Kylässä Soomaalla
Virolaisella suolla voi pulahtaa laiturilta uimaan ja tavata ehkä sookollin, suohirviön. Suokansalle suo on yhtä tärkeä kuin metsä suomalaisille.
Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Varpaissa tuntuu lämpimältä ja pehmeältä.
Ajatus on kuulostanut kummalliselta mutta myös kiehtovalta. Lähteä nyt uimaan suolle pyyhe, uimahousut ja eväät repussa.
Tyyni suolampi on kuin peili. Sen pinnalle heijastuu ohuita pilviä ja kitukasvuisia mäntyjä.
Viereiselle allikolle laskeutuu telkänpoikanen.
Se on ainoa uimakaveri, kun pulahdan suolle rakennetulta laiturilta veteen. Välistä jalka tapaa liejuun. Vai onko se sookoll, suohirviö? Opastaulun mukaan sellainen täällä elää. Mutta se on kuulemma hyväntahtoinen, kyyry hahmo, joka kuljeskelee pitkin mättäitä ja mietiskelee.
On myös toinen uskomus: uinti suossa antaa yhden elinvuoden lisää.
Tumma allas on imenyt aurinkoa koko päivän. Uin sammakon lailla, sukeltelen, sitten kellahdan selälleni. Ainoa merkki ihmisistä ovat valkoiset juovat taivaalla, suihkukoneiden vanat.
Ympärillä leviää Kuresoo, Soomaan kansallispuiston suurin keidassuo.
Soomaa on nimensä veroinen, soiden maa.
Helmikuussa 2018 Virossa juhlittiin sata vuotta sitten perustettua itsenäistä tasavaltaa.
Maan suurin sanomalehti Postimees järjesti kyselyn: mikä symboloi parhaiten Viroa ja virolaisuutta? Lehti valitsi sata vaihtoehtoa, joista sai äänestää.
Presidentti Lennart Meri ja säveltäjä Arvo Pärt nousivat kymmenen joukkoon. Laulujuhlat ja metsän virolaiset lukijat valitsivat odotetusti kärkikolmikkoon. Mutta voittaja, vielä selvällä erolla, oli yllätys.
Virolaisuuden vertauskuva on suo.
”Nyt kuuluu suon ääni.”
Parrakas mies pysähtyy pitkospuilla, kiikarit kaulassa. Hiljaisuutta, tuulen huminaa.
Mikko Virta rämpi pikkupoikana Pohjois-Pohjanmaan soilla. Isä oli tutkija, rengasti maakotkan poikasia. Suopursu tuoksui, hilla kukki, pikkukuovit kahlasivat avosoilla.
Vuonna 2001 Virta retkeili ensi kerran täällä, Soomaalla. Nykyään hän asuu virolaisen vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa puolen tunnin ajomatkan päässä, Pärnussa. Ympyrä on sulkeutunut.
”Samanlaisia maisemia ja tunnelmia kuin lapsuudessa. Ja Soomaalla näkee myös maakotkia.”
Tuore kirja, Luontoretkelle Viroon – 30 kiehtovaa kohdetta, on vapaan toimittajan Virran kynästä, pitkän luontoharrastuksen tulos. Geologia ja sijainti selittävät naapurien erilaista luontoa. Suomessa silokallioita, järviä, mäntykankaita ja tuntureita, Virossa kalkkikivijyrkänteitä, niittyjä, tammimetsiä ja mäkiä.
Yhteistä on soiden runsaus.
On vaikea kuvitella, että suomalaisten enemmistölle räme tai neva olisi rakas – paitsi hillahulluille. Virolainen huvittelee suolla, käy kesäisin uimassa ja kävelemässä lumikengillä. Tai kulkee pitkospuita, irtaantuu kaupungista.
”Suo on täällä hiljentymisen ja rauhoittumisen paikka.”
Suomalainen hautautuu kesällä mökille, mieluiten järven rannalle. Virolainen matkaa lomalla sukulaisen luo. Mutta kaikilla ei ole taloa maalla. Silloin kutsuu suo. Reittejä on runsaasti ympäri maata, usein lyhyen matkan päässä.
Upottava keidas on ääriluontoa. Kuuma kesällä, kylmä talvella. Mutta myös kaunis, kännykkäkuvaajan paratiisi. Virolaiset täyttävät somensa suokuvilla: aamusumuja, auringonlaskuja, ruskaloistoa.
Soilla järjestetään musiikkitapahtumia, niistä kerrotaan arvostavasti lastenkirjoissa.
Soomaan kansallispuiston jättiläinen, Kuresoo, on 11 000 hehtaaria. Lintutornista ei näe toista laitaa.
Viron Siperiaksi taas kutsutaan Alatagusen kansallispuistoa maan itäosissa.
”Luonnonsuojelualueiden suuret suot ovat Viron erämaita”, Virta sanoo.
”Ne ovat säilyneet luonnontilaisina ja vaikeakulkuisina.”
Nimissä pilkahtelee huumori.
Kanahaukka on viroksi kanakull ja närhi pasknäär. Tuulihaukka, tuuletallaja, kuvaa osuvasti pellon yllä lekuttavaa lintua. Pähkinänakkeli, puukoristaja, taas siivoaa, koristaa, etsiessään hyönteisiä puista.
Omassa lokerossaan on susi, viroksi hunt tai susi.
Hukalla on 523 nimeä. Ilmar Rootsi on kirjannut ne kaikki kirjassaan Susi. Yksin harmaa väri on innoittanut 26 nimeen. Hall härra, harmaa herra. Metsahall, metsän harmaa. Hallimuntrimees, harmaapukumies.
Harmaa kuvaa myös virolaisten kiihkotonta suhdetta suteen, kansalliseläimeen.
Toki koirien ja lampaiden omistajat ovat käärmeissään tapetuista kotieläimistä. Mutta ei suoranaista vihaa ja pelkoa kuten Suomessa. Yhtä lailla lahden takana on totuttu luvanvaraiseen petojahtiin.
Susia jolkottelee myös täällä, Soomaan soilla ja metsissä.
Mikko Virta sanoo, että arvostus ei kumpua vain kansanperinteestä. Susi esiintyy firmojen logoissa ja bändien tunnuksissa.
”Ajatellaan, että susi luonnehtii Viroa ja virolaisia.”
”Se on sitkeä ja voimakas eläin, joka pärjää vaikeissakin oloissa.”
Maasik, myötäjäisiksi saatu lehmä, oli löntystänyt tupasvillan perässä ja uponnut suonsilmään.
Maasik uhkasi kylmettyä syvällä mudassa.
Ei auttanut kuin pysäyttää hevosvankkuri ja pelastaa lehmä. Eesperen tilan nuoripari, Andres ja Krõõt, koki jo muuttomatkalla Vargamäen armottomuuden.
Maata oli paljon mutta valtaosin vetistä: heinäsuota, sammalrämettä, hyllyvää joenrantaa.
Oli kaivettava ojia, rakennettava suosiltoja, raivattava peltoa. Mutta suo valtasi maan takaisin, ojat kasvoivat umpeen.
”Aina ja aina alat alusta niin pellolla kuin suomaalla.”
Kuvaus on kansalliskirjailija A.H. Tammsaaren romaanisarjasta Totuus ja oikeus. Sen avausosa Maan lupaus on virolainen versio Väinö Linnan trilogiasta Täällä Pohjantähden alla.
Tammsaaren suokertomus ajoittui 1800-luvun loppupuolelle, Venäjän vallan ajalle. Ruplat ja kopeekat palasivat, kun Neuvostoliitto miehitti Viron vuonna 1944.
Sotien jälkeen kartoille ilmestyi pitkiä sinisiä juovia, ojia.
Neuvosto-Virossa soita valjastettiin energialähteiksi, turpeesta valmistettiin brikettejä. Paljon myös säästyi koskematonta luontoa. Laajoja armeijan harjoitusalueita, ohjustukikohtia ja rajavyöhykkeitä rajattiin tuotannon ulkopuolelle.
Tarton yliopiston tutkijat johtivat suojelukampanjaa. Lopulta Moskova taipui soiden sodassa. Vuonna 1981 suojeltiin 28 arvokkainta suota.
Viro itsenäistyi uudelleen vuonna 1991. Kaksi vuotta myöhemmin Soomaalle perustettiin kansallispuisto.
Suot – Kuresoo, Riisa, Öördi, Valgeraba ja Kikepera – olivat lopullisesti turvassa.
Toivottavasti sarvipää ei osaa uida. Olemme työntäneet kuvaajan kanssa intiaanikanootin Raudna-jokeen. Niityllä laiduntaa ylämaankarjaa, uteliaimmat kaislikon reunassa.
Kanootti lipuu laiskassa virrassa. Illan valossa surviaissääsket tanssivat, koiranputket tuoksuvat.
Soomaa on soiden labyrintti, jossa luikertelee viisi jokea.
Raudnan rannoilla vaihtelevat luhdat, niityt ja metsät. Jättiläistammet seisovat toteemeina. Rantasipit pyrähtävät edellä kuin jokioppaat, kun on väistettävä uppotukkeja ja kaatuneita puita.
Hetkittäin maisema muistuttaa trooppista, tiheää mangrovea.
Keväisin, kun lumi ja jää sulavat, täällä koetaan viides vuodenaika. Joet tulvivat äkkiä penkereiden ylitse, ja vesi valtaa alavat suot ja metsät.
Soomaa muuttuu Viron Amazoniaksi.
Vene on kuin tehty tulviin.
Tervattu, yhdestä puusta veistetty haapio on kevyt ja ui matalassa vedessä. Kanoottia muistuttavaa haapiota kutsutaan Virossa veneiden äidiksi. Joulukuussa 2021 haapio, viroksi haabjas, hyväksyttiin Unescon aineettoman kulttuuriperinnön listalle.
Haavan on oltava järeä, oksaton ja suora.
Puut valitaan ja kaadetaan talvella. Vanhan tarinan mukaan veneestä tulee nopea, jos runko rysähtää kauas kannosta.
Telso, kourukirves, uppoaa valkoiseen, pehmeään puuhun kuin veitsi voihin. Työstön lopussa kirves ei saa lipsua. Haapio on veistettävä ohueksi, kaksi senttiä paksuksi. Kun sisus on koverrettu, seuraa jännittävä vaihe. Vene laajennetaan muotoonsa. Molemmin puolin tehdään nuotio, ja haapion pohjalle kaadetaan vettä.
Lämpö ja kosteus avaavat veneen kuin kukan.
Haapioksi kelpaavat puut ovat harvassa. Iäkkäistä haavoista tulee onttoja, kun käävät iskevät ja lahottavat ytimen. Avohakkuut ovat lisääntyneet, ja puut kaadetaan yhä nuorempina. Myös haavat.
Soomaalta perinneveneet eivät ole kuitenkaan kadonneet. Veistoa opetetaan uusille tekijöille.
Haapio on kansallispuiston symboli.
Isä herätti nukkuvan pikkutytön. Vesi tunki talojen ikkunoista Tõramaan kylässä.
Tiiu Riismann oli syntynyt heinäkuun lopulla 1946, rukiinleikkuun aikaan. Jo lapsesta hän tottui siihen, että tulvaa lähdettiin haapiolla pakoon isoäidin luo.
Vedenpaisumusta osattiin odottaa. ”Hei, vieraamme on saapunut”, oli tapana sanoa.
Ennen tulvaa irtainta omaisuutta sidottiin kattoon, heinät kasattiin valtaviksi keoiksi, vilja-astiat kannettiin parville. Lehmille rakennettiin lauttoja, leipää leivottiin varastoon.
Riismannit muuttivat Riisan kylään, sekin pahaa tulva-aluetta.
Korkea vesi kesti päivistä viikkoihin. Tavallisesti haapiota melottiin seisaaltaan. Pisimmät oli varustettu perämoottorilla ja penkeillä.
”Meitä oli kahdeksan lasta haapiossa. Ja meijerin kermat kyydissä.”
Tiiu Riismann muistelee kotipihallaan lapsuuden tulvia. Kevään lisäksi vesi saattoi nousta myös syksyisin ja talvisin. Nykyään viides vuodenaika on Soomaan matkailun vetonaula, joka houkuttelee melojia.
Viimeisin suurtulva oli keväällä 2010, vesi nousi Riisassa lähes viisi metriä. Miten sinä selviät, ystävät soittivat huolissaan.
Riismann lyö kädet yhteen ja purskahtaa nauruun.
”No, otin veneen ja kävin kaupassa!”
Pöydälle on katettu punavalkoiset, neuvostoajan kahvikupit. Sotien jälkeen Soomaan kylät tyhjenivät. Osa muutti pois, osa karkotettiin. Tiiu, kolhoosin karjakko, jäi. Aviomies löytyi samasta kylästä.
Laajoilta soilta haettiin turvetta karjan kuivikkeeksi. Kerättiin hillat ja karpalot hilloksi ja mehuksi.
”Tosi paljon ihmisiä eksyi. Koko ajan etsittiin marjastajia.”
Neuvosto-Virossa oli viljeltävä itse vihannekset ja juurekset, jos mieli saada tuoretta. Luonto oli apteekin jatke. Poimittiin villiyrttejä ja lääkekasveja. Kansanlääkinnän perinne ei ole kadonnut. Riismann kerää lehmuksen ja kevätesikoiden kukkia teeaineksiksi.
”Lehmuksenkukka auttaa, jos on kuumetta ja kurkku kipeä.”
Hän kiikuttaa keittiöstä purkin, jossa on melissan kuivattuja lehtiä. Tehoavat kuulemma pahaa yskää vastaan. Muut astiat ovat tyhjät.
Lapset ovat vieneet kevätesikot ja lehmuksenkukat kaupunkiin.
Mättäillä kohtaavat moderni ja muinainen Viro.
Matkailusivustolla kerrotaan, että virolaisella on ”juuret syvällä maassaan ja pää digipilvessä”. Kattavan 4g-verkon ansiosta suolla voisi tehdä veroilmoituksen tai perustaa yrityksen.
Soomaa on kehittynyt jääkauden jälkeen. Hitaasti, millin vuodessa. Kansallispuistossa kävellään 7–8 metriä paksun turvepatjan päällä. Luonnontilainen suo on kuin munuainen, joka puhdistaa epäpuhtauksia.
Suolla harjoitetaan myös ikivanhoja riittejä.
Helmikuussa 2019 Kuresoolle taivalsi suuri seurue. Isän sylissä, katseilta piilossa, uinui 44 päivän ikäinen vauva.
Vanhemmat jättivät toviksi juhlaväen. Isä teki suolammen jäähän reiän, josta äiti otti puhdasta kastevettä. Lapsi kohotettiin kolmesti ylös. Sitten äiti kertoi tyttären nimen: Raba Rü.
Raba tarkoittaa suota.
Vanhemmat palasivat vieraiden luo. Isä kertoi nimen. Toista, salaista nimeä ei paljastettu sen maagisten voimien takia.
Kaikki hiljentyivät, kunnes alkoi juhla auratulla lammella.
Vettä roiskittiin päälle, olutta jaettiin astioihin. Ensimmäinen tuoppi käytiin heittämässä lapselle pyhitetyn nimipuun päälle. Niin korkealle kuin mahdollista, jotta tytöstä kasvaisi puun lailla pitkä, kaunis ja vireä.
Lopuksi laulettiin ja tanssittiin ympyrässä, toivotettiin kukin vuorollaan lapselle hyvää elämää.
Isa, isa, isa!
Raba Rü kiehnää kesäkeittiössä isän, Indrek Vainun jaloissa. Perhe asuu pienessä lautamökissä keskellä kuusikkoa kansallispuiston reunalla. On kanala, kaksi kasvihuonetta ja ryytimaa.
Vainu esittelee maasaunaa. Liistekatto on työn alla. Löylyhuoneesta tulee pyöreä, munanmuotoinen.
”Saunassa synnytään uudestaan.”
Vainut ovat maauskoisia. He elävät vuotta 10 235. Suunnilleen silloin Viron maaperä paljastui veden alta. Enemmän kuin perinteinen uskonto maausko on kansanperinnettä. Vaalitaan luontoa ja esivanhempien tapoja ja uskomuksia.
Entisessä elämässä Vainu oli tallinnalainen it-ammattilainen ja metsäaktivisti. Hän löysi nykyisen kotimetsän melontaretkellä.
”Tules tänne poika, metsä sanoi minulle.”
Vainulle kaikki luonto on elävää: puut, kasvit, kivet. Hän on tavannut suon hengen, puhunut joella näkin kanssa, ollut yhteydessä karhun mielen kanssa ja saanut maanäidiltä siemeniä.
Viro on Euroopan ateistisempia maita.
Papit saarnasivat kauan oppeja vieraalla kielellä, saksaksi ja venäjäksi. Neuvostoaikana kirkkoa valvottiin ja toimintaa rajoitettiin. Ihmisillä säilyi silti tarve uskoa pyhään.
Harva harjoittaa maauskoa mutta puolet kannattaa sen arvomaailmaa. Joka kolmannella virolaisella on pyhä puu, lähde tai kivi. Vierailulla toivotaan hääonnea, muistellaan kuollutta tai pyydetään terveyttä.
Vainut järjestävät kesäisin runolaulutapahtuman suometsässä. He haluaisivat perustaa uuden, pyhän paikan. Lupaa ei ole hellinnyt viranomaisilta.
”Siellä on kaksi mäntyä pystyssä. Niiden välissä on sammalten peittämä maapuu.”
”Se on kuin alttari.”
Aurinko painuu suometsän taakse oranssina pallona.
Hämähäkit heräävät, syöksyvät saalistamaan verkkoon takertuneita hyönteisiä. Hiljaisuuden rikkoo tuttu ininä. Viileä ilta on houkutellut hyttysarmeijan hyökkäykseen.
Käyn vastaiskuun, hölvään myrkkyä surutta.
Valkoisena hohtavat pitkospuut johtavat metsään. Taas yksi Soomaan erikoisuus: Kuresoolle kiivetään ja sieltä poistutaan portaita pitkin. Suursuon eteläosa on 6–8 metriä ympäröivää metsää korkeammalla.
Syy on säännöllisissä tulvissa. Suo ei siedä ravinteikasta jokivettä, siksi se ei pääse leviämään.
Hämärässä lehtimetsässä kajahtaa rastaiden sinfonia.
Mäntyihin on merkitty tulvien korkeuksia. Vuonna 2013 vesi oli noussut polveen asti, vuotta aiemmin silmien korkeudelle.
Silloin täällä on kuljettu haapiolla, muinaisten virolaisten veneellä.
Jutun lähteenä on käytetty Mikko Virran kirjaa Luontoretkelle Viroon – 30 kiehtovaa kohdetta (Gummerus, 2022).