Koukussa

”Se vei mukanaan.”

”En voinut laskea sitä käsistäni.”

”Luin sen yhdeltä istumalta.”

”En tahtonut sen loppuvan.”

”Koukutti.”

Tällaisia määritelmiä pidetään positiivisina, kun puhe on kirjallisuudesta ja varsinkin ajanvietekirjallisuudesta. Mitä voimakkaammin kirja pakottaa jatkamaan, sitä parempi teos on. Englannin kielessä mukaansatempaavia romaaneja kutsutaankin käsitteellä page turner, kirjaimellisesti ”sivun käännättäjä”.

Vastaavat ilmaisut koetaan kuitenkin negatiivisina, jos puhutaan netistä ja sosiaalisesta mediasta. Huoli some­sovellusten laskelmoidusta koukuttavuudesta lisääntyy, eikä turhaan. Nekin ovat page turnereita.

Samat ihmiset, jotka uppoutuvat kesälomalla tuntikausiksi vetäviin romaaneihin, ovat huolissaan nuorista, jotka selaavat päivät pitkät Tiktokia, vaikka molempien ajanvietteiden takana toimivat samanlaiset riippuvuusmekanismit.

Vanhemmat saattavat sanoa leikillisen ylpeinä lapsestaan, että tämä on koukussa kirjoihin. Moni ei varmaankaan sano samaa lapsensa netinkäytöstä. Olen itsekin mielissäni aina, kun poikani valitsee puhelimen ruudulta tulevan ohjelman sijaan kirjan.

Miksi kirjallisuuden koukuttavuutta pidetään niin paljon parempana kuin somen koukuttavuutta?

Sokrates toteaa Platonin Faidros-dialogissa, että kirjoitettu teksti on parhaimmillaankin vain apuväline ja liiallinen lukeminen pikemminkin heikentää kuin parantaa ihmisen muistia. Sokrates vertaa lukemista lääkkeeseen, joka voi tarjota hoitoa mutta on yleisemmin huumetta tai jopa myrkkyä.

Lukemisen vaarat ovat kuohuttaneet etenkin moraalinvartijoita vuosituhansia. Filosofien lisäksi uskon­oppineet ovat pitäneet viihdyttävää lukemista uhkana. Keskiajalla kirkko jopa poltti kerettiläisinä kirjoja, joita pidettiin tuhoisina ihmisille sen vuoksi, että ne huvittivat ja pitivät heitä otteessaan.

Asiaa ei yhtään auttanut romaanin lajityypin kehittyminen nykymuotoonsa 1700-luvulla ja sen nousu suureen suosioon. Viihdyttävien tarinoiden pelättiin kääntävän ihmisten huomion pois tärkeämmistä asioista ja johtavan jopa mielisairauteen.

Vaikka lukemisen hyötyjä alettiin vähitellen ymmärtää, vielä 1800-luvullakin romaaneja pidettiin monissa piireissä turmiollisina. Kyse ei ollut pelkästään siitä, että lukeminen vei aikaa oikeilta töiltä ja että teoksista saattoi ammentaa epäilyttäviä vaikutteita, vaan myös siitä, että syvä uppoutuminen kirjaan koettiin vaarallisena. Lukeva ihminen ei huomannut muita eikä ollut kiinnostunut ympäristöstään, vaan istui nenä kiinni sivussa. Hän oli paheidensa orja.

Varsinkin nuorten naisten uskottiin olevan kirjallisuuden lumovoiman mahdollisia uhreja, koska heitä pidettiin naiiviudessaan alttiina vaikutteille. Kirjallisuuden arveltiin johtavan haaveelliseen ja epärealistiseen maailmankuvaan. Jean-Jacques Rousseau totesi 1760-luvulla julkaisemassaan Juliessa – joka sattumoisin on romaani – että sillä hetkellä, kun nainen avaa romaanin, hänestä tulee ”langennut nainen”. Sata vuotta myöhemmin Gustave Flaubertin Rouva Bovaryssa yksi Emman perikadon syy on kirjallisuuden häneen iskostama romanttinen ihanteellisuus.

Nykyään kirjan tilalla on puhelin ja tarinan tilalla sosiaalisen median virta, mutta muuten vaarallisuuden retoriikka on samanlaista.

Tietokirjailija Perttu Pölönen esittelee teoksessaan Saisinko huomiosi sosiaalisen median koukuttamisen mekanismeja. Niihin kuuluvat muun muassa selailun pitkittäminen lupaamalla vastauksia ja antamalla niistä vihjeitä, jotka eivät paljasta kaikkea mutta tarjoavat riittävästi, jotta kutkuttava mielenkiinto pysyy yllä. Niinpä käyttäjän on melkein pakko jatkaa skrollausta.

Menetelmä on tunnettu kirjallisuudessa vuosisatoja. Cliffhangereita käytettiin jo antiikissa ja keskiajalla, ja 1800-luvulla romaanien sarjajulkaisussa niistä tuli yleinen tehokeino. Yksi cliffhangerin pioneereja oli Charles Dickens, joka lopetti kirjojensa luvut niin koukuttavasti, että lukijoiden oli aina saatava lehden seuraava numero – ja kauppa kävi. Vuonna 1841 lukijat odottivat The Old Curiosity Shopin jatkoa valtameren takana niin innokkaina, että New Yorkin satamassa syntyi mellakka, kun lehden uutta numeroa kuljettava laiva oli saapumassa sinne.

Jos 15-vuotias lukee nykyään Dickensin paksua romaania intohimoisesti, häntä takuulla kehutaan. Mutta oliko Dickens sittenkin vain oman aikansa Tiktok?

1700-luvun lopulla Euroopassa puolestaan oltiin huolissaan ”Werther-kuumeesta”. Nuoret miehet eivät pelkästään pukeutuneet samalla tavalla kuin Johann Wolfgang von Goethen romaanin Nuoren Wertherin kärsimykset nimihenkilö, vaan heidän uskottiin myös tekevän itsemurhia Wertherin esimerkin innostamina. Itsemurhat saattoivat kylläkin olla enemmän legendaa kuin totta, oman aikansa valeuutisia. Oli miten oli, nyt, 250 vuotta myöhemmin, sosiaalisen median haasteet aiheuttavat vastaavia ilmiöitä. Vuonna 2021 Tiktokissa levinnyt niin sanottu blackout-haaste johti noin kahdenkymmenen lapsen ja nuoren tukehtumiseen.

Useat nykyisin sosiaaliselle medialle leimallisina pidetyt ilmiöt ovat tuttuja kirjallisuuden ja sen vastaanoton historiasta. Kaikkia koukutuskeinoja kirjailijat eivät ole hyödyntäneet tietoisesti, vaan ne ovat olleet enemmänkin intuitiivisia tapoja saada lukijat lumotuiksi. Niitä myös kritisoitiin jo kaksisataa vuotta sitten. 1800-luvun puolivälistä lähtien, kun kansakuntia rakennettiin yhä voimakkaammin kaunokirjallisuuden avulla, ja etenkin 1900-luvulla, kun kirjallisuudesta tuli sivistyksen merkki, sen huonojen vaikutusten korostaminen vaihtui hyvien puolien ylistämiseksi. Siksi some saa tätä nykyä yksin kantaa koukuttavuuden synnin taakan.

Moni muistelee haikeana lapsuutensa ensimmäisiä suuria lukukokemuksia, etenkin sitä, miten upottavia tarinat silloin olivat. Oli mahdollista vain istua tuntikausia kirjan ääressä… Huomaan itsekin toisinaan vertailevani nykyistä ammattimaista ja analyyttistä lukutapaani siihen, kun luin nuorena ensi kertaa jotain innostavaa ja mukaansatempaavaa.

Tästä tehdään helposti se päätelmä, että matkan varrella jotain aitoa on kadonnut. Mutta oliko se todella aitoa, vai sittenkin pelkkää riippuvuuden ruokkimista? Oliko Narnia meidän lapsuutemme Snapchat?

Kriitikko Katy Waldman on lanseerannut termin reading insecurity, ”lukemisepävarmuus”. Se tarkoittaa tunnetta siitä, ettei lukemisesta enää saa irti yhtä paljon kuin ennen. Keskeisenä syynä tähän pidetään nettiä. Toisaalta kyse on myös kasvamisesta ja kypsymisestä: aikuinen ei vain voi lukea samalla intensiteetillä kuin lapsi tai nuori, koska hän suhtautuu maailmaan eri tavoin, oli nettiä tai ei.

On joka tapauksessa selvää, että verkkopohjaisen tekstin lukeminen, puhumattakaan visuaalisen sisällön täyttämästä sosiaalisen median skrollauksesta, ei ole sama kuin hyvään kirjaan keskittyminen. Lisäksi digitaalinen lukeminen saattaa rapauttaa fyysisen kirjan lukutaitoa.

Tutkimukset osoittavat, että ihmiset lukevat verkkotekstiä toisin. Siihen kuuluu keskeisenä silmäily ja skimmailu, avainsanojen etsiminen ja niiden pohjalta luotu karkea kokonaiskuva. (Toisaalta muistan itse lukeneeni nuorena kirjojakin hyppien yli ”tylsät” kohdat päästäkseni juonessa eteenpäin.)

Lisäksi kirjan lukeminen vaikuttaa aivoihin eri lailla kuin netin selailu. Toisin kuin Sokrates uskoi, ihminen muistaa hyvin kirjasta luetut asiat – ainakin paremmin kuin ne, jotka ovat vilahtaneet ohi ruudulla.

Lapsuuden immersiivisen lukutavan nostalginen haikailu ei silti ratkaise lukemisen kriisiä. Eikä ratkaise sekään, että kaikki lukeminen esitetään suotuisana. Keskustelussa päädytään tavallisesti siihen johtopäätökseen, että minkä tahansa kirjan lukeminen on eduksi, varsinkin pojille.

Mutta onko kaikki kirjallisuus todella hyväksi?

Viivyttelin pitkään tämän esseen kirjoittamisessa, sillä pelkäsin, etten saa ilmaistua riittävän kirkkaasti sitä, mitä haluan. Elämme kulttuurissa, jossa mahdollisimman helpolla pääseminen ja henkilökohtaisten tuntemusten pitäminen totuutena ovat yleisesti hyväksyttyjä arvoja. Siksi ounastelin tekstiäni tulkittavan väistämättä niin, että haluan ylimielisyyttäni kieltää koko kevyen kirjallisuuden alempiarvoisena. Siitä ei ole kyse. Kaikki saavat minun puolestani lukea mitä huvittaa. Mutta jos he lukevat kirjallisuutta, jonka keinot muistuttavat sosiaalisen median mekanismeja, heidän ei ole syytä teeskennellä, että he tekevät jotain ylevämpää kuin Facebookia selatessaan.

Pitää paikkansa, että laatukirjallisuutta ei yleensä arvioida sen perusteella, kuinka vahvasti se pitää otteessaan, vaikka kritiikeissä tätäkin joskus jo näkee. Toisaalta lukuromaanit saavat osansa kirjallisuuden taiteellisen tasokkuuden aurasta silloinkin, kun niiden ansiot eivät siihen riitä.

Kirjallisuuden ympärillä vallitsee tänä päivänä kulttuurisen jalouden sädekehä. Se periytyy Suomessa maan historiasta, jossa kansallista omakuvaa on rakennettu kirjallisuudella ja jossa nimenomaan kirjailijat ovat tulkinneet kansakunnan tuntemuksia tärkeinä aikoina, kuten sodassa.

Tämä sädekehä on yhä olemassa, vaikka suurin osa kirjoista sivuuttaa siihen kuuluvat arvot. Nekin teokset, jotka eivät käsittele merkittäviä aiheita tai monimutkaisia nykyhetken kysymyksiä, saavat osansa kirjallisen sädekehän hehkusta. Kepeä kynäelmä parisuhteen karikoista tai murhaajan selvittämisestä nauttii kirjallisuuden arvostusta, vaikka kyse on kirjasta enää vain fyysisenä esineenä – eikä aina edes sellaisena, sillä hehku ulottuu jopa äänikirjoihin.

Kaikella tällä en tarkoita sanoa, että sosiaalinen media muistuttaisi kirjallisuutta ja että puhelimen selaaminen antaisi yhtä paljon kuin kirja. Sen sijaan yhä suurempi osa kirjallisuutta muistuttaa sosiaalisen median sisältöä. Samoin kuin somen takana, myös kirjallisuuden taustalla vaikuttaa voimakkaasti markkinavetoisuus. Kaupallisuuden logiikan mukaan tärkeintä on saada kuluttaja sitoutumaan tarinavirtaan ja sen jatkumiseen seuraavissa osissa.

Koukuttava kirjallisuus vie mukanaan, sillä se yksinkertaistaa monimutkaisia asioita. Se tuntuu hyvältä, koska se antaa valmiita vastauksia. Usein vastaukset ovat kuitenkin valheellisia.

Ehkä romaanejakin pitäisi alkaa taas ajatella vaarallisina?

Sen sijaan, että somen vaihtoehdoksi tuputetaan samaa riippuvuutta ruokkivia kirjoja, pitäisi lapsille, nuorille ja aikuisille tarjota aidosti haastavaa kirjallisuutta, joka tarkastelee asioita monipuolisesti, kehottaa keskittymään ja painuu siksi mieleen.

Faidroksessakaan Sokrates ei tuomitse kaikkea kirjallisuutta, vaan sanoo: ”Ilmeistä siis on, ettei puheiden kirjoittamisessa sinänsä ole mitään huonoa. Huonoa minun mielestäni sen sijaan on se, ettei kirjoita hyvin vaan huonosti ja kelvottomasti.”

Yksi tapa, jolla sosiaalisesta mediasta tutut piirteet vaikuttavat jo tällä hetkellä kirjallisuuteen, myös sen sisältöihin, on reaktiotalous, kaupallistettu kiinnostus välittömiin kokemuksiin. Hitaat kirjat itsessään eivät riitä, vaan kuluttajat haluavat nähdä myös niihin liittyviä nopeita tunnereaktioita.

Ulkokirjallisesti tämä tarkoittaa vaikkapa monien kirjailijoiden somesta tuttuja unboxing-videoita, joissa tekijä avaa uuden kirjansa lämpimäiskappaleet sisältävän laatikon leveästi hymyillen. Klipit ovat melko harmittomia, mutta ne yhtä kaikki heijastelevat sitä, että pitkään kypsytelty teos ja välitön reaktio asetetaan samalle viivalle.

Lisäksi viimeaikaisessa kirjallisuudessa voidaan havaita lukukokemuksista kertovien kirjojen trendi.

Tuoreita teoksia, joissa kuvaillaan lukemisen reaktioita, ovat esimerkiksi Annie Lyonsin Pommisuojan lukupiiri, Hannu Mäkelän Lukemisen ilo ja Kirsi Pihan Levoton lukija. Myös oma kirjani, tietokirjallisuuden Finlandian vuonna 2022 voittanut Vaivan arvoista, voidaan liittää tähän joukkoon.

Samalla kun kirjoja, tällaiset teokset ovat tekstuaalisia Instagram-selfieitä kirjoittajastaan lukemassa. Toisin sanoen kirjailijat – minä mukaan lukien – kirjoittavat yleisölle osin somen logiikan sanelemana.

Teoksen Tuhat ja yksi yötä kehyskertomuksessa Šeherazade kertoo kuningasmiehelleen koko ajan uusia tarinoita. Hän lopettaa satunsa aina jännittävimpään kohtaan ja lupaa jatkaa siitä seuraavana iltana. Kuningas on tappanut aiemmat vaimonsa heti hääyön jälkeen, mutta Šeherazade onnistuu pysyttelemään hengissä pitämällä kuninkaan kiinnostusta loputtomasti yllä.

Koukuttavuus ja mukaansatempaavuus ovat halki historian olleet tärkeä osa kirjallisuutta, eikä niiden merkitystä ole syytä väheksyä. Mutta kenties niiden rooli on hieman vastaava kuin riimeillä, joiden tarkoitus oli suullisen perinteen ajalla auttaa pitkän tekstin muistamisessa. Runouden muuttuminen pääosin kirjamuotoiseksi hävitti vähitellen riimit, tai ainakin teki niistä runouden määräävän piirteen sijaan yhden keinon muiden joukossa.

Kenties koukuttavuuden on aika käydä samoin. 

Kirjoittaja on kirjailija ja suomentaja. Hän on kirjoittanut tietokirjoja, esseitä ja romaaneja.