Lukevan miehen yksinäisyys

Brittiläisen kirjailijan Ian Mc­Ewanin kotona lojui ylimääräisiä romaaneja. Hän päätti mennä puistoon ja jakaa ne tuntemattomille.

Naiset ilahtuivat yllättävästä kirjalahjasta, mutta miehet kieltäytyivät kohte­liaan päättäväisesti: ”Kuule hei, kamu, ei nyt kuitenkaan…”

Kun luin anekdootin The Guardianista, en epäillyt McEwanin pistävän omiaan. Hänen kertomansa vastasi paitsi omia havaintojani myös eri maissa tehtyjä tutkimuksia. Kertomakirjallisuus vetää puoleensa enemmän naisia kuin miehiä.

Jos saan kutsun kirjastovierailulle puhumaan tuotannostani, voin odottaa, että paikalle saapuu parikymmentä naista ja neljä miestä.

Naiset asettuvat eturiveille ja kuuntelevat juttujani valppaan kiinnostuneina. Heidän katseissaan tuikkii hyväntahtoisuus.

Miehet valitsevat paikkansa takaa. Kolme heistä nököttää omiin syvyyksiinsä vajonneina, neljäs tuijottaa sen näköisenä kuin etsisi minusta heikkoa kohtaa. Alustukseni jälkeen hän esittää sapekkaan huomion jostain sellaisesta, mitä kuvittelee minun sanoneen.

Tämän jälkeen naiset pitävät huolen siitä, että keskustelu polveilee henkevänä.

Olen syvästi kiitollinen koulutetuille keski-ikäisille naisille. Heidän varassaan lepää koko kulttuurimme. Jos he lakkaisivat lukemasta tai käymästä teatterissa, konserteissa ja näyttelyissä, päällemme lankeaisi pimeys,­ joka kätkisi sisäänsä vain somemölinää ja kassavirtalaskelmia.

Viime vuosina minussa on voimistunut sympatia myös niitä miehiä kohtaan, jotka vapaina hetkinään lukevat kertomakirjallisuutta, vaikka voisivat käyttää saman ajan Erikoisryhmä Hampurin katseluun tai internetissä pätemiseen.

Kun käyn kirjakaupassa, huomioni kiinnittyy hyllyjen keskellä vaelteleviin yksinäisiin miehiin. Usein he näyttävät siltä kuin olisivat eksyneet vieraaseen maastoon, mutta sitten he löytävät etsimänsä ja heidän olemuksensa valaistuu.

Hiivin lähemmäs katsomaan, minkä kirjan he valitsivat ja henkäisen ilahtuneena: ”Ah, José Eduardo Agualusan Yleinen unohdusteoria.”

Pääsen todistamaan tällaisia tilanteita harvoin, ja siksi ne tuntuvat arvokkailta.

Paljon useammin joudun selittelemään iltariennoissa satunnaisesti tapaamilleni sukupuoleni edustajille, miksi luen ja kirjoitan työkseni kertomakirjallisuutta.

”Tota noin, mun ei tule luettua. Ei sillä tavalla kolahda.”

Onko lukeva valkoinen heteromies uhanalainen laji?

Tämä kysymys on herättänyt keskustelua englanninkielisissä maissa Atlantin molemmin puolin.

Eräiden lähteiden mukaan naiset ostavat Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Kanadassa jopa 80 prosenttia kertomakirjallisuudesta. Luku saattaa olla liioiteltu, mutta yleiskuvan mukainen.

Naiset myös osallistuvat sankemmin joukoin kirjallisuustapahtumiin ja lukupiireihin sekä kirjoittavat lukukokemuksistaan ahkerammin sosiaalisen median kanaviin. Lisäksi naisten harteilla on lasten kasvattaminen tarinoiden maailmaan.

Kertomakirjallisuuden karsastaminen näkyy erityisen selvästi poikien ja nuorten miesten keskuudessa.

Suomessa tutkimukset kertovat samaa viestiä kuin anglosaksisissa maissa: naiset lukevat aktiivisemmin kuin miehet, etenkin niin sanottua korkeakirjallisuutta.

Yleisellä tasolla suomalaisten lukeminen on vuosien saatossa vähentynyt, ja ilmiön takana vaikuttaa miesten hiipuva into kirjallisuutta kohtaan.

Nuorissa ikäluokissa lukemisen sukupuolittuneisuus näkyy erityisen selvästi. Pisa-tutkimusten mukaan suomalaiset tytöt viettävät kaunokirjallisuuden parissa paljon enemmän aikaa kuin pojat. Tyttöjen lukutaito on myös huomattavasti poikia parempi.

Tutkijat ovat selittäneet nuorten miesten lukemispenseyttä kulttuurisella murroksella. Kun feminismi eri muodoissaan vahvisti jalansijaansa, miesten perinteiset etuoikeudet kyseenalaistuivat.

Vastaliikkeenä maskuliinisuuden kriisille syntyi verkkomaailmaan valkoisten heteromiesten muodostama manosfääri. Se imee sisäänsä minuuttaan etsiviä nuorukaisia, jotka ihailevat Andrew Taten kaltaisia stoalaista lujuutta korostavia machovaikuttajia.

Tässä testosteronin huuruisessa maailmassa lukutoukat ovat säälittäviä uikuttajia, joiden kannattaa heittää kirjat nurkkaan ja ryhdistäytyä, koska tekijämiehet ottavat omansa ja jättävät lukijamiehille tähteet. Kirjalliseksi sivistykseksi riittää Jordan B. Petersonin itseapuopas 12 elämänohjetta.

Oikean laidan kulttuuripiireistä kantautuvat äänet syyttävät miesten lukuhalujen hiipumisesta kirjallisuuden naisistumista.

Tilastojen valossa naisistuminen on totta niin meillä kuin maailmalla.

Suomen Kirjailijaliiton jäsenistä 59 prosenttia on naisia, ja naisilla on myös vahva edustus kustantamoissa ja kulttuurijournalismissa.

Maskuliinisten kriitikkojen mielestä naisvaltaistuminen nostaa kertomakirjallisuudessa esiin identiteetin, itsemäärittelyn ja traumojen ympärille kiertyviä aiheita, jotka vieraannuttavat miehiä. Tuloksena on poliittisesti sovinnaisia ja sisällöllisesti tylsiä teoksia.

Itse näen asian toisin. Minun nuoruudes­sani kertomakirjallisuutta hallitsivat Philip Rothin, Milan Kunderan ja Hannu Salaman kaltaiset proosaurokset, mutta nykyisin muutkin saavat äänensä kuuluviin. Tämä on tervettä kehitystä, koska monimuotoisuus on kulttuurille yhtä tärkeää kuin ekosysteemeille.

Ongelma ei ole siinä, että uutuusromaanien joukossa on entistä enemmän naisten ja erilaisten vähemmistöjen edustajien kirjoittamia teoksia, vaan siinä, että miehet ovat lukijoina sukupuolisesti joustamattomia.

Tutkimusten mukaan miehet lukevat etupäässä kaltaistensa kirjoittamia kirjoja, kun taas naisten valintoja ei rajoita tekijän sukupuoli.

Viime vuosikymmeninä olemme siirtyneet sanan ja merkityksen kulttuurista äänen ja kuvan kulttuuriin.

Elämme erilaisten ärsykkeiden vaikutuspiirissä kuin aikaisemmat sukupolvet. Kun näytöt ja ruudut altistavat algoritmien armoille, nopean mielihyvän tavoittelu syrjäyttää lukemisen kaltaiset syventymistä vaativat aktiviteetit.

Jos 1900-luku oli romaanin suuruuden vuosisata, 2000-luvusta muodostuu romaanin kulttuurisen relevanssin murenemisen vuosisata.

Suuret maskuliiniset kulttuuriheerokset eivät enää kirjoita fiktiota, vaan rakentavat henkilöbrändiään verkkomaailman syövereissä.

Kun ajan suunta johdattaa poispäin painetusta sanasta, kaunokirjallisuudesta tulee naisvaltainen matalapalkka-ala, jonka elinehtojen kaventuminen ei hetkauta ulkopuolista maailmaa.

Jääköön näivettymään, ellei pysty perustelemaan olemassaolonsa oikeutusta. Mitä merkitystä on tuhat kappaletta myyvällä liikaa sanoja sisältävällä sepustuksella? Kulttuuriamme liikuttavat voimat ovat toisaalla.

Aistin tässä paluun menneisyyteen. 1700-luvulla romaanien lukeminen oli yläluokkaisten naisten harrastus, jonka parissa oli mukava viettää aikaa kodin yksityisessä piirissä.

Julkisessa elämässä toimineet vaikutusvaltaiset miehet eivät olisi voineet kuvitellakaan tuhlaavansa aikaa moiseen hapatukseen. He lukivat älylleen ja sivistystasolleen soveltuvia teoksia: filosofiaa, tiedettä ja historiaa.

Jos siirretään katse kaunokirjallisuudesta tietokirjallisuuteen, lukeminen näyttää vähemmän sukupuolittuneelta.

Sellaiset miehet, joita ei voisi vähempää kiinnostaa Laura Lindstedtin tai Anni Kytömäen proosa, saattavat mielellään tarttua Simo Häyhän elämäkertaan tai Björn Wahlroosin muistelmiin. Puhumattakaan johtamis- ja menestymisoppaista.

Ei ihme, että tietokirjojen ostajakunta koostuu varsin tasaväkisesti miehistä ja naisista.

Tutkijat selittävät asetelmaa miehiin vetoavalla hyödyn logiikalla. Fiktio tarjoaa sepitettä, mutta fakta auttaa ymmärtämään historiaa ja yhteiskuntaa sekä tavoittelemaan taloudellista ja sosiaalista menestystä.

Havaintojeni perusteella olisi kuitenkin ennakkoluuloista väittää, että vain toiminnan miehet – puhtaat hyötyolennot – suosivat tietokirjoja kaunokirjojen kustannuksella.

Eräät miespuoliset kirjailijakollegani tunnustavat lukevansa nykyisin enemmän faktaa ja vähemmän fiktiota. Kun tivaan selitystä, he vastaavat, että romaaneja on tullut luettua niin paljon, että harvat niistä jaksavat enää kiinnostaa.

Väkevimmät lukukokemukset jäivät nuoruusvuosiin, jolloin Veijo Meren, Paavo Rintalan tai Marja-Liisa Vartion teokset avasivat uusia ihmeellisiä maailmoja. Kun romaaneista karisee taikapöly, mieli ei ole nälkäinen kertomakirjallisuudelle.

Hannu Raittila tunnusti esseekokoelmassaan Ulkona, että ”kaikki fiktio ja varsinkin romaanit tuntuvat jollakin tavalla täysin lapsellisilta”.

En muista kenenkään naispuolisen kirjailijan valittaneen vastaavaa. Ehkä miehissä asuu muistuma 1700-lukulaisesta kertomakirjallisuuden halveksunnasta.

Pystyn ymmärtämään miehiä, jotka eivät lue fiktiota. Minustakin olisi voinut tulla sellainen, mutta sattuma tai kohtalo johdatti minut kaunokirjallisuuden pariin.

Kodissani oli kirjahylly, jota täyttivät Suuren Suomalaisen Kirjakerhon kuukauden kirjat ja Tiedon portaat -tietosanakirjasarja. En muista nähneeni isääni koskaan lukemassa, eikä äitinikään viettänyt aikaansa nenä kirjassa.

Äiti sanoi lukeneensa nuorena paljon, ja ajattelin itsekseni, että ei tainnut olla kovin hauskaa, koska et jatkanut harrastusta.

Tutkin kiinnostuneena kirjojen selkämyksiä. Alistair MacLeanin teoksilla oli jännittäviä nimiä: Katkuinen kuoleman tie, Pako yli Jaavan meren, Kaappaus San Francis­cossa. Kuvittelin, minkälaisista seikkailuista ne kertoivat, mutta mieleeni ei tullut ottaa selvää lukemalla.

Kun ystäväni alkavat illanvietoissa muistella varhaisten vuosiensa unohtumattomia lukuelämyksiä, pysyttelen tuppisuuna. Minulla ei ole mitään kerrottavaa.

Lapsena halusin seiväshyppääjäksi ja nuo­rena rockmuusikoksi. Jos olisin ollut atleettisempi tai musikaalisempi, en olisi kiinnostunut kirjallisuudesta. Siitä tuli mus­tapekka, joka jäi kouraan, kun en pystynyt toteuttamaan todellisia haaveitani.

Tuntosarveni kirjallisuuden vastaanottamiseen puhkesivat lukion viimeisellä luokalla. Syystä tai toisesta kiinnostuin modernista runoudesta, Paavo Haavikon, Pentti Saarikosken ja Eeva-Liisa Mannerin tuotannosta. Kukaan ei minua sysännyt siihen suuntaan, kenellekään en voinut runojen lukemisesta puhua, erakoidun yksityiselle planeetalleni.

Perinteisiin sukupuolirooleihin kiinnittynyt kasvatus ei rohkaissut hakeutumaan kirjojen pariin. Kun harrastin seiväshyppyä, vanhemmat ja sukulaiset kannustivat. Kun yritin soittaa rockia, ystävät ja tuttavat kannustivat.

Kaunokirjallisuuden lukeminen ei kartuttanut nuoruuteni Kokkolassa symbolista pääomaa. Siitä huolimatta jatkoin sitä. Se oli kuin inhottava loinen sisälläni, josta en päässyt eroon.

Ehkä kirjakaupoissa yksikseen vaeltelevat miehet herättivät minussa lämpimiä tunteita siksi, että tunnistan heissä itseni. Mutta mieleeni ei tulisi mennä juttelemaan heille. Lukevan miehen luonnekuvaani kuuluu yksikseen viihtyminen.

Onko miesten vähäinen lukuinto yhteiskunnallinen ongelma? Takavuosina olisin kuitannut kysymyksen naurulla.

Kun opiskelin valtio-oppia, pidin kovasti filosofi Richard Rortyn teoksesta Contingency, Irony, and Solidarity.

Samalla minua huvitti Rortyn vankkumaton usko kaunokirjallisuuden sivilisoiviin vaikutuksiin. Hän väitti, että romaanien lukeminen auttaa meitä eläytymään vieraista taustoista tulevien osaan, jolloin nämä lakkaavat olemasta ”toisia” ja pääsevät solidaarisuutemme piiriin.

Jos ihmiset lukisivat enemmän maailmankirjallisuutta, toivo liberaalista rauhasta vahvistuisi.

Vitsailin kavereilleni, että sotarintamille pitäisi pudottaa lentokoneesta Tolstoin romaaneja, koska ne olisivat varsinaisia rauhanpommeja.

Vanhat vitsini eivät huvita, kun ajattelen Euroopassa ja Yhdysvalloissa parhaillaan jyllääviä vastavalistuksen voimia.

Äärioikeistolaisen politiikan nousuun on tarjottu monia selityksiä tulo- ja varallisuuserojen kasvusta ja globalisaation epäonnistumisesta sosiaalisen median valeinformaatioon ja rasismin pidäkkeiden löystymiseen.

Psykologi ja tietokirjailija Steven Pinker nostaa The New Statesmanin haastattelussa yleisen lukutaidon heikkenemisen näiden vakioselitysten rinnalle.

Olisiko niin, että hyvä lukutaito johtaa todennäköisemmin hyvään kansalaisuuteen kuin puutteellinen lukutaito ja vähäinen kiinnostus ajatteluun?