Pidempi, parempi elämä

Asuessani Tokiossa heinäkuussa 2018 seurasin kahta kiinnostavaa projektia.

Pääministeri Shinzō Abe johti hallituksen satavuotisen elämän suunnitteluneuvostoa. Sen tehtävänä oli luoda Japanille vallankumouksellinen uusi kasvustrategia, jolla maa kykenisi ylläpitämään kasvua laskevan syntyvyyden, luonnostaan pienenevän talouden ja vanhenevan väestön aikakautena.

Samaan aikaan naapurissani olevassa Arisugawan puistossa siirrettiin yli satavuotias puu käsin ja perinteisin keinoin kymmenen metriä kauemmaksi rakennustyömaasta. Herkästi toteutettu siirtäminen perustui traditionaaliseen tekniikkaan, joka kunnioittaa vanhan puun juuristoa ja pyrkii turvaamaan puun luonnollisen elämän jatkumisen.

Japanissa elää yli 93 000 satavuotiasta. Heidän määränsä on kasvanut jo 53 vuotta peräkkäin. Japanissa on myös maailman korkein elinajanodote. Naiset elävät yli 88-vuotiaiksi, ja joka neljäs tämän päivän japanilaisista tyttövauvoista tulee elämään yli satavuotiaaksi.

Samalla japanilaisten lasten määrä on 50 vuodessa lähes puolittunut. Väestön määrä on laskenut 14 vuotta peräkkäin.

Superikääntymisen maassa on hyväksytty, että enemmistö kansalaisista alkaa olla vanhoja. Japani on siirtynyt pitkien elämänkaarien aikaan.

Vietimme äskettäin äitini 90-vuotispäiviä. Sain ajatuksen naputella kahdeksanvuotiaan poikani tiedot suomalaisten työeläkeyhtiöiden tuoreeseen laskentamalliin. Hänen elinajanodotteekseen tuli 93 vuotta.

Äitini syntymävuoden ja poikani elinajanodotteen väli on 174 vuotta. Poikani näkisi vuoden 2108 ja seuraavan vuosisadan alun – bonuksena hänelle annettiin 25 prosentin mahdollisuus elää yli satavuotiaaksi.

Olemme Suomessakin siirtyneet vaiheeseen, jota kuvaa elämän alkupäässä hiipuva syntyvyys ja loppupäässä lisävuodet sekä pidempi elämä. Käsillä on jopa ilmastomuutokseen verrattava yhteiskunnallinen haaste.

Ikääntyvää yhteiskuntaa on pelätty ja suomalaisten ­väestön ikärakennetta kauhisteltu. On aika ajatella toisin.

Entä jos nähtäisiin, että ikääntyvä yhteiskunta onkin ehkä vain siirtymävaihe matkalla kohti valoisampaa tulevaisuutta: pitkien elämänkaarien yhteiskuntaa?

Väestökehityksen historia osoittaa, että kun ihmisten elinikä koko maailmassa oli 36,2 vuotta vuonna 1850, vuonna 2021 se oli 71 vuotta. Olemme siis saaneet 1800-luvun puolivälistä elämäämme joka vuosikymmen 2–3 lisävuotta.

Vaikka pandemia pudotti Euroopan unionin maissa hieman elinajanodotetta, palasi se Eurostatin mukaan jo viime vuonna koronaa edeltävälle tasolle.

Lisävuosia tulee jatkossakin. Gerontologinen tutkimus kehittyy, bioteknologiaa ja genomitietoa hyödyntävät hoitomenetelmät edistyvät. Myös elämäntavat ovat muuttuneet yhä terveellisemmiksi.

Maailmanlaajuisesti noin puolet kaikista kuolemista tapahtuvat nykyisin vasta seitsemänkymmenen ikävuoden jälkeen. Japanilaisista yli 80 prosenttia elää reippaasti yli 70-vuotiaiksi.

Tämä on ihmiskunnan, modernin tieteen ja hyvinvointiyhteiskuntien suuri saavutus. Yksilöille pitkä elämä ja lisävuodet voisivat parhaimmillaan olla lähes siunaus ja elämän arvokasta aikaa.

Siirtyminen uuteen pitkien elämänkaarien yhteiskuntaan edellyttää, että meidän tulee irtautua ajattelumalleista ja poliittisesta narratiivista, joissa vanhat ihmiset nähdään taakkana ja huonona uutisena taloudelle.

Ikääntyvän yhteiskunnan nykyisessä tarinassa palveluita tarvitsevien vanhojen suurin yksittäinen ongelma on yksinäisyys. Media näyttää hoivakotien vanhusten ryppyisiä käsiä hamuamassa peitonsyrjää. Kuvasto symboloi haurautta, syrjäytymistä ja elämän tarkoituksen menettämistä.

Kotimaan uutisia hallitsevat hallituksen päähuolet: laskeva bruttokansantuote, valtion kasvava velkaantuminen, työvoimapula, inflaatio ja työeläkeyhtiöiden sijoitusten vaatimattomat tuotot.

Poliitikoilla ja ekonomisteilla on yhteisymmärrys siitä, että ikääntyvän yhteiskunnan kielteiset seuraukset talou­delle ovat pysyviä ja vain pahenevat tulevina vuosina. Heille ikääntyvä yhteiskunta on sama kuin haastavaksi muuttunut väestöllinen huoltosuhde.

Tässä katsantokannassa vanhemmat ihmiset eivät tuota vaan kuluttavat. He eivät työskentele tai ansaitse rahaa mutta tarvitsevat lisää palveluita ja eläkkeen. Tilannetta pahentaa ikääntymisen myötä heikentyvä terveys, mikä vaatii yhä enemmän sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän resursseja.

Ikääntyvästä yhteiskunnasta kuuluva kansantalouspuhe on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, että juuri vanhemmat työntekijät muodostavat kehittyneissä maissa suurimman osan työllisyyden kasvusta. Aliarvioimme vanhempien ihmisten kyvykkyyttä ja heidän myöhempien vuosiensa potentiaalia.

Japanissa kolmannes 70–74-vuotiaista käy yhä töissä. Yhdysvaltain kauppakamarin varapääjohtaja Marc Freedman julistaakin, että vanhat ihmiset ovat ainoa luonnonvara, joka maailmassa tänään kasvaa.

Ironiaa on myös se, että tutkimus toisensa jälkeen osoittaa kuinka vanhemmat ihmiset ovat keski-ikäisiä onnellisempia.

1900-luvulta 2000-luvulle yhteiskuntamme on jaotellut elämänkaaremme kolmeen vaiheeseen: koulutukseen, työelämään ja eläkkeelle siirtymiseen.

Suomen arkea määrittävät odotukset, säännöt ja lait rakentuvat pitkälti tähän kolmijaksoiseen elämänkaaren malliin.

Päätöksiä tehdessään hallitus ja eduskunta ovat ensisijaisesti vain rukanneet ja säätäneet kolmivaiheisen yhteiskunnan mallia: Nostetaan eläkeikää, lyhennetään nuorten opintopolkuja, pohditaan verojen korottamista tai eläkkeiden leikkaamista budjettivajeen kattamiseksi.

On selvää, että pidempien elinkaarien yhteiskunta haastaa syvästi nyky-yhteiskuntamme julkisen toiminnan agendan, rakenteet ja toimintamallit. Alkanutta isoa muutosta ei voi mitenkään ohjata tai hallita 20–30 vuotta vanhoilla yhteiskunnan rakenteilla ja budjeteilla.

Kun palasin Japanista Suomeen kesällä 2021, havahduin kuinka radikaalisti nuorempien suomalaisten sukupol­vien elämäntavat ja tavoitteet ovat muuttuneet.

Yhä useamman suomalaisen elämän normiksi näyttäisi tulleen jatkuva urasuunnittelu, tulevaisuusoptioiden pitäminen avoimina mahdollisimman pitkään sekä erilaiset siirtymävaiheet.

Pidemmissä elämänkaarissa motivaatio työhön muuttuu eri ikäkausina. Samoin kuin se, mitä etsimme työltä. Elämän taitekohtia on yhä enemmän, samoin tilaisuuksia tehdä omassa elämässä suuria muutoksia – niin ammatillisesti kuin yksityiselämässä.

Esimerkiksi kolmekymppisenä toivot perustavasi perheen tai vaihtavasi työpaikkaa havaittuasi olevasi elämässä väärällä tiellä. Tai ehkä jo 24-vuotiaana alkanut neljännesiän kriisi aikaistaakin edessä siintänyttä kolmenkympin kriisiä, ja vaihdat opintopaikkaa tai kaupunkia.

Nelikymppisenä avioeron jälkeen mietit, että olet jo työskennellyt kaksikymmentä vuotta, mutta kun edessä on vielä kolmekymmentä vuotta työelämää, haluaisit kouluttautua uudelle alalle. Tai hypätä pois työelämän hektisestä kilpailusta, ehkä downshiftata etsimään omaa luovuutta.

Viisikymppisenä tekoäly on mahdollisesti tehnyt osaamisesi turhaksi tai saatat tarvita aikaa huolehtiaksesi vanhemmistasi, eikä vielä kuusikymppisenä ole varaa jäädä eläkkeelle. Mutta olet valmis erilaiseen elämäntapaan. Esimerkiksi yrittäjänä.

Aktiivinen elämänkaaresi voi yltää seitsemänkymppiseksi tai jopa kahdeksankymppiseksi, ja haluat ehkä edelleen tehdä töitä tai olla mukana vapaaehtoistoiminnassa. Mutta haluat loppuelämän, jossa on paljon vähemmän vastuuta tai stressiä.

Kolmen elämänvaiheen rakenne ei tue sitä todellisuutta, jossa osittain jo elämme.

Vanhenemisesta on tullut sosiologi Zygmunt Baumanin sanoin notkea polku, eläkkeelle siirtyminen ei enää ole tapahtuma vaan prosessi. Ura ja työ muuttuvat ihmisten ikään, elämänvaiheeseen ja jaksamiseen sopiviksi.

Tämä tarkoittaa sitä, että työelämän ja yritysten tulee muuttua entistä joustavammiksi.

Osaavatko yritysten henkilöosastot tukea työntekijöitään, kun yksilölliset valinnat ja elinikäinen oppiminen ja osaamisen kehittäminen rakentavat uudenlaista suhdetta työn tekemisen ja työnantajien välille? Mahdotonta se ei ole. Vastaava murros on osin jo tapahtunut etätyössä.

Entä onko nykyinen lainsäädäntömme mitenkään ajan tasalla kohtaamaan ihmisten muuttuvan arjen?

Kun toimimme vanhassa ikääntyvän yhteiskunnan maailmassa, valmiutta uudistuksiin vaikeuttavat keskeisesti järjestelmiemme strukturaalinen hitaus ja vanhojen rakenteidemme sokeus. Pitäisikö hoito- ja koulutusvapaa tai jopa eläkkeelle siirtyminen määritellä ja sopia uudestaan?

Uusimpien arvioiden mukaan vain noin 15–30 prosenttia pitkäikäisyydestämme ja siitä, miten vanhenemme, johtuvat geneettisistä tekijöistä. Tämä tarkoittaa, että se miten vanhetaan, on muovattavissa, ja että oma käyttäytyminen sekä ympäristö vaikuttavat huomattavasti elämämme kestoon ja laatuun.

Samalla perinteinen kronologinen ikäkäsityksemme on purkautumassa yhteiskunnan sosiaalisena toimintaperiaatteena ja normina. Pelkkä numeerinen ikä ei voi olla enää keskeisin määrittävä tekijä työelämässä, koulutuksessa tai ihmisten kohtaamisessa.

Kronologinen ikä katsoo taaksepäin. Kronologinen ikä ei näe lisävuosia, joita pidemmät elämänkaaret tuovat ihmisille. Kronologinen ikä ei ole muovattavissa, mutta se miten vanhenemme, on.

Viisikymppinen, jonka elinajanodote on seitsemänkymmentä, käyttäytyy eri tavalla kuin jos elinajanodote olisikin esimerkiksi kahdeksankymmentäviisi tai yhdeksänkymmentä vuotta.

Pelkän kronologisen iän sijaan meidän tulisi ajatella ja keskittyä toisilla tavoilla määriteltyihin ikiin. Thanatologinen ikä kertoo, kuinka monta vuotta odotamme elävämme. Dynaaminen biologinen ikä puolestaan kuvaa kehomme ja elimistömme toimintakykyä tai esimerkiksi aivojemme kognitiivista plastisuutta.

Emme ole onnistuneet lopettamaan vanhenemista, mutta olemme hidastaneet kuolemisprosessia. Sairauksien hoitoon perustuva sairaala- ja terveydenhoitojärjestelmä pitää ihmisiä hengissä, mutta ei välttämättä hyvässä kunnossa.

Vanheneminen tulisi ajatella ja nähdä yhä selkeämmin terveyden ja toimintakyvyn ylläpitämisen näkökulmista.

Pitkien elämänkaarien yhteiskunta tarvitsee terveydenhuoltojärjestelmän, jossa panostetaan paljon enemmän terveyden ylläpitämiseen ja ennaltaehkäisyyn kuin sairauksien hoitamiseen.

Tarvitsemme myös tutkimusta, joka keskittyy vanhenemisen biologian ymmärtämiseen eikä vain sairauksien parantamiseen.

Perinteisten ikääntyvien yhteiskuntien malleissa ei liene montaa kestävää terveydenhuoltojärjestelmää, jos yhtäkään.

Terveydenhoitoon pääsemisen jonot kasvavat maailmanlaajuisesti, sairaalat ovat täynnä ja alirahoitettuja. Hoidot kallistuvat, ja kaikki ovat tyytymättömiä.

Yhdysvalloissa tällä vuosikymmenellä sairaanhoitajasta on tullut nopeimmin kasvava ammatti. Tämä tarkoittaa 275 000 uuden sairaanhoitajan kouluttamista kymmenessä vuodessa.

Tuhansien uusien lääkäreiden tai kymmenientuhan­sien sairaanhoitajien palkkaaminen ei kuitenkaan ratkaise ikääntyvän yhteiskunnan terveydenhuoltojärjestelmän ongelmia.

Useimmat nykyaikaiset terveysjärjestelmien rahoitusmallit perustuvat potilastilastoihin ja sairaaloissa tehtyjen toimenpiteiden määrään. Terveydenhoidon budjetit ovat sidoksissa sairaiden ihmisten määrään eikä väestöön kokonaisuutena.

Luinkin kiinnostuksella Duke-NUS Medical Schoolin lehdestä Singaporen terveysministerin Ong Ye Kungin haastattelua.

Singapore käänsi lokakuussa 2022 terveydenhuollon rahoitusmallin päälaelleen. Rahoitusta on alettu antaa ennaltaehkäisevän hoidon vaikuttavuuden perusteella suhteessa väestön määrään.

Rahoitusmallin muutoksen myötä sairaaloille ja terveydenhoidon ammattilaisille rakennettiin kannustin pyrkiä pitämään kansalaiset terveinä ennaltaehkäisevän hoidon avulla.

Hallitus asetti tavoitteeksi viiden terveellisen lisävuoden mahdollistamisen tavalliselle singaporelaiselle.

Toinen tavoite on Japanin lailla ikääntyvän Singaporen terveydenhoidon kysynnän vähentäminen.

Singaporen hallituksen strategiassa ennaltaehkäisevää terveydenhoitoa kutsutaan graalin maljaksi.

Onnistunut kääntö ennaltaehkäisevään hoitoon ­tarkoittaa vähemmän toimenpiteitä, vähemmän potilaita ja vähemmän painetta Singaporen terveyskulujen kasvulle.

Visiona on tulevaisuus, jossa singaporelaiset pysyvät mahdollisimman terveinä lähes koko biologisen ikänsä.

Suomessa vuonna 2020 terveydenhuollon menot olivat yhteensä 22,9 miljardia euroa.

Soitin terveydenhoidon menojen sekä rahoituksen tilastoja seuraavalle Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle kysyäkseni, mikä osuus terveydenhoidon resursseista käytetään Suomessa terveyden ennaltaehkäisyyn.

THL:n mukaan perus- ja erikoissairaanhoito, ikääntyneiden ja vammaisten pitkäaikaishoito sekä kotihoito vievät terveydenhuollon rahoituksen liki kokonaan.

Jos ei oteta huomioon pandemian aiheuttamaa kahta poikkeusvuotta, ennaltaehkäisevien terveystoimien osuus Suomen terveydenhoidon 23 miljardin kokonaiskuluista on vain 1,6 prosenttia.

Ikääntyvässä Suomessa on siis terveydenhuoltojärjestelmä, joka pitää ihmisiä hengissä, mutta ei terveinä.

Pitkien elämänkaarien yhteiskunta ei koske vain ikääntyviä ja vanhoja ihmisiä. Kyse on myös siitä, miten nuoremmat ja keski-ikäiset valmistautuvat edessä oleviin kymmeniin lisävuosiin. Pitkäikäisyys on keskuudessamme riippumatta iästämme.

Vanhenevan väestön hyvinvoinnin ylläpitämiseen vaikuttavat yhä enemmän myös toimet ja asiat, jotka tapahtuvat kaukana lääkäreistä ja sairaaloista.

Hyvään elämään vaikuttaa lähes kaikki aina rakennetusta ympäristöstä työn luonteeseen, julkisen liikenteen toimivuudesta yksinäisyyden kokemuksiin, terveistä ruokailutottumuksista taloudelliseen turvallisuuteen, ikädiskriminaatiosta koulutukseen, ympäristösuunnittelusta mahdollisuuksiin olla osa yhteisöjä.

Pitkien elämänkaarien syviä kysymyksiä on, miten osaamme ja pystymme ikääntymään niin, että säilytämme arvokkuuden, elämän täyttymyksen ja merkityksen. Elämä ei pysähdy kaksikymppisenä, nelikymppisenä tai edes seitsemänkymppisenä.

Japanissa Okinawan eteläisillä saarilla asuu ihmisiä, jotka elävät muuta maailmaa useammin yli satavuo­tiaiksi, ja jotka säilyttävät elinvoimansa korkeaan ikään asti. Keskeisimpiä syitä pitkäikäisyyteen tuo ikigai, joka on japanilainen filosofinen käsite.

Ikigai muodostuu sanoista iki, eli elämä, ja kai eli omien­ odotusten ja toiveiden toteuttaminen.

Japanilaisten mukaan jokaisella meillä tulisi olla oma ikigai, syy olla olemassa. Ikigai voi olla hyvin pieni asia, kuten kävely koiran kanssa aamulla. Mutta sen tavoittelu ja löytäminen tuo elämään merkitystä, onnea ja sen myötä terveyttä ja menestystä. 

Lähteet: Japanin hallituksen satavuotiskomitean työ ja London Business Schoolin professorin Andrew J. Scottin julkaisut The Longevity Society and The Longevity Economy (2021) ja The Longevity Imperative: Building a Better Society for Healthier, Longer Lives (2024).