Viimeinen talk show

Mustan collegepaidan päällä loistaa Ylen turkoosi nauha, jonka henkilöstökortissa tuijottaa väreistä haalistunut Ruben Stillerin naama.

Stiller pureskelee nikotiinipurkkaa, heittää sen roskiin ja jatkaa monologiaan.

”…mä en ole niin aatteellinen ihminen. Mä testailen sitä joskus. Mähän olen siinä mielessä varmaan sionisti, että tietysti mä puolustan Israelin olemassaoloa… Mutta kyllä mun suusta saattaa muutama vitsi sionismistakin tulla.”

Katsotaan.

Viereisestä pyöröovesta poistuu Ylen työntekijöitä. On pieni ihme, että Stiller on edelleen sisäpuolella.

Hän ostaa Mediatalon kahviosta ruisleivän ja jatkaa pauhaamista. Samoilla nurkilla hän selitti yli kolme vuosikymmentä sitten, miksi hänet hyllytettiin omasta ohjelmastaan.

Sen jälkeen hänellä on ollut monia ohjelmia televisiossa ja radios­sa, mutta luultavasti ansioluettelossa on lukuisampia huomautuksia käytöksestä.

Hän on huono kalenterien kanssa. Samoin puhelinten, lompakkojen ja sovittujen tapaamisten kanssa. Hän katoaa usein.

Hänestä elää huhu, ettei hän pidä ollenkaan pomoistaan. Ainakin hän on haastanut heitä usein julkisuudessa. Hän on kyllä kova tunnustamaan huonojakin puoliaan, mutta ei pomovihaa.

Hän on vain ”reagoinut tilanteisiin voimakkaasti”.

”En ole varmaan toivealainen siinä mielessä, että kun minua tarpeeksi ottaa päähän, niin minä myös sanon sen.”

Aggressiivinen taisteluasenne on syntynyt pelosta. Entä jos ei pidetä älykkäänä. Entä jos kohta unohdetaan.

Enää ei ole syytä pelätä. 64-vuotiaan Stillerin eläke on muutaman radiolähetyksen päässä.

On viimeisen sanan aika. Stiller kertoo vielä kerran totuuden lempiaiheistaan: median rappiosta, ihmisten naurettavuudesta ja Ruben Stilleristä.

Samalla voidaan selvittää, onko Yle riippumaton ja Stiller koskematon.

Parin minuutin päästä on alkamassa Stillerin viikon tärkein tunti radiostudiolla, mutta sitä ei hänestä huomaa.

Stiller ei pidä radioammattilaisen tapaan kuulokkeita korvilla vaan juttelee niitä näitä vieraalleen, psykologian tohtori Mona Moisalalle.

Perjantaisessa Ruben Stiller -ohjelmassa on määrä keskustella siitä, miten kännykkä­addiktio vaikuttaa ihmismieleen. Stiller ei voi sietää puhelimia.

Klassisesta musiikista ja syventävästä keskustelusta tunnettu Ylen Ykkönen käy myllerrystä Stillerin viimeisen kauden aikana. Tällaisten viikoittaisten, sivistävien ohjelmien määrä on jo vähentynyt. Musiikkilinjaakin kevennettiin.

Lasin takana äänitarkkaamossa tuottaja Pertti Ylikojola viittoo kädellään, että pitäisi aloitella.

Stiller kutsuu kärkeen kuulijoita söttnosareiksi, kullannupuiksi. Se ja moni muu stillermäinen vitsi naurattaa tuottajaa.

Ohjelman viimeinen kausi alkoi elokuussa. Ensimmäisenä keskusteltiin siitä, millainen on valkoisen miehen rodullistava katse. Stiller sanoi, että hänellä on rasistisia ennakkoluuloja, joista ha­luaa pitää kiinni.

”Tässä studiossa on liikaa juutalaisia”, hän aloitti.

”Tämä on aivan liian valkoinen paikka tämä Yleisradio, mielestäni.”

Hän nimitti itseään helposti ärtyväksi, lihavaksi mieheksi.

Tällaisella itsensä alentamisella hän rentouttaa haastateltavia. Jotkut Ylen tuottajat pitävät häntä yhtenä parhaista. On taidoista aikoinaan Venlakin myönnetty.

Nyt Stiller nousee tuolista ja heiluu kohti vierasta. Hän kehuu Moisalaa jatkuvasti.

On otettu iso hyppy siitä miehestä, joka piti pahantahtoisia monologeja radiossa 1980-luvulla.

Stiller yrittää tehdä vaikutuksen kuulijoihin. Hän ääntää nucleus accumbens -tumaketta, takeltelee ja hymähtelee.

Tunnin jälkeen on hurmaantuneen loppujulistuksen aika. Ironinen ilo on osa hänen brändiään. Nyt hän hehkuttaa Venäjän ja Kiinan johtajien innostusta kuolemattomuuteen.

Koomikko Joonas Nordman imitoi tätä mielenrauhaa-puhetapaa niin paljastavasti Kovan viikon ilta -ohjelmassa keväällä, että vieressä istunut Stiller sanoi menevänsä ampumaan itsensä.

Ohjelman jälkeen Stiller istahtaa kahvihuoneen sohvalle. Se on hänen nykyinen työpisteensä Ylellä. Suurimman osan työtunneista hän tekee etänä kotoaan.

Suupielessä on vielä kuolaa kiivaasta puhumisesta, joka ei taukoa.

Tuottaja Ylikojola ja taustatoimittaja Jussi Pylväs seuraavat isännän ajatuksenvirtaa. Se etenee nopeasti taistolaisuuteen. Stiller uskoo, että ylipolitisoituneille nauraminen synnytti hänen ikäluokkansa luotsaaman city-kulttuurin.

Kukaan ei tee muistiinpanoja, eikä kännykkää käytetä muuhun kuin Stillerin unohtamien knoppien googlaamiseen.

Ulkopuolisen olisi vaikea huomata, että käynnissä on merkittävän radio-ohjelman viikkopalaveri.

Pari vuotta sitten ilmestyneessä Katriina Järvisen kirjoittamassa elämäkerrassa Ruben Stiller, siltä väliltä käydään läpi näitä rentoja työtapoja.

Aiheessa tuntuu olevan vaikeaa pysyä, ja mielipidekin vaihtuu usein.

Työkaverien mielestä ajatukset eivät tunnu edistyvän kokouksissa, silti Stiller on aina lähetyksessä valmis.

Hän tottui perustelemaan vaihtuvia näkemyksiään jo lapsuudenkodissaan.

Myöhemmät riidat Ylellä eivät ole olleet hänestä mitään verrattuna äidin kanssa alkaneisiin kiistoihin politiikasta.

Viikkopalaverin poukkoilevan puheen keskellä syntyy jotenkin päätös, että kansanedustaja Anna Kontula tulee vieraaksi seuraavaan ohjelmaan (jossa aihe kääntyy välittömästi taistolaisiin).

Stillerin työryhmä lähtee syömään. Siirtymää ruokalaan hidastaa se, että Stiller on hukannut työvälineensä.

Ruben Stillerin koko toimittajan ura on ollut oman identiteetin etsintää. Maalainen, urbaani, typerä, sivistäjä. Hän on aina kiirehtinyt olemaan eri mieltä kuin oma joukkue.

Nytkin hänen loppuvastustajansa on suvaitsevaisto. Hän ei luota ihmisiin, jotka kutsuvat itseään suvaitsevaisiksi, vaikka on itsekin suvaitsevainen. Stilleristä suvaitsevaisuutta voidaan testata vain olosuhteissa, joissa ihmisellä on jotain menetettävää.

”Mua ärsyttää todella omien hyveiden, voisiko sanoa, masturbointi.”

”Kun mä katson välillä esimerkiksi nykyistä vasemmistoliittoa, niin mulla kieltämättä herää kysymys, että onko se jonkinlainen herätyskokous, koska siellä on ihmisiä, jotka koko ajan osoittavat muita sormillaan. Missä on niitä suvaitsemattomia?”

Stiller itse on ollut demarien ehdokkaana vuoden 1995 eduskuntavaaleissa, mutta sanoo vieroittautuneensa vasemmistosta, koska siellä on hänestä enemmän ideologista omahyväisyyttä kuin itsereflektiota.

Hän näkee nykyaktivisteissa samanlaista ehdotonta ajattelua kuin taistolaisissa. Vapautusliikkeet ovat niin ihania, että pää käännetään pois niiden ihmisoikeusloukkauksista.

Hänen oma pullamössösukupolvensa on sentään pitänyt arvoistaan kiinni. Tärkein niistä on kuluttamisen häpeämättömyys.

Eläköityvien urbaanien suurimmaksi saavutukseksi jää cappuccinon tuominen Suomeen, Stiller väittää. Melkein yhtä merkittävää on ollut taistelu sovinnaisuutta vastaan.

Siihen taisteluun hänet palkattiin tasan neljäkymmentä vuotta sitten. Nummen maaseudulta Helsinkiin muuttanut poliittisen historian opiskelija päästettiin kesätoimittajaksi Radio Cityyn.

Ylellä kammoksuttu puhekielisyys oli valloittanut tuoreet kaupalliset radiokanavat.

Stiller pelkäsi mikrofonia, mutta suora lähetys humallutti. Päätä sekoitti myös pikkujulkkiksen asema. Hän käytti juutalaisuuttaan hyväksi, kun haali lisää mainetta: vähemmistöön kuuluminen antaa tiettyjä vapauksia sanoa suoremmin.

Radiossa hän alkoi pitää monologeja, joissa haukkui ihmisiä mielikuvituksellisesti.

Hän kutsuu vanhaa tyyliään idioottimaiseksi improvisaatioksi. Sitä hän pääsi harjoittamaan veronmaksajien rahoilla ensimmäistä kertaa Radiomafiassa vuonna 1991.

Kerran krapulassa hän sai verbaalisen päähänpiston, joka karkotti hänet Ylestä 16 vuodeksi.

Keskustalainen kökkötraktori. Niin Stiller nimitti yhtä Ylen johtajaa ohjelmassaan vuonna 1993.

Hän oli saanut jo aiemmin varoituksen kielenkäytöstään. Hän oli suositellut lähetyksessä joululahjaksi ”kunnon panoa”. Hän kutsui erään presidenttiehdokkaan ulkopolitiikkaa ”sieg heil -linjaksi”.

Potkut hän sai, koska asteli kielloista huolimatta puhumaan työkaverinsa vetämään suoraan lähetykseen.

”Oikeus vaiensi Ruben Stillerin”, Iltalehti kertoi vuonna 1994. Valokuvassa Stiller mutristaa suuta tupakka kädessään.

Stiller vaati potkuistaan 38 000 markkaa vahingonkorvauksia, mutta joutuikin maksamaan yli 20 000 markkaa Ylen oikeudenkäyntikuluja.

Hän valitti hoviin, muttei menestynyt ja joutui ottamaan lainaa kuluihin.

Hän ei ollut mielestään nuorena rohkea vaan eteni tunteen ja narsismin vietävänä. Hän kutsuu itseään sekundakapinalliseksi.

”Mä en ihan ymmärtänyt sitä, kuinka kovaa siinä voi tulla turpiin.”

Potkut nostivat hänessä vihaa Yleä kohtaan. Ylipäätään hänen käsityksensä ihmisistä muuttui kyynisemmäksi.

”Sain maineen, että olin riskaabeli. Se oli ihan oikea arvio.”

Ura kaupallisella puolellakin oli tuulinen.

Stiller väitti muuttuneensa vanhaksi pieruksi jo vuonna 2001, kun hänen keskusteluohjelmansa Nelosella lopetettiin.

Seurasi Joonas Hytösen kanssa aloitettu Ruben & Joonas -show, jota yritettiin piristää jakamalla se kahdeksi eri ohjelmaksi, mutta lopulta Stiller sai potkut tuotantoyhtiö Moskitolta vuonna 2007.

Pari vuotta myöhemmin nöyrtynyt mies otettiin takaisin Ylelle, ruutukasvoksi mediaohjelma Pressiklubiin.

”Olisinkohan mä tällä alalla, jos mulla olisi ollut hyvä itsetunto? Tuskinpa.”

Hän näkee vanhoissa ohjelmatallenteissa hysteerisen kaverin. ”Ylimielinen mulkku” kompensoi puutteitaan olemalla tyhmä.

Stiller ei silti valvo öitään tekojaan miettien.

”Kaikki ne hölmöydet, nehän on osa mun elämää.”

Stiller on onnistunut pysymään Ylellä yhtäjaksoisesti kuusitoista vuotta. Kahvihuoneen viereisessä studiossa äänitetään myös viimeinen Ruben Stiller 19. joulukuuta. Sen jälkeen häntä kuullaan vielä hetki keskusteluohjelma Pyöreässä pöydässä.

”Siinä se sitten on.”

Ilman työkavereita ei olisi selvinnyt, heitä tulee eniten ikävä.

Ei tosin kaikkia.

Vuoden 2016 Ylegate jakoi yleläisiä. Jotkut eivät enää tervehtineet toisiaan käytävillä. Kaunat eivät ole täysin haihtuneet.

Silloin osa saattoi ihan syystäkin pelätä työnsä puolesta, mutta:

”Joskus täälläkin pelätään vain sen takia, että halutaan pelätä. Ollaan niin totuttu pelkoon.”

Monet Stillerin skandaalit ovat kohdistuneet keskustapuolueeseen. Hän sanoo, että Mediatalon muutkin työntekijät tiesivät jo ennen Ylegatea, että puoluetta suojellaan ajankohtaisohjelmissa.

Kunnolla roihahti, kun pääministeri Juha Sipilä pommitti Ylen toimittajia sähköposteilla ja päätoimittaja Atte Jääskeläinen kielsi tilanteen käsittelyn Ylellä.

Stiller sai kirjallisen varoituksen, koska aikoi kielloista huolimatta keskustella Sipilästä Pressiklubissa. Potkut olivat taas lähellä.

Sillä kertaa hän oli oikean sananvapausjupakan keskellä, ei oman vinoilunsa jälkilöylyissä.

Vapaa sana voitti lopulta, periaatteessa, mutta aiemmin pallolaajennuksessa käynyt Stiller halusi ulos ruudusta.

Hän olisi voinut jäädä tekemään Pressiklubia ja saada toisen sydänkohtauksen. Vaihtoehtona oli saada sydänkohtaus myöhemmin. Hän valitsi jälkimmäisen ja siirtyi radioon.

”Se peli oli liian kovaa mulle.”

Stilleristä Ylegaten taustalla on pitkä perinne. Suomettumisen aikaan Yle toimi ulkopolitiikan propagandatorvena. Suhde vallanpitäjiin on ollut läheisempi kuin vaikka Ruotsissa.

Ylellä vältellään Stillerin mielestä riskejä, jottei suututettaisi rahoituksesta päättäviä.

Vuonna 2011 eräs Ylen päällikkö vaati Stilleriä leikkaamaan humoristista pätkää, jossa yhdistyi selostus jääkiekkovalmentajan ilmaveivistä lentokentällä ja Kekkosen kaatuminen. Stiller valitti Hesarissa, että Ylellä on ”Kekkoslovakia voimissaan”.

Nyt kepun härnääjä sanoo jotain, mistä hätkähtää varmasti eniten hänen vaimonsa.

”On täysin mahdollista, että seuraavissa eduskuntavaaleissa äänestän keskustaa. Miksi? Keskivoimien vahva asema suomalaisessa politiikassa on hyvä juttu.”

Stiller kävelee Ylen loputtomia käytäviä, joiden oppiminen vaati vuosien harjoittelun. Välillä avainkortti ei heti toimi. Silloin häntä naurattaa. Onko kulkuoikeudet jo evätty?

”Multa ei ole koskaan pyydetty mitään jatkoa, ei minkäänlaista. Jos sä kysyt, että onks se ottanut yhtään päähän, niin voinpa sanoa sulle, että on ottanut.”

Hän ei edes välttämättä haluaisi jatkaa Ylellä, mutta olisi toivonut, että häneltä kohteliaasti kysyttäisiin siitä. Mieleen tulevat kollegoiden huonot kokemukset alkuvuoden muutosneuvotteluista.

Ajatuskin tulistuttaa. Hänestä Ylellä on syvällä kulttuurissa työpanoksen mitätöinti.

”Ylemmällä keskiportaalla Yleisradiossa on paljon toivomisen varaa käytöstavoissa.”

Stiller sai eläkepaketin, jossa kolmena viimeisenä kuukautena ei ole enää työvelvoitetta. Muuten hän olisi joutunut muutosneuvotteluihin. (”Varmaan myös Hitlerin bunkkerissa käytettiin muutosneuvottelut-sanaa.”)

Tarkkaan seuratut kuulijaluvut ovat olleet hyvät. Hän mainitsi asiasta pomolleen, joka ei voinut luvata lukujen ratkaisevan työtilannetta.

Stiller kertoo tiuskaisseensa, ettei hänelle kannata sitten enää koskaan puhua kuulijaluvuista tai brändiarvoista.

”Mä siedän huonosti epärationaalisia päätöksiä, niin mun kannattaa lähteä ennen kuin mä avaan päätäni.”

Tuleva eläkeläinen pelkää ylipäätään oman alansa puolesta.

Media menee hänestä uusiksi. Nuoret kuuntelevat jo podcastinsä englanniksi, eivät Yleltä suomeksi. Niin tekee Stillerkin, koska pitää esimerkiksi The New York Timesin Ezra Kleinia itseään älykkäämpänä.

Eikä ongelma ole pelkästään Ylen. Hänestä päätoimittaja Erja Yläjärven vetämä Helsingin Sanomat tuhoaa brändinsä parin kolmen vuoden sisällä. Nuorsuomalainen sivistämisen perintö on muuttunut tunnemössöiseksi lifestyleksi ja raporteiksi lippakiskoilta, Stiller sanoo.

”Erja Yläjärvelle haluan lähettää terveiset, että elitismin pelko on tyhmyyden alku.”

Kansalliset mediat eivät enää tule pärjäämään kilpailussa. Ei riitä kohdeyleisöjä laadukkaalle journalismille, ja tason heiketessä syyt maksaa kotimaisesta vähenevät.

Eläkkeellä Stiller aikoo kuitenkin tehdä töitä kaupallisella puolella. Puhekeikkoja, lyhyitä podcasteja. Ylelle hän ei aio niitä kaupata.

”Miksi minä tekisin tänne mitään?”

Ravintola Central Ullanlinnassa tuoksuu paistetulta rasvalta. Punaiseen Suomi-areenan huppariin pukeutunut Stiller miettii pöydässä jälleen itseään.

Ennen kuin tilataan oluet, hän haluaa kertoa, millainen oikeasti on.

”Arvaamaton.”

Toinen toistuva itsemäärittelytermi on labiili: epävakaa, epävarma, muuttuva, mielialaltaan horjuva.

Sivullinen, joka on elänyt välitilassa.

”Mä suhtaudun heti skeptisesti, jos perusarvot on liian hyvässä järjestyksessä.”

Tilataan Karhut hanasta. Toimittaja Stillerille Central, Senttu, on sopiva ravintola, ei liian hieno. Hän suoritti pitkien kapakkakierrosten kiintiönsä täyteen jo viime vuosituhannella.

Elonpiirin pienentyminen pelottaa. Voi käydä niin, että bunkkeroituu sohvalle. Hänelle on jo kehittymässä vakava riippuvuus true crime -sarjoihin.

Tarjoilija ohjaa sivuhuoneeseen, jossa voi keskustella rauhassa. Kukaan muu ei enää häiritse vanhaa julkkista.

”Mä oon yrittänyt henkisesti valmistautua siihen, mitä tarkoittaa se, että lähtee pikkuhiljaa estradilta pois. Treenasin mielikuvaa itsekseni, että kuljen portaat näyttämöltä alas, rauhallisesti.”

Narsismia on ruokittu vuosikymmeniä. Siitä on vaikea luopua.

Keittiöstä kuuluu tasaista pihvinhakkaamista.

Stiller tilaa suosikkiannoksensa: chilistä kanapastaa. Muissa asiois­sa Stillerin mieli on taas vaihtunut, ja hän kertookin äänestävänsä seuraavaksi Rkp:tä.

Hän muuttaa suuntaa myös Helsingin Sanomista. Lehti on hänestä petrannut viime aikoina.

Stiller on yrittänyt – huonolla menestyksellä – ettei hänestä tulisi kärttyinen ukko. Hän on silti alkanut ajatella yhä useammin, että nuoriso menee liian pitkälle. Ärsyynnykseen riittää sytykkeitä.

Liiallinen avautuminen polyamoriasta.

Sosiaalisessa mediassa jakamiset kaikista perheen tekemisistä.

Ihmiset mainostamassa omaa herkkyyttään.

Ihmiset kehittävät niin paljon traumoja, että koko termi banalisoituu.

”Minä, joka olin monta kertaa itse rikkonut yksityisyyden rajaa, aloin ajatella, että minkä takia nuo ihmiset eivät pidä kiinni minkäänlaisesta yksityisyyden rajasta.”

Aikaisemmin julkisuudessa pystyi luomaan syvällisen kuvan itsestään ajautumalla ongelmiin viinan kanssa. Se oli yhtä teennäistä.

”Itse paljon dokanneena tiedän, ettei se mun luonnetta syventänyt.”

Oluttaan hän hörppii kymmeniä minuutteja, osittain koska puhuu tauotta.

Kuolema vääjäämättä lähenee, mutta Stiller ei osaa turvautua uskontoon. Hänellä on kaksi muuta lohdun lähdettä.

Itseironia, joka on myös defenssi.

Ja absurdin taju.

”Mä olen tehnyt kaikkeni taistellakseni unohdusta vastaan. Ja sit sä huomaat, että come on, kaikilla on aikansa, tulee uudet sukupolvet.”

Otetaan vielä yhdet. Stiller kaataa väljähtyneet loput uuteen tuoppiin.

”Minkälaisen jäljen sitä on jättänyt? Mä en ole voinut olla nauramatta, että enpä nyt kummoistakaan jälkeä. Se ajatus on vapauttanut.”

Kaikki äänitetyt ohjelmat ovat tuuleen kirjoitettuja. Kukaan ei niitä muista.

Tyytyväinen hän ei silti tule olemaan. Stiller kun ei koskaan lukenut psykiatriksi. Hän on mielestään paennut riman alta.

”Tässähän ollaan pohjimmiltaan kompensoimassa sitä, että pojasta ei tullut lääkäriä.”

Välillä hän lohduttautuu sillä, että Shakespearekin teki idioottimaista viihdettä.

Sellaisen avulla Stiller on sinnikkäästi pysynyt julkisuudessa. Samaan aikaan hän on nähnyt, kuinka monien häntä parempien mediantekijöiden urat ovat tyssänneet.

Syyksi hän ehdottaa tsägää. Ja sitä että hänen nimensä kuulostaa ulkomaalaiselta.

Hän on saanut nauttia narrin vapauksista. Hän ei ole koomikko vaan humoristi, joka osaa pitää itsensä huvittuneena.

”Mun luontainen tapa suhtautua kuolemanpelkoon on se, että mun huonojen, makaaberien vitsien määrä kasvaa.”

Ne ovat kasvussa. Hän tiedostaa, että sydän voi pysähtyä koska tahansa.

Se tarkoittaa, ettei hänen tarvitse enää suorittaa asioita elämässään. Riittää, että hän ymmärtää, kuinka absurdi shakespearelainen näytelmä elämä onkaan.

Hetken heilutaan näyttämöllä mieltä vailla.