Putinin hieroja halusi sijoittaa Tahkolle

Tahko-Toursin lomakylää nykyisin Kuopioon kuuluvassa Nilsiässä tuskin olisi olemassa ilman siilinjärveläistä rakennusalan yrittäjää Rauno Rastiolaa ja hänen Domra-yhtiötään.

Rastiolalle tulivat vuosituhannen taitteesta lähtien tutuiksi liki kaikki Tahkolla yritystoimintaa aloitelleet venäläiset, joita hän auttoi muun muassa erilaisissa suunnittelu- ja lupa-asioissa.

Mitään syytä olla ryhtymättä liiketoimintaan venäläisten kanssa ei tuolloin ollut: venäläiset kumppanit vaikuttivat varakkailta ja luotettavilta, ja kaiken lisäksi Suomen valtio, kunnat ja muut tahot rummuttivat varauksetta yhteistyötä venäläisten kanssa.

Syksyllä 2000 Rastiola oli esimerkiksi käynyt Venäjällä Tahkon Kultaranta -yhtiön Valeri Gutovskin luona kylässä, ja yrittäjä oli esitellyt Rastiolalle rakennusyhtiönsä käynnissä ollutta hanketta, paremman väen­ asuinaluetta Pohjois-Pietarin Ozerkissa.

Vuonna 2005 Rastiola oli viettänyt tuntikausia Moskovassa Oleg Zaharovin Rosinka-eliittikylässä ja tutustunut siellä myös Zaharovin omaan taloon, joka oli saanut suomalaisen haukkomaan henkeään.

Zaharovin uima-allasosasto oli satojen neliöiden suuruinen, laatat ja mosaiikit olivat käsityötä Kreikasta ja puolenkymmentä metriä korkean takan reunustaa koristivat kreikkalaisten jumalten patsaat.

2000-luvun alussa Rauno Rastiola keksi, että Tahkon Syvärijärven rannassa oli yli kolmen hehtaarin rinnealue, joka oli kuin tehty lomakylää varten.

Hän sai tehtyä maanomistajan kanssa sopimuksen alueen kaavoittamisesta ja myymisestä, ja seuraavana vuonna kolmisen kilometriä Tahkovuoren matkailukeskuksen nykyisestä keskustasta etelään sijaitsevan kylän kaava oli valmis ja hyväksytty.

Alueelle piti vielä löytää sijoittaja, jolle Domra voisi rakentaa lomakylän. Huvilanpaikkoja oli käynyt katsastamassa joukko maksukykyisiä suomalaisia ostajaehdokkaita, mutta sitten Rastiola sai vinkin äveriäästä venäläisestä ostajasta.

Alkoi tapahtumaketju, joka lopulta tuhosi Rastiolan liiketoiminnan ja vei hänet syyttömänä vuosikausien oikeuskierteeseen velallisen epärehellisyydestä epäiltynä.

Rastiola kokee tulleensa sekä venäläisten kumppaneidensa että suomalaisten viranomaisten pettämäksi, ja hänen on vieläkin vaikea käydä läpi kaikkea tapahtunutta.

”Minä olen 15 vuotta miettinyt, että miksi Luoja antoi minulle tällaisen kortin käteen”, sanoi Rastiola minulle kesällä 2024.

Alussa kaikki näytti hyvältä.

Rauno Rastiola oli tutustunut Siilinjärvellä asuneeseen kolmikymppiseen kuopiolaiseen yrittäjään Sergei Rauhiaiseen, joka oli tullut Pietarista Suomeen inkeriläisenä paluumuuttajana.

Rauhiainen oli pyytänyt Rastiolaa auttamaan pietarilaisen tuttavansa kesämökkihankkeessa Siilinjärvellä, ja niin Rastiola oli päätynyt rakentamaan pietarilaiselle vuonna 1967 syntyneelle Gleb Basmanov -nimiselle liikemiehelle kesähuvilaa.

Nilsiässä mökkeillyt Basmanov oli opiskellut Pietarin teknistaloudellisessa valtionyliopistossa, ja vuodesta 1999 lähtien hänen ansioluetteloonsa ilmestyi johtajanpestejä useista lähinnä ydinvoima-alaan kuten ydinvoimaloiden rakentamiseen liittyneistä yhtiöistä.

Kun Basmanov 2000-luvun alussa tuli Suomeen, hän oli Moskovaan rekisteröidyn Orgstroiniiprojekt-nimisen yhtiön pääjohtajan neuvonantaja.

Basmanov myös perusti vuonna 2002 Lontoon Dorset-kadulle Winston & Winston -monialayhtiön. Britannian yritysrekisteritietojen mukaan sen osakkaaksi rekisteröityi vuoden 2004 lopulla myös Sergei Rauhiainen, joka oli ilmoittanut olevansa ”tour operator”, matkanjärjestäjä. Rauhiainen kuitenkin jätti yhtiön jo parin kuukauden kuluttua, ja hänen tilalleen osakkaaksi tuli latvialainen mies.

Winston & Winstonin tilinpäätösten perusteella yhtiöllä ei koskaan ollut liikevaihtoa eikä omaisuutta, ja se lopetti toimintansa vuonna 2014.

Olisin mielelläni kysynyt monissa venäläisten Suomessa pyörittämissä yritys- ja kiinteistöhankkeissa mukana olleelta Sergei Rauhiaiselta, missä ja miten hän oli tutustunut Basmanoviin. En kuitenkaan onnistunut tavoittamaan Rauhiaista.

Rauno Rastiolalla ei ollut mitään tietoa Gleb Basmanovin urasta eikä rooleista Venäjällä. Selväksi kuitenkin oli tullut, että Basmanovin perhe oli hartaita ortodokseja. Rastiola oli tavannut huvilatyömaalla Basmanovin ikonimaalausta harrastaneen äidin, ja perheen isän kerrottiin olevan luostarissa töissä.

Gleb Basmanovin isännimi oli Vladimi­rovitš, joten hänen isänsä saattoi olla Valamon Pietarin-sivuluostarin arkkimandriitta Sergei, maalliselta nimeltään Vladimir Basmanov (1938–2017). Arkkimandriitta Sergei ei ollut munkki, vaan kuului sivuluostarin naimisissa olleisiin ja luostarin ulkopuolella asuneisiin papiston jäseniin.

Rastiolan lähipiirissä sattui olemaan ikonimaalaukseen perehtynyt ja hyvässä asemassa Suomen ortodoksisessa kirkossa oleva mies, mikä ilahdutti Basmanoveja suuresti ja sai heidät suhtautumaan erityisen lämpimästi Rastiolaan.

Syväri-järven hankekin Tahkolla sai tämän yhteyden ansiosta uutta vauhtia: Gleb Basmanov lupasi esitellä Rastiolalle tuttavapiirissään olleen mahdollisen lomakyläinvestoijan.

Keväällä 2003 Basmanovin löytämä mystinen sijoittajakandidaatti vihdoin kuukausien odotuksen jälkeen matkusti Moskovasta Suomeen tutkimaan Tahkovuoren tiluksia. Vuonna 1954 syntynyt vaatimattoman oloinen mies mittaili suunnitellun lomakyläalueen rinteitä ja esitti Rastiolalle omalaatuisen toiveen.

”Kauan ei ollut ehditty siinä olla, kun hän alkoi kysyä, että kai tähän voi rakentaa Moskovan patriarkaatin alaisen kirkon. Se oli hänen mukaansa rahoituksen saamisen kannalta erittäin tärkeää.”

”’Voitaisiin sitten tulla helikopterilla tänne, että ei tarvitse kastella kenkiä ruohikossa’, hän sanoi”, muisteli Rastiola ensitapaamista suursijoittajan kanssa. Rastiola joutui sanomaan sijoittajalle, ettei lomakylän kaavassa ollut paikkaa kirkolle, mutta äveriäs ortodoksi teki kaupat siitä huolimatta.

Jo keväällä 2002 Sergei Rauhiainen oli rekisteröinyt kaupparekisteriin nilsiäläisen Tahko-Tours-yhtiön, jonka hän yhtiön myöhempien oikeudenkäyntipaperien mukaan oli saman vuoden marraskuussa myynyt ortodoksipohatalle. Tahko-Toursista tuli lomakylän omistaja ja liiketoiminnan pyörittäjä.

Venäläisen omistajan nimeä ei kuitenkaan näkynyt vuosikausiin missään virallisissa papereissa, vaan Tahko-Toursin hallituksessa istui aluksi Sergei Rauhiainen ja hänen jälkeensä sekalainen joukko omistajan venäläisiä ja suomalaisia asiainhoitajia.

Syksyllä Rauno Rastiola 2003 pääsi aloittamaan Tahko-Toursin huvilakylän rakentamisen, kun venäläisen korkea-arvoisen omistajan edustajana Tahkolla käynyt moskovalainen Aleksei Zborovski -niminen mies oli sopinut käytännön asioista. Sitä ennen temperamenttinen Zborovski oli kuitenkin Rastiolan mukaan järjestänyt välikohtauksen majapaikassaan Tahkolla.

Rastiolan tullessa paikalle hän näki, kuinka Sergei Rauhiainen ja tämän kanssa ollut suomalainen rakentaja olivat ”haudanvakavia katsellessaan Zborovskin riehumista ja tavaroiden potkimista”.

Venäjää taitamattomalle Rastiolalle käännettiin Zborovskin viesti, joka kuului jokseenkin näin: ”Mihin paskaan olette sotkeneet ja huijanneet rakkaan Isäni? Hän tulee toimimaan niin että kaikki kaupat puretaan ja saatte syytteet!”

Noin tunnin riehumisen jälkeen Zborovski sulkeutui huoneeseensa soittamaan ja lepäämään, koska Suomi oli niin rasittava paikka.

”Lepohetken ja kahvinjuonnin jälkeen menimme ulos, missä Aleksei innostui nähdessään tatteja”, kertoi Rastiola. Kun Zborovskille vielä valkeni, etteivät tatit olleet kenenkään omaisuutta, tunnelma muuttui täysin. Suomi olikin Zborovskin mielestä ihana maa, jossa kuka vain sai vapaasti kerätä valtavat määrät tatteja.

”Muutaman tunnin kuluttua mökin ja myös naapurimökin ämpärit ja vadit olivat täynnä tatteja, joita en ollut koskaan nähnyt kenenkään suomalaisen keräävän”, muisteli Rastiola. Zborovskin mielenilmauksen perimmäinen syy jäi hänelle hämäräksi.

Venäläinen tilaaja toi Rastiolan mukaan työhön muitakin pikantteja lisiä. Sisustussuunnittelijana Tahkolla oli sama venäläinen Irina kuin oli ollut Oleg Zaharovin Rosinka-talon työmaalla Moskovassa.

Irina oli ammatiltaan vesivärimaalari, ei sisustussuunnittelija, ja hän laati rakentajille ohjeet akvarellimaalauksina. Rastiola ja muut suomalaiset rakentajat repivät monta kertaa hiuksiaan miettiessään, miten akvarelleja olisi pitänyt tulkita. ”Kun kysyimme neuvoa, Irina sanoi, että minähän maalasin teille ohjeet. Eihän me meinattu millään ymmärtää niitä”, muisteli Rastiola.

Vuoteen 2007 mennessä Syvärin rantaan kuitenkin nousi 16 huvilaa ja kymmenen rivitaloasuntoa. Lomakyläliiketoiminta oli käynnistynyt jo vuonna 2004 siihen mennessä valmistuneissa huviloissa ja oli aloittelevalle ja miljoonainvestointeja tehneelle yhtiölle tyypilliseen tapaan hyvin tappiollista.

Tahko-Toursin liiketoiminnan poikkeuksellisuus alkoi paljastua myöhemmin.

Yhtiö ei ole yhtenäkään vuonna tehnyt plusmerkkistä tulosta, vaan Syvärin rannan lomakylä on takonut tappiota jo pari vuosikymmentä.

Tavallisissa oloissa tämä ei olisi mahdol­lista. Varakkaiden venäläisten kohdalla tappiollisuus ei tyypillisesti ole estänyt liiketoiminnan jatkamista, sillä omistaja on lapioinut yhtiöön lisärahoitusta, jota on virrannut Suomeen hyvinkin eksoottisista maista.

Vasta maaliskuussa 2010 kulisseissa siihen asti lymyilleen Tahko-Toursin omistajan nimi ilmestyi ensimmäisen kerran Suomen kaupparekisteriin, kun hänet rekisteröitiin yhtiön hallituksen jäseneksi. Salaperäinen sijoittaja-omistaja oli nimeltään Konstantin Gološtšapov.

Kuka oikein oli yli kymmenen miljoonan euron investoinnin Tahkovuorelle tehnyt Konstantin Gološtšapov, ja miten hän keksi ryhtyä lomakyläyrittäjäksi Suomessa?

Saattaa olla, että Gološtšapovin jo pitkään Suomessa vaikuttaneet ja Suomen kansalaisuuden saaneet vaikutusvaltaiset ystävät, kuten suurliikemiehet Boris Rotenberg ja Gennadi Timtšenko, herättivät harmaaksi kardinaaliksi ja myös ”Padreksi”, ”Isäksi”, kutsutun miehen Suomi-kiinnostuksen.

Kameroita ja toimittajia välttelevä Gološ­tšapov oli vuoteen 2010 mennessä ollut Venäjälläkin otsikoissa vain harvakseltaan.

Kun tuolloin tein Tahko-Toursista ja sen omistajasta ensimmäisen juttuni Etelä-Saimaaseen, se saattoi olla myös ensimmäinen Gološtšapovista kertonut juttu Suomessa.

En ainakaan onnistunut löytämään suomalaisista lähteistä hänestä mitään tietoja. Jo tuolloin kuitenkin selvisi, että hieman homssuiselta näyttävä vaatimaton mies oli erikoinen sekoitus upporikasta suurliikemiestä, Kremlin sisäpiiriläistä, venäläisten suurrikollisten kaveria ja harrasta ortodoksia.

Gološtšapovia on kutsuttu Venäjällä yleisesti ”Putinin hierojaksi”.

Gološtšapovin ja Vladimir Putinin tapaamisesta on useita eri versioita. Erään mukaan nuorukaiset olisivat tavanneet toisensa 1970-luvulla Leningradissa urheiluleirillä, missä tuolloin sairaalassa sanitäärinä työskennellyt Gološtšapov olisi hieronut selkävammasta kärsinyttä Putinia ja kaksikon välille olisi tuolloin syntynyt ”voimakas miehinen ystävyys”.

Toisen version mukaan Gološtšapov olisi tutustunut Putiniin 1990-luvun alussa, kun tämä oli Pietarin varakuvernööri ja Gološtšapov hierojana jossakin kaupungin yleisistä saunoista.

Gološtšapovia on luonnehdittu jopa mestarilliseksi hierojaksi.

1990-luvun lopulta Gološtšapovista on valokuvia Boris Rotenbergin veljen Arkadi Rotenbergin perustamalta yksityiseltä Javara Neva -judoklubilta Pietarista.

Kuvissa on Putinin ja Rotenbergien lisäksi muitakin Gološtšapovin läheisiä tuttavia, kuten Pietarin kuvernööriksi myöhemmin noussut KGB-taustainen Georgi Poltavtšenko.

Gološtšapovilla oli läheiset suhteet ja yhteisiä, varsin arveluttaviksi osoittautuneita bisneksiä myös Pietarin vesilaitoksen Vodokanalin pääjohtajana vuosikymmeniä olleen Feliks Karmazinovin (1943–2019) kanssa, jonka monet suomalaisetkin tunsivat Pietarin jätevesien puhdistushankkeista.

1990-luvulla Gološtšapovin on sanottu myös luoneen yhteyksiä Tambovin mafian päällikkönä tunnetun Viktor Kumarin-Barsukovin rikollisjärjestöön. Tästä todisteena on edelleen verkossa kiertävä video Kumarin-Barsukovin ylellisiltä ja iloisilta 50-vuotisjuhlilta vuodelta 2006, joihin myös tyytyväisenä myhäilevä Gološtšapov oli Tahkon rakennuskiireiltään ehtinyt vaimonsa Iraja Gilmutdinan kanssa.

Huolimatta yhteyksistään Kremliin ja rikollisiin Gološtšapov ja Gilmutdina ovat myös hartaita ortodokseja ja kuusine lapsineen esimerkillisiä suurperheellisiä: vuonna 2011 presidentti Dmitri Medvedev luovutti pariskunnalle Kremlissä Vanhemmuuden kunnia -ansiomerkin. 

Teksti on toimitettu ote Outi Salovaaran kirjasta Ruplaruhtinaat – Venäläisen ­bisneksen hämähäkinverkot Suomessa (Atena, 2025). Salovaara on vapaa toimittaja, joka on kirjoittanut myös Suomen Kuvalehteen. Atena on osa Otava-konsernia, samoin kuin SK:n kustantaja Otavamedia.