Huipulta
alas

”Ajattelen aina lapsen etua”, sanoo Hannu Karhunen videopuhelussa.

Karhunen on taloustieteilijä ja koulutukseltaan kauppatieteiden tohtori. Taustalla näkyy kirjahylly, hyllyssä tutkimuskirjallisuutta. Työhuone Laboressa, työhön ja talouteen keskittyvässä tutkimuslaitoksessa, on Helsingin Arkadian­kadulla, kivenheiton päässä eduskunnasta. Karhunen työskentelee tutkimusohjaajana.

Kun puhutaan koulutuksesta, puhutaan usein poluista, opintopoluista tai koulutuspoluista, Karhunenkin puhuu.

Hänestä lapsen etu on kulkea polkua niin pitkälle kuin pystyy. Toisin sanoen ”saada potentiaalinsa käyttöön”.

Syynä on se, että kouluttautuminen kannattaa. Se näkyy tilastoista selvästi. Elintason osalta mutta myös muiden hyvien asioiden, niin kuin terveyden. Hyvät vaikutukset kasaantuvat.

Ja kun maailma muuttuu, koulutus auttaa sopeutumaan.

Siksi kenenkään ei pitäisi kääntyä pois hyväksi havaitulta polulta ainakaan liian aikaisin, sanoo Karhunen.

Suomessa on totuttu ajattelemaan, ettei niin käykään. Koulutusjärjestelmä on rakennettu siten, että omat valinnat eivät sulje pois mahdollisuuksia. Ammattikoulusta tänä keväänä valmistunut lähihoitaja voi hakea opiskelemaan yliopistoon hoitotiedettä samalla tavalla kuin lukionsa päättävä ylioppilaskin.

Perhetaustankaan ei pitäisi vaikuttaa. Sitä kutsutaan mahdollisuuksien tasa-arvoksi. Kukin voi valita polkunsa omien kykyjensä mukaan, ilman vanhempien kerryttämiä säästöjä.

Jokin on silti pielessä. Polut eivät enää vie sinne, minne pitäisi.

KOULUTUSSOSIOLOGIAN emeritusprofessori Osmo Kivinen puhuu luennollaan riskiluvuista. Niiden avulla pystyy tarkastelemaan sitä, miten koulutus periytyy.

Vanhempien – ja erityisesti äidin – koulutus vaikuttaa paitsi siihen, mille alalle lapset päätyvät, myös siihen, miten pitkälle he kouluttautuvat.

Kivinen on tutkinut aihetta mutta kertoo sähköpostitse, ettei enää halua ottaa asiantuntija-asemaa julkisessa keskustelussa. Vuonna 2016 videoitu luento aiheesta on kuitenkin saatavilla.

Videolla hän nostaa esimerkkejä aloista, jotka periytyvät erityisen voimakkaasti: arkkitehtuuri, materiaalitekniikka, eläinlääketiede, lääketiede, rakennus- ja yhdyskuntatekniikka.

Jos riskiluku 1 tarkoittaa, että vanhempien koulutuksella ei ole merkitystä lapsen koulutukseen, luku 7 tarkoittaa sitä, että vanhempien vaikutuksen todennäköisyys on seitsenkertainen. Se on keskiarvo kaikilla aloilla.

Akateemisten perheiden lasten oli siis vajaat kymmenen vuotta sitten seitsemän kertaa todennäköisempää päätyä opiskelemaan korkeakouluun kuin niiden, joiden kummallakaan vanhemmalla ei ollut ylempää korkeakoulututkintoa.

Kansainvälisesti luku oli hyvä, huipputasoa.

Mutta 2000-luvun alusta alkaen oli jo tapahtunut muutosta. Vanhem­pien koulutustausta oli alkanut periytyä edeltäviä vuosikymmeniä enemmän.

Yliopistojen välilläkin näkyi eroja. Helsingin yliopistossa lääkäriksi opiskeleva oli akateemisesta perheestä yli 15 kertaa todennäköisemmin kuin ei-akateemisesta, Itä-Suomen yliopistossa ”vain” kahdeksan kertaa todennäköisemmin.

”Sen verran niissä on sitä ilmastoeroa”, Kivinen sanoo luennollaan.

Toisilla aloilla, esimerkiksi kasvatustieteessä ja hoitotieteessä, taustan vaikutus on paljon pienempi. Ja jos korkeakoulutetuiksi vanhemmiksi lasketaan muutkin kuin maisterit, keskiarvo näyttää paljon paremmalta, vuoden 2015 OECD:n lukujen valossa erinomaiselta.

”Tässä suhteessa ei Suomella ole mitään hävettävää ollut”, Kivinen sanoo.

Hän kuitenkin painottaa ”ollut”-sanaa niin selvästi, ettei erehtymisen vaaraa ole. Kahdeksan vuoden takaisella tallenteella hän ennakoi, että jos esimerkiksi lukemiseen liittyvä kehitys jatkuu ennallaan eikä koulutukseen panosteta, vaan suunnitellut heikennykset toteutetaan, syitä huoleen voi olla.

Vuonna 2014 OECD:n julkaisemien tilastojen perusteella Suomessa korkeakoulutus periytyy selvemmin kuin muissa Pohjoismaissa.

---

Suomi on kaukana kärjestä

Katsotaan hetki käyriä. Koulutuksen periytyminen alkoi vähentyä Suomessa 1900-luvun puolivälin jälkeen samaa tahtia, kun koulutusaste kasvoi.

Hyvinvointivaltio rakennettiin, tuli peruskoulu. Korkeakoulutus valtavirtaistui.

Nopea muutos sai erityisesti yhden käyrän ampaisemaan. Se oli Suomen koulutustaso verrattuna muihin maihin.

Nousu ylsi huipulle asti. Vuonna 1991 suomalaiset nuoret aikuiset olivat kaikkein korkeimmin koulutettuja OECD-maiden vertailussa. Sen jälkeen sijoitus on tippunut. Tilanne vuonna 2022: sija 28, Islanti pykälän edellä ja Chile pykälän takana.

Laboren Hannu Karhunen kertaa ääneen, miksi Suomi on jäänyt muista maista jälkeen. Hän tutkii tilastoja siitä, kuinka suuri osuus kustakin ikäryhmästä on mennyt minäkin vuonna lukioon.

”Tuossa on ysiviisi, ysikuusi, ysiseitsemän… No toi ysiviisi vaikka tuossa. Suurin piirtein siihen asti kehitys on noussut hyvin.”

Vuoteen 1995 asti yhä useampi nuorista jatkoi vuosittain lukioon peruskoulun jälkeen, sitten kasvu pysähtyi.

”Me ei itse asiassa tiedetä, miksi. Se on jännä juttu.”

On Karhusella arvauksia.

”Tuohon aikaan oli aika paljon etupolitiikkaa, puhuttiin ylikoulutuksesta ja teollisuus halusi työvoimaa.”

Lukion suosion hiipumisen lisäksi myös ikäluokat ovat vuosikymmenten saatossa pienentyneet. Eläkkeelle jää koulutettua työvoimaa, mutta työmarkkinoille tulijoita on vähemmän.

”Meillä on ollut tosi isoja puutteita tässä tilannekuvassa, on tehty virheitä siinä, että on reagoitu niin myöhään.”

Vuosituhannen alussa yliopistojen aloituspaikkoja vähennettiin. Oletettiin, että Suomi pärjää, vaikka ihmisiä ei koulutettaisi yhtä paljon kuin aiemmin. Koulutukset kestävät vuosia. Nyt tehtävät toimet näkyvät vasta tulevina vuosikymmeninä.

”Se on 2000-luvun alku, kun olisi pitänyt tehdä tälle asialle jotakin.”

Ylikoulutusta on pelätty muissakin maissa. Turhaan, sillä missään koulutus ei ole vielä noussut niin korkealle, että korkeakoulutettujen osaaminen ei kelpaisi työmarkkinoilla, kunhan vain koulutuksen laadusta ei ole tingitty.

Kuvitellaan kaksi nuorta. Kumpikin on saanut peruskoulun päättötodistukseen samat, hyvät arvosanat.

Toisella on ainakin yksi akateemisesti kouluttautunut vanhempi. Toisen molemmat vanhemmat ovat matalammin koulutettuja.

Missä nämä nuoret ovat muutaman vuoden päästä?

Sosiologian väitöskirjatutkija Laura Heiskala Turun yliopistosta osaa vastata. Hän on tutkinut sosiaalista liikkuvuutta, sitä miten ihmisten taustat vaikuttavat heidän yhteiskunnalliseen asemaansa aikuisina.

Tutkimuksessa, jossa hän on ollut mukana, on havaittu, miten paljon kotitausta vaikuttaa silloinkin, kun kouluarvosanoissa ei ole eroja. Akateemisesta kodista oleva hyvin pärjännyt nuori valitsee yliopiston, ei-akateemisen perheen lapsi ammattikorkeakoulun.

”On se aika huolestuttavaa, että me nähdään suuriakin eroja vanhempien koulutustaustan perusteella jopa hyvin pärjäävillä”, sanoo Heiskala.

”Ei-akateemisten perheiden lapset tarvitsevat huomattavasti korkeammat arvosanat, jotta he päätyvät korkeakouluun.”

Arvosana tai kaksi. Se on paljon, kun puhutaan päättötodistuksesta.

Puhutaan tilastollisesti, tietysti. Yksilötasolla osa tekee ison luokkahypyn.

Erilaiset taustat vaikuttavat nuorten hakeutumiseen jatko-opintoihin myös muilla tavoilla.

Akateemisesta taustasta olevat hakevat sinnikkäämmin yliopistoon uudelleen, vaikka eivät heti ensimmäisellä kerralla pääsisikään sisälle.

”Se on yksi mekanismi, jolla akateemisten perheiden lapset ovat yliedustettuina yliopistoissa”, Heiskala sanoo.

Ammattikorkeakouluja on ollut vasta alle 30 vuotta. Yleisesti korkeakoulutusta tarkasteltaessa ne tasoittavat koulutuksen periytyvyyttä. Niihin mennään, vaikkei omilla vanhemmilla olisi korkeakoulutusta.

Akateemisista perheistä ammattikorkeakouluihin päätyvät heikommin suoriutuneet lapset. Matalamman koulutustason perheistä ammattikorkeakouluihin päätyvät parhaiten suoriutuneet. Voi olla, että heistä ammattikorkeakoulun valitseminen on pienempi riski kuin yliopisto, sanoo Heiskala.

”Vähän lyhyemmät opinnot ja vähän helpompi päästä sisään.”

Nykyisen hallituksen leikkaukset osuvat opiskelijoihin monelta suunnalta. Yleinen asumistuki vaihtuu opintotuen asumislisäksi, mikä tarkoittaa sitä, että useimpien opiskelijoiden kuukausittainen tuki pienenee eikä tukea saa välttämättä kesäkuukausilta. Samaan aikaan yleinen arvolisänveron nosto näkyy hinnoissa.

Rahatilanteen ja opiskeluiden sujumisen suhde on kuitenkin monisyinen.

Kun Juha Sipilän hallitus ryhtyi vuonna 2017 uudistamaan opintotukea, taloustieteilijä Roope Uusitalo sai tehtäväkseen selvittää, mitä vaikutuksia uudistuksella olisi. Uusitalo toimi tuolloin koulutuksen taloustieteen professorina Jyväskylän yliopistossa. Nykyään­ hän on Helsingin yliopiston ja valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen julkistalouden professori.

Suurin muutos olisi se, että opintotuki muuttuisi lainapainotteiseksi. Samaan aikaan opiskelijat siirtyisivät yleisen asumistuen piiriin.

Uusitalo selvitti, vaikuttaisiko uudistus esimerkiksi juuri koulutuksen periytyvyyteen. Yhteiskunnalliset olosuhteet muuttuvat eikä kattava vertailu ole mahdollista, mutta hän tutki, miten 1990-luvulla opintotukeen tehdyt muutokset vaikuttivat opiskelijoihin.

Lamavuodet olivat käytännössä pakottaneet valtion siirtymään opintolainoista opintorahaan, kun pankit eivät enää halunneet myöntää opiskelijoille lainaa.

”Senhän olisi voinut kuvitella lisäävän sosiaalista liikkuvuutta”, Uusitalo sanoo. Opiskelusuunnitelmat eivät voineet enää kariutua ainakaan lainan pelkoon.

Niin ei kuitenkaan käynyt. Muutos tukijärjestelmässä ei vaikuttanut siihen, mihin nuoret hakeutuivat opiskelemaan.

Moni hallitus on halunnut virittää opintotukijärjestelmää siinä toivossa, että opiskelijat saataisiin nopeammin työelämään.

Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Salla Kalin, joka työskentelee myös Laboressa, on tutkinut sitä, miten opiskelijoiden siirtyminen yleisen asumistuen piiriin vuonna 2017 vaikutti opiskelijoiden työssäkäyntiin ja opiskeluiden etenemiseen. Osa, esimerkiksi yksin asuvat, saivat muutoksen jälkeen todennäköisesti enemmän tukea kuin aiemmin, osan tuki taas pieneni.

Tutkijan kannalta kyseessä on hyvä tutkimusasetelma.

Tulos jälleen: kasvaneella tuella ei näkynyt olevan suuria vaikutuksia.

”Se, minkä mä sieltä käytännössä löysin, oli että ne opiskelijat, joiden tuet vähän kasvoivat, laskivat vähän työntekoaan, mutta eivät hirveästi.”

Käytännössä keskimääräinen opiskelija vähensi vuodessa työtuntejaan alle 500 euron edestä. Myöskään opiskelujen suorittamiseen ei tullut lisää vauhtia. Opintopisteitä kertyi samaan tahtiin kuin vertailuryhmällä, arvosanat pysyivät samanlaisina.

”Mutta sitten toisaalta voi ajatella, että opintotukijärjestelmän parantaminen ei myöskään viivästyttänyt niitä opintoja.”

”Että ei jääty vaan hillumaan opintotuelle.”

Tutkijat puhuvat aina sillä varauksella, että tuloksia ei voi tulkita liikaa. Niin myös Kalin. Hän muistuttaa, että opiskelijoiden joukossa on keskenään erilaisia ryhmiä. Osa on pienentyneiden tukien vuoksi voinut joutua työskentelemään paljonkin aiempaa enemmän, vaikka erot keskiarvoissa eivät ole suuria.

Myös opiskelijoiden työssäkäynnistä on vaikea puhua yhtenä ilmiönä. Osa tekee matalapalkka-alan töitä ympäri vuoden, toiset taas kesällä oman alansa kesätöitä. Ja sama opiskelija erilaisia töitä eri vaiheissa opintojaan.

Iso osa suomalaisista opiskelijoista joka tapauksessa käy töissä.

”Täytyy muistaa, että opiskelijat tekevät töitä myös muista syistä kuin toimeentulon vuoksi, työkokemuksen takia esimerkiksi.”

Se, mitä vuosi 2017 selvästi muutti, oli opiskelijoiden opintovelan määrä.

Kun vuonna 2010 vastavalmistuneiden velan mediaanimäärä oli alle 7 000 euroa, vuonna 2022 se oli jo lähemmäs 23 000 euroa.

Lukuja kertaa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan koulutuspoliittinen asiantuntija Mathilda Timmer.

”Samaan aikaan korotkin ovat muuttuneet. Vuonna 2017 korkotaso oli vielä paljon matalampi”, hän sanoo.

Monilla on rahahuolia. Viime vuonna julkaistussa Opiskelijan kaupunki -tutkimuksessa kolmasosa opiskelijasta ilmoitti, että on jättänyt ruokaa tai lääkkeitä ostamatta ta­loudellisen tilanteensa vuoksi.

Silti eniten Timmer kiinnittäisi huomiota siihen, miten paljon opiskelijoiden ja nuorten mielenterveys oireilee.

”Se on sellainen yleinen iso huoli, mikä tällä hetkellä on.”

Oireilu kietoutuu moneen. Siihen, kuinka nopeasti saa opiskeltua. Toimeentuloon, tuen tarpeeseen.

Suomessa on keskusteltu paljon siitä, pitääkö opiskelijoiden elää lainarahalla vai ei. Vähemmän siitä, miten reilu nykyinen lainajärjestelmä on ja ketä se suosii.

Laboren Hannu Karhunen lähettää sähköpostissa blogikirjoituksensa suomalaisen järjestelmän heikkouksista.

”Summaus: Nykyinen opintolainajärjestelmä on HUONO.”

Myöhemmin hän pehmentää sanojaan.

”Se voisi olla parempi.”

Karhusesta ongelma on siinä, millainen riski yksittäiselle opiskelijalle jää, jos esimerkiksi ei työllistykään.

Joissakin maissa, kuten Isossa-Britanniassa, opintolainan takaisinmaksu alkaa vasta, kun on päässyt työelämään ja tulotaso on noussut tietyn rajan yli.

Suomessa lainaa pitää melko pian valmistumisen jälkeen alkaa lyhentää, olivat tulot millaiset hyvänsä. Jos tulee vaikeuksia, takaisinmaksun perintä siirtyy Kelalta nopeasti ulosottoon.

Erityisesti Karhunen kritisoi opiskelijoille tarjottavaa porkkanaa. Osan lainasta voi saada hyvitettyä, jos valmistuu ajoissa. Enimmillään hyvitystä voi saada kandin ja maisterin tutkinnoista yhteensä vähän yli 6 000 euroa.

”Siitä siis hyötyvät ne, joiden ei muutenkaan tarvitse käydä opintojen ohella töissä”, Karhunen sanoo.

”Meillä on siis hyvää tarkoittavia toimia, kuten opintolainan hyvityssysteemi, jotka nimenomaan palkitsevat niitä hyvinvoivia opiskelijoita.”

Toisenlainen järjestelmä voisi hälventää huolia niiltä, joiden silmissä monen vuoden kouluttautuminen lainarahalla tuntuu riskialttiilta.

Sekin olisi silti vain pientä viilailua.

Vuonna 2020 korkeakouluihin hakeminen muuttui merkittävästi. Yli puolet yliopistojen paikoista jaettiin todistusvalinnan perusteella, mikä kasvatti ylioppilaskirjoitusten painoarvoa. Matematiikan merkitys korostui. Jo aikaisemmin käyttöön oli otettu mittavat kiintiöt ensikertalaisille, joilla ei vielä ollut korkeakoulupaikkaa. Yliopistot ovat myös lisänneet yhteisiä valintakokeita.

Vaikutuksia on ollut, esimerkiksi yliopistojen yhteisvalinta näyttää lisänneen vähän sosiaalista liikkuvuutta ja sitä, että nuoret hakevat hiukan aiempaa useampaa korkeakoulupaikkaa. Ensikertalaiskiintiö on hiukan purkanut hakijasumaa ja helpottanut korkeakouluihin pääsemistä.

Korkeakoulujen haku uudistuu taas keväällä 2026. Tarkoitus on muun muassa vähentää pitkän matematiikan ja fysiikan painoarvoa pisteytyksessä sekä lisätä yhteisiä valintakokeita entisestään.

Mitkään näistä toimista eivät kuitenkaan riitä nostamaan kunnolla suomalaista koulutustasoa, sanoo Karhunen. Meillä on jo korkeakoulujärjestelmä, joka toimii monella tavalla hyvin.

Yksi ratkaisu on aloituspaikkojen lisääminen. Mutta sekään ei yksin ratkaise kaikkea. Ongelma on aiemmin polulla.

Karhunen etsii esiin dian. Siinä on lukuja, kuinka suuri osuus peruskoulunsa päättävistä hakee ensisijaisesti lukioon. Kauniaisissa 92 prosenttia, Lieksassa 30. Lieksalaisista pojista vielä harvempi, vain kaksi kymmenestä.

Ero on valtava. Luvuilla on väliä, sillä vaikka teoriassa ammattikoulusta pitäisi päästä jatkamaan opintoja, käytännössä niin käy liian harvoin. Jatko-opinnoissa tarvittaisiin usein esimerkiksi matematiikan tai äidinkielen taitoja, eikä osaaminen niissä keskimäärin kasva ammattikoulun aikana.

”Vuosittain alle kaksi prosenttia pääsee ammattikoulutaustalla yliopistoon. Hyvin poikkeuksellisia yksilöitä.”

Väylä ammattikouluista ammattikorkeakouluihin näyttää toimivan selvästi paremmin, mutta Karhusta mietityttää, onko se varmasti oikea ratkaisu kaikille nuorille.

Suomalaiset ammattikoulun käyneet jäävät pelkän ammattikoulun varaan huomattavasti useammin kuin OECD-maissa keskimäärin. Eikä se ennakoi hyvää toimeentulolle tai työllistymiselle myöhemmin.

Onko ammattikouluihin hakeutuvilla realistiset käsitykset siitä, miten paljon päätös vaikuttaa jatkoon?

Karhunen usko0, ettei ole.

Kaupunkien keskustalukiot ovat suosittuja, mutta syrjäisemmissä lukioissa on tilaa. Eikä sijainnilla ole juuri väliä, jos valintaa miettii jatko-opiskelupaikan kannalta. Suomalaisten lukioiden opetus on hyvin tasalaatuista. 

Jutussa on käytetty myös opetus- ja kulttuuri­ministeriön neuvottelevalta virkamieheltä Aleksi Kaleniukselta saatuja tietoja.

Oikaisu 8.7.2024. Korjattu jutusta Osmo Kivisen titteli. Kivinen ei ole kasvatustieteen professori emeritus, vaan Turun yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan koulutussosiologian professori emeritus.