ja teknologiayritys Vincitin. Ne kampanjoivat terapiassa käymisen puolesta vuonna 2020, kun tieto psykoterapiakeskus Vastaamon tietomurrosta oli tullut julkisuuteen.  

Kun Pohtola kulkee bussilla, hänestä on mukava kuunnella, kun nuoriso keskustelee keskenään. Aina toisinaan hän kuulee puhetta, jossa vilisee psykiatrian diagnostista kieltä.

Saatetaan vaikka sanoa, että ”mulla on OCD-iltapäivä menossa” tai että oli ”ahdistunut viikonloppu” tai että jokin ”triggeröi mua”. OCD viittaa psykiatriseen häiriöön, joka ilmenee pakko-oireina.  

Pohtola on historiantutkija, joka on tutkii psykiatrian historiaa. Hänen mukaansa psykiatrian kieli alkoi levitä osaksi maallikkojen puhetta jo 1980-luvulla. Tuolloin diagnoosien merkitys psykiatriassa muutenkin kasvoi.

Samalla erilaiset hyvää tarkoittavat tahot alkoivat toteuttaa erilaisia mielenterveyden valistuskampanjoita.

Psykiatrian diagnostinen kieli tuntuu tosiaan olevan kaikkialla. Milloin epäillään, että oma pomo on narsisti, milloin mietityttää oman lapsen neuroepätyypillisyys.

Moni myös saa jonkin mielenterveysdiagnoosin – yli 70 prosenttia suomalaisista jossain vaiheessa elämäänsä.

Myös Mona Mannevuo, yliopistotutkija ja poliittisen historian dosentti, tunnistaa diagnooseihin keskittyvän mielenterveyspuheen lisääntymisen. Hän liittää ilmiön medikalisaatioon.

”Yhä useampiin arkisiin ilmiöihin etsitään ratkaisua lääketieteestä.”

Mannevuo sanoo havainneensa sosiaalisessa mediassa, että siellä ihmiset toisinaan suhtautuvat diagnoosin saamiseen kuin juhlan aiheeseen.

”Ihmiset kertovat, että nyt tämä ratkesi ja nyt mun asiat selviää. Se on tosi kutsuva viesti. Että ehkä mullakin on toi ja ehkä diagnoosi ratkaisee munkin asiat.”

Mannevuon mielestä diagnooseista pitäisi pystyä puhumaan myös kriittisesti, vaikka ne ovat ihmisille tärkeitä.

”Onko hyvin varhaisen vaiheen diagnostiikka ihmiselle aina hyväksi? Voiko se myös määritellä ihmisen elämää sellaiseen suuntaan, joka ei tuota terveyshyötyä sille ihmiselle?

Tätä Mannevuo pohtii Helsingin yliopiston ja Suomen Kuvalehden yhteisessä podcastissa. Keskustelijoina podcastissa ovat Mannevuo, Mia Pohtolan sekä nuorisopsykiatrian professori Anu Raevuori.

Voit kuunnella keskustelun Suomen Kuvalehden sovelluksen Kuuntele-osiosta, Spotifysta tai Youtubesta.