Kuilu välillämme

Helsingin lähiliikenteen bussi Itäkeskuksesta ajaa perille 20 minuutissa. Majvikin tila Sipoossa on urbaanin elämän kyljessä mutta täyttä maaseutua. Tuuli Orasmaa perheineen on asunut tilan vieressä lokakuun alusta. Puoliso käy töissä tilalla, Orasmaa hoitaa vauvaa vanhempainvapaalla.

Vaikka Orasmaa ei itse työskentele tilalla, hän viihtyy yhteisöllisessä miljöössä, jossa käy palkatun väen lisäksi vapaaehtoisia biodynaamisesta viljelystä kiinnostuneita. Kaupungista hän ikävöi lähinnä tanssitunteja.

Orasmaa esittelee pienen navetan, jossa kymmenkunta alkuperäisrotuista nautaa, kyyttöä, ahmii rehua. Eläimillä on tärkeä tehtävänsä, vaikka maatilan varsinainen tuote ovat kasvikset, etenkin juurekset.

”Kyytöt tuottavat ensisijaisesti lantaa biodynaamista viljelyä varten. Ne laiduntavat ja ylläpitävät luonnonlaitumen biodiversiteettiä.”

Muutto maalle oli puolison haave jo pidempään, mutta Orasmaan on vielä vaikea mieltää itsensä muuksi kuin helsinkiläiseksi.

Orasmaa on kirjoittanut kirjan Maaseudun tulevaisuus (Vastapaino, 2023), jossa perusasetelma on se, että hän, kaupunkilainen, tapaa maaseudun yrittäjiä ja yrittää synnyttää keskustelua vaikeista kysymyksistä.

Orasmaa työskentelee maa- ja metsätalousministeriössä erityisasiantuntijana. Hän on myös toiminut aktiivisesti ympäristöliikkeissä. Hän on kiinnostunut talouskasvun pakkoa kritisoivasta ajattelusta ja kohtuutaloudesta, jossa talous toimii maapallon kantokyvyn rajoissa.

Työssään ja kansalaisaktiivina hän on törmännyt ilmastonsuojelun ja ruoantuotannon vastakkainasetteluun. Osapuolet eivät kuuntele toisiaan. Ilmastonmuutoksesta kertova lehtiartikkeli, joka Orasmaalle näyttäytyy toteavana, saattaa maatalousyrittäjien mielestä syyllistää heitä. Hänestä tuntui, että hänen oli kirjoitettava aiheesta kirja.

”Ilmastokeskustelussa on paljon sanoittamatonta ja minulle selittämätöntä ohipuhumista, jota halusin lähteä tutkimaan.”

Maatalous aiheuttaa huomattavan osan Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Ruoantuotantoa kuitenkin tarvitaan. Orasmaa halusi pohtia, voiko tämän ristiriidan ratkaista kestävästi ja reilusti.

Hän vieraili kymmenillä tiloilla Ivalosta Kirkkonummelle ja kuunteli viljelijöitä. Osa pohti tuotantonsa kestävyyttä monisyisesti ja näki muutokset välttämättömiksi. Osa oli turhautunut julkisen keskustelun syyllistävyydestä ja piti tuottajien kohtelua epäoikeudenmukaisena. Jotkut kyseenalaistivat jopa ilmastofaktat.

Päällimmäiseksi jäi hämmennys. Orasmaa ihmettelee, miten vahvoja tunteita herää, kun keskittyy kuuntelemaan näkemyksiä, jotka poikkeavat hyvin paljon omista.

”Joitakin asioita piti prosessoida pitkään, jotta löysi ymmärryksen ja empatian.”

Orasmaa koki vaikeita hetkiä turvepellon laidalla, jossa tuottaja pohti epäluuloisesti, onko ilmastonmuutosta edes osattu tutkia oikein. Turvepelloilla viljelyä on päästöjen vuoksi rajoitettava, ja tukirahoilla viljelyä ohjataan vähäpäästöisempään suuntaan.

Hän seisoi tilateurastamolla ja ihmetteli omien tunteidensa vaimeutta, kun hänen silmiensä edessä teurastettiin lampaita yksitellen kuin liukuhihnalta.

20 000 linnun broilerihalli oli hyvin outo tila, jonka Orasmaa soisi muidenkin näkevän.

”Broileria pidetään terveellisenä, ja se tuottaa vähemmän päästöjä kuin naudanliha. Joku voi sanoa, että linnuilla on hallissa kaikki, mitä ne tarvitsevat. Mutta eihän se elämältä näytä.”

Toisaalta hän löysi tilan, jolla karja laiduntaa perinne­biotoopeilla eli ylläpitää uhanalaisia niittyalueita. Tilan, jolla omistaja yhä huhuilee vapaana rymyävää karjaansa metsän syvyyksistä: ”Pruuuuit! Tylleröööt!”

Seuratessaan Hillan, Kanervan, Jymypotin ja Söpösen tömistelyä hän, pitkän linjan kasvissyöjä, yllätti itsensä pohtimasta, voisiko syödä tällaisten lehmien lihaa.

Orasmaa kasvoi maatilalla Heinolassa, mutta leikki siskon ja veljen kanssa välinpitämättömänä siitä, mitä maatilan työ todella on.

Hänen mieleensä palautuu vain romanttisia mielikuvia: he vievät äidin kanssa kahvia ja ruisleipää peltotöissä ahkeroivalle isälle, istuvat hellepäivän paahteessa pellon laidalla syömässä eväitä.

”Meillä oli valtava siemenhalli, jossa hypimme siemensäkiltä toiselle ja väistelimme rotanmyrkkykasoja.”

Orasmaan vanhemmat ovat 11. polven viljelijöitä. Esivanhemmat viljelivät samaa peltoa jo 1700-luvun alussa. Vanhemmat siirtyivät 1980-luvun lopussa siementuottajiksi, mikä tarkoittaa, että sato myydään siemeninä toisten maatilojen tarpeisiin.

Kotitila sijaitsee asuinalueen lähellä. Orasmaan mielestä he asuivat kuten kaverit taajamassa: heillä vain sattui olemaan vieressä pelto. Kaupungin ja maaseudun vastakkainasettelu tuli iholle vasta kirjaa tehdessä.

Vanhemmat ovat lopettamassa tilanhoitoa. Kukaan lapsista ei halua jatkaa. Suvun pitkät juuret samassa maaperässä tuntuvat samaan aikaan hienoilta ja painostavilta.

”Minun pitää ajatella, etten ole velvollinen mihinkään, vaan pitää tehdä omat ratkaisut. Olen silti miettinyt, että minäkö se olen, joka laittaa pillit pussiin.”

Lukiolaisena Orasmaa heräsi hyväosaisuuteensa ja halusi omistaa elämänsä eriarvoisuuden vähentämiseksi. Hän lähti opiskelemaan kehitysmaatutkimusta, mutta kiinnostui opiskeluaikana maatalouspolitiikasta ja teki tutkintonsa Kööpenhaminassa maatalouden kehittämisen maisteriohjelmassa.

”Maatalouspolitiikassa liikkuu valtavat rahat. Jos jossain on valtaa, se on siellä, missä tehdään maatalouspolitiikkaa. Siellä on myös paljon mahdollisuuksia tehdä asioita eri tavalla.”

Orasmaa oli harjoittelussa Euroopan komission maatalousosastolla. Kokemus oli valaiseva.

”EU:n maatalouspolitiikka on hirviö, jota ei ole pysäytetty. Jo lähtökohta on uskomaton: niin erilaisille jäsenmaille tehdään samanlaista, hyvin yksityiskohtaista politiikkaa. Sitä on yritetty yksinkertaistaa, mutta kun samalla tiedetään yhä enemmän esimerkiksi ympäristöasioista, siitä tulee vain monimutkaisempaa.”

Myös Suomessa maatalouspolitiikka on jähmeä kokonaisuus. Tuet ovat välttämättömiä, jotta ruoantuotanto pysyy kotimaassa, mutta tukien suuntaaminen on vaikeaa ja eri tavoitteet usein ristiriidassa.

Tukipolitiikalla esimerkiksi pyritään vähentämään turvepeltojen ilmastopäästöjä, mutta tuet nostavat pellon hintaa ja osittain ohjaavat uusien turvepeltojen raivaukseen. MMM:n ja ympäristöministeriön välillä elää jännite.

”Viljelystä on tullut ympäristöystävällisempää, eli asioita on kyllä saatu vietyä tiettyyn suuntaan. Se on kuitenkin iso laiva kääntää.”

Orasmaan tonttia ministeriössä on biodiversiteettiin liittyvä lainsäädäntö. Siihen kuuluu kiistelty ennallistamisasetus, joka tähtää luontokadon pysäyttämiseen.

Orasmaan haastattelemat viljelijät kertoivat, kuinka he jo pyrkivät muuttamaan tuotantoaan ilmasto- ja ympäristöystävällisemmäksi. Jotkut olivat siirtyneet luomuviljelyyn tai käyttivät maaperän hiilensidontaa parantavia menetelmiä.

”Ajatukseni on muuttunut siitä, miten paljon pitää olla valmiutta kompromisseihin. Toki olen yhä samaa mieltä isoista muutoksista, joiden täytyy tapahtua.”

Onko kompromisseihin varaa? Ilmastotoimia tarvitaan nopeasti, vuoropuhelu on hidasta. Entä jos ymmärtämisellä ja empatialla vain hukataan lisää aikaa, vesitetään tavoitteet?

Orasmaa pohtii tätä läpi kirjansa. Hän on päätynyt siihen, että riskit ovat suuremmat, jos ei edes yritetä kuunnella. Tuottajilla on maatilassaan kiinni elanto, ehkä suvun historia ja oma identiteetti. He joutuvat sopeutumaan muuttuvaan maailmaan, mutta suora hyökkäys toisen elämäntyötä vastaan voi lyödä luukut kiinni.

”Sekin hukkaa aikaa, että puhutaan toisten ohi. Mennään metsään, jos yritetään tehdä vahvoja toimia kuuntelematta. Se herättää vastustusta ja voi hidastaa toimia.”

Tuore esimerkki on Hollannista, jossa hallitus päätti pudottaa typpipäästöjä vähentämällä tuotantoeläinten määrää kolmanneksella vuoteen 2030 mennessä. Luonnonsuojelualueiden lähellä sijaitsevia eläintiloja kannustetaan lopettamaan valtion tuella. Osa tiloista voitaisiin pakkolunastaa. Tuottajat protestoivat massiivisilla traktorimielenosoituksilla. Protestiaallosta syntynyt populistipuolue BoerBurgerBeweging otti murskavoiton maaliskuun aluevaaleissa.

Typpipäästöt ovat alueparlamenttien vastuulla, ja kehitys voi olla hitaampaa verrattuna siihen, että asiaa­ olisi valmisteltu jo vuosia sitten eikä tehty äkkikäännöstä.

Suomen lähihistoriassa on esimerkki kovista maatalouspoliittisista toimista. Vuonna 1969 rajoitettiin tuotantoa, kun kotimainen kulutus ei riittänyt imemään ylitsepursuavaa tarjontaa. Toteutettiin peltojen paketointi, jossa viljelyn lopettamisesta maksettiin 250 markkaa peltohehtaarilta ja ”lehmäntapporahoja” 500 markkaa teurastettua lehmää kohden.

”Peltojen paketointikin oli monella tavalla traumaattista ja siinä oli ongelmia, mutta se osoittaa, ettämuutoksia on pystytty tekemään, kun on ollut pakko.”

Majvikin tilapuodissa kurpitsat nököttävät hyllyillä. Itsepalvelukaupassa ei näy asiakkaita. Biodynaamisille kasviksille on kuitenkin ostajia fine dining -ravintoloista steinerpäiväkoteihin.

Työvoimavaltainen pientila pystyy toimimaan kannattavasti, koska pääkaupunkiseudun luomutietoinen asiakaskunta on lähellä ja vapaaehtoisia riittää työkuormaa keventämään. Näin ei ole kaikkialla: monin paikoin tuottajat ovat yksin ja ahtaalla.

Orasmaa ei löytänyt helppoja ratkaisuja, jotta kotimainen ruoantuotanto säilyisi ilmastokriisiä pahentamatta. Liha- ja maitotuotteiden kulutusta tulisi vähentää radikaalisti ja kasvinviljelyä olisi tuettava siellä, missä se on mahdollista. Proteiinikasvien jalostusta elintarvikkeeksi pitäisi kehittää, sillä suurin osa niistä käytetään eläinten rehuksi.

Edistystä on tapahduttava myös muualla. Verotuksessa olisi huomioitava elintarvikkeiden päästövaikutukset. Kaupan valta vaikuttaa yrittäjien liikkumavaraan kehittää tuotantoaan. Kaksi kauppaketjua voi pitkälti ohjata, millaista ruokaa ostamme, mitä se maksaa ja mitä siitä jää tuottajalle.

Orasmaa miettii jo seuraavan kirjansa aihetta. Keskustelua tarvittaisiin myös biodiversiteetistä ja luonto­kadosta. Toiset puhuvat lajien itseisarvosta. Toiset ihmettelevät, onko väliä, jos jokin koppakuoriainen kuolee.

”Luontokato on vaikeasti ymmärrettävä ilmiö, ja ilman rehellistä näkökulmien punnitsemista jäädään helposti vain toistamaan samoja juttuja.