Nainen paikallaan
Ujuni Ahmed koki pitkään, ettei hänelle ole sijaa suomalaisessa yhteiskunnassa eikä somaliyhteisössä. Hän löysi paikkansa maailmojen väliltä.
Raiskatuksi joutumisen pelossa valvottuja öitä. Käsivarsien viiltelyä. Tappeluita. Kunniattoman tytön leima. Mutta myös seikkailuja ystävien kanssa, omia aikatauluja, vapautta tulla ja mennä.
Kun Ujuni Ahmed alkoi teini-iässä karkailla kotoa ja viettää öitään milloin missäkin, hänen mielessään vuorottelivat pelko, häpeä ja vapauden huuma.
Ahmed lähti kotoaan, koska tunsi musertuvansa yhteisön odotusten alla. Karkumatkoilla ei ollut turvallista, mutta niiden aikana hänen ei sentään tarvinnut välittää aikuisten säännöistä ja kielloista.
Kun Ahmed istuu helsinkiläisessä ravintolassa salaattilounaan äärellä, hän sanoo ponnekkaasti, että yhteiskunta on vastuussa siitä, että myös vähemmistöyhteisöissä elävien, haavoittuvimmassa asemassa olevien ihmisten perusoikeudet toteutuvat.
”Meidän on pystyttävä puuttumaan näihin tyttöihin kohdistuviin ihmisoikeusloukkauksiin: sukuelinten silpomisiin, pakkoavioliittoihin, kunniaan liittyvään väkivaltaan ja muihin syihin, joiden takia nuoret karkaavat.”
Toukokuussa ilmestyy Ahmedin ja kirjailija Elina Hirvosen teos Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. Se kuvaa Ahmedin matkaa syrjäytymisvaarassa olleesta somalitytöstä ihmisoikeusvaikuttajaksi.
Ahmed ystävineen perusti vuonna 2017 kansalaisjärjestö Fenix Helsingin. Hän on ahkerasti valistanut viranomaisia, päättäjiä ja soteammattilaisia tyttöjen sukuelinten silpomisen vaaroista.
Pitkälti juuri Ahmedia on kiittäminen siitä, että oikeusministeriön työryhmä valmistelee paraikaa rikoslain muuttamista niin, että tyttöjen sukuelinten silpominen tulisi rangaistavaksi nykyistä selvemmin.
Ahmed on tyytyväinen ja väsynyt. Hän on saanut ryöpytystä sekä valtaväestön rasisteilta että konservatiivisilta somaleilta ja muslimeilta, joiden mielestä Ahmedin puheet leimaavat koko yhteisön.
”Ja kuitenkin korostan jatkuvasti, että silpomista tapahtuu yli uskonto- ja kulttuurirajojen.”
Ahmed joutui silvottavaksi Jemenissä, kun hän oli kaksivuotias, ja hän on perehtynyt aiheeseen vuosia.
”On absurdia, että monet valkoiset tasa-arvotyön tekijät vaativat minua puhumaan silpomisista ’sensitiivisesti’, vaikka valkoisiin tyttöihin ja naisiin kohdistuvasta väkivallasta ei ikinä pyydettäisi puhumaan niin. Sensitiivisyyttä tarvitaan vain uhrin kohtaamiseen.”
Ahmedin mukaan väkivalta pitää aina nimetä siksi mitä se on ja tuomita yksiselitteisesti.
”Maahanmuuttajatyttöjen ja -naisten perusoikeuksia pitää pystyä vaatimaan miettimättä, kuka keksii käyttää niitä poliittisena pelinappulana. Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille.”
Jos vähemmistöyhteisöissä tapahtuviin ihmisoikeusloukkauksiin ei puututa, vaarana on rinnakkaisyhteiskuntien syntyminen, Ahmed sanoo.
”Se pitää estää. Vähemmistöyhteisöjen ja muun yhteiskunnan kuilu pitää kuroa umpeen.”
Ahmed tuli kolmivuotiaana perheensä kanssa Suomeen. Somaliassa oli alkanut verinen sisällissota. Suomessa erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunne suhteessa valtaväestöön vaivasi häntä jatkuvasti.
1990-luvulla vaaratilanteita maahanmuuttajille aiheuttivat erityisesti skinit eli skinheadit, ulkomaalaisvastaiset nuoret ja aikuiset. Kaljupäiset, pilottitakkiset skinit olivat usein väkivaltaisia ja ottivat tähtäimeensä varsinkin somalimiehet.
Ahmed muistaa pelänneensä jatkuvasti erityisesti isänsä puolesta.
”Kerran skinit hakkasivatkin isän auton lommoille.”
Myös oman yhteisön säännöt ahdistivat Ahmedia.
”Koin, että meidät nähtiin vain tulevina vaimoina ja äiteinä, ja moni tuntematonkin yhteisön jäsen tuntui kokevan oikeudekseen vahtia meitä, joskus jopa uhkaillen väkivallalla.”
Silti monien aikuisten miesten käytös oli ristiriidassa siveyssaarnojen kanssa. Esimerkiksi Ahmedin ensimmäisen koraanikoulun opettaja karkasi oppilaansa kanssa, ja myöhemmin toinen opettaja flirttaili jatkuvasti oppilailleen. Ahmed koki, että häpeä heidän käytöksestään langetettiin tytöille.
Kerran Ahmed lintsasi ystävänsä kanssa koulusta ja törmäsi Itäkeskuksessa ystävän enoon. Eno raivostui silmittömästi ja hakkasi Ahmedin ystävän siltä seisomalta, keskellä kirkasta päivää, ohikulkijoiden nähden.
Ahmed järkyttyi perin pohjin. Šokkia syvensi se, että monet yhteisön jäsenet puolustelivat enon käytöstä.
Pian sen jälkeen Ahmed karkasi kotoaan ensimmäisen kerran.
Kun alakoulun toisella luokalla muut tytöt esittelivät Ahmedille Spice Girls -tyttöbändin, hän lumoutui siitä heti. Vaikutuksen teki varsinkin yksi laulajista, Mel B, jonka lempinimi oli ”Scary Spice”, pelottava mauste.
”Mel B oli suunnilleen samanvärinen kuin minä, mutta hänellä oli kaikki valkoisten mahdollisuudet. Hän oli kaikkea, mitä minä en saanut olla: äänekäs, voimakas, seksikkäästi pukeutuva, vapaa tekemään mitä haluaa.”
Siihen aikaan ruskeita naisia ei muutoin juuri näkynyt mediassa.
”En ollut osannut edes haaveilla mistään, koska en nähnyt itseni kaltaisia ihmisiä mediassa ja kiinnostavissa ammateissa.”
Neljännen luokan kevätjuhlissa Ahmed esiintyi perheeltään salaa Spice Girls -coverbändissä Mel B:nä.
”Kerrankin sain vain pitää hauskaa, olla vapaa yhteisön odotuksista ja nauttia omasta kehosta”, hän sanoo.
Myöhemmin hän hakeutui salaa tanssitunneille. Varsinkin street- ja breakdancetunneilla hän sai tehdä kaikkea, mikä hänen kaltaisiltaan tytöiltä oli kielletty: harppoa, hyppiä, elehtiä miehekkäästi ja uhmakkaasti.
Merkityksellistä oli myös, että tanssitunneilla Ahmed tutustui hiphop-musiikkiin ja rhythm’n’bluesiin.
”Niiden kautta ymmärsin, että ruskea tai musta iho voi olla ilon ja ylpeyden aihe.”
Niihin aikoihin, 1990-luvun loppupuolella, poliittinen islam vahvistui Somaliassa. Helsinkiläisiäkin somalityttöjä alettiin vahtia entistä tarkemmin.
Ahmed alkoi uhmata huivipakkoa silloin, kun tutut eivät olleet näkemässä. Kun hän ensimmäisen kerran riisui huivinsa julkisella paikalla, hän pelkäsi, että hänelle tapahtuu välittömästi jotain kamalaa. Kun ei tapahtunut, hän uskaltautui jatkamaan.
Tärkeä paikka oman minuuden rakentamisessa oli Hakaniemen Tyttöjen talo. Peruskoulun jälkeen Ahmed lintsasi usein lähihoitajakoulun tunneilta ja meni kaverinsa kanssa sinne viettämään aikaa. Tyttöjen talossa ei ollut ikkunoita eikä kukaan voinut tarkkailla, mitä siellä tehtiin.
Tyttöjen talolla käytyjen keskustelujen aikana Ahmed alkoi miettiä, mihin silpomiskäytäntö oikein perustuu. Sitä perusteltiin usein uskonnolla, mutta internetin islam-oppaasta Ahmed luki, että silpominen ei kuulu islamiin. Toisista lähteistä hän oppi, ettei se ole aina ollut kiinteä osa myöskään somalikulttuuria.
Vuonna 2015 viisi somalimiestä raiskasi nuoren naisen Tapanilassa. Ahmed pöyristyi, kun hänen yhteisönsä ei tuominnut raiskausta yksiselitteisesti. Jotkut yhteisön jäsenet jopa syyllistivät uhria ja puhuivat raiskaajista median uhreina.
Ahmed otti yhteyttä Helsingin Sanomiin ja antoi aiheesta haastattelun. Monet yhteisön näkyvätkin jäsenet raivostuivat Ahmedille. Hän oli kuitenkin päättänyt, että ihmisoikeuskysymyksissä ei ole sijaa hyssyttelylle.
Ahmed selittää rohkeuttaan ja periksiantamattomuuttaan tarkkaavuushäiriöllään. Hän sai ADD-diagnoosin vasta aikuisena, mutta on mielestään aina sopinut sen oirekuvaukseen. Hän kokee tunteet voimakkaasti, on impulsiivinen ja kärsimätön, hänen on vaikeaa totella sääntöjä ja hänellä on ikään kuin sisäänrakennettu valmius kyseenalaistaa auktoriteetteja.
”Ehkä juuri sen takia en ole voinut olla hiljaa, kun olen kohdannut vääryyksiä.”
Silti Ahmed uskoo, että kantaa jo lapsena sisäistämäänsä syyllisyyttä ja häpeää koko loppuikänsä.
”En välitä siitä, jos minulle sanotaan, että nolaat itsesi, mutta minua sattuu, kun sanotaan, että häpäiset meidän yhteisömme.”
Ahmed kyllä tietää, kuinka väärin on vastuuttaa tyttöjä ja naisia koko yhteisön maineesta. Samalla kuitenkin on niin, että hänet nähdään Suomessa aina somalivähemmistön edustajana.
”Siksi käyttäytymiseni ja elämäntapani todella vaikuttavat siihen, miten somalit nähdään. Niin kauan kuin Suomessa on rasismia ja vähemmistöihin kohdistuvaa vihaa, en voi vapautua syyllisyydestä ja häpeästä. Se ei ole yksilöpsykologinen juttu.”
Parikymppisenä Ahmed asui jonkin aikaa Lontooseen muuttaneen isänsä luona. Siellä hän löysi Whitechapelin muslimiyhteisön, joka tuntui pitävän henkilökohtaista jumalasuhdetta tärkeämpänä kuin ulkokohtaisia sääntöjä ja kieltoja. Ahmed oivalsi, että voi lähestyä uskontoaan puhtaan hengellisesti.
Ahmed on löytänyt tasapainon yksilöllisten tarpeiden ja yhteisöllisten odotusten kuuntelemisen välillä. Suhteet perheenjäseniin ovat tiiviit.
”Muslimi- ja somaliyhteisö ovat minulle tosi tärkeitä, vaikka kritisoin niiden nimissä harjoitettua vallankäyttöä ja väkivaltaa. Sen jälkeen, kun sain niihin ensin etäisyyttä, olen vapaaehtoisesti valinnut monia niiden suosimia käytäntöjä.”
Yhtenä esimerkkinä siitä on huivin käyttö. Vapauduttuaan pakosta käyttää huivia Ahmed huomasi, että haluaa toisinaan käyttää sitä.
”Naisten pitäisi kaikkialla maailmassa saada olla käyttämättä huivia tai käyttää sitä ihan mielensä mukaan.”
Helmikuussa Ahmed meni naimisiin. Aiemmin hän oli vastustanut naimisiinmenoa, koska sitä tyrkytettiin hänelle ainoana vaihtoehtona.
”Mutta kun löysin oikean kumppanin ja huomasin, että saan päättää avioitumisesta vapaasti, se tuntuikin hyvältä ratkaisulta.”
Merkitystä Ahmedin elämään tuo myös ja ehkä ennen kaikkea se, että hän toimii jatkuvasti muiden auttamiseksi. Työ Fenix Helsingin toiminnanjohtajana, erilaisissa asiantuntija- ja valistustehtävissä ja Kansallisteatterin kotikirjailijana pitävät hänet kiireisenä.
Hän on mukana työstämässä kirjastaan näytelmää ja iloitsee siitä, että lähitulevaisuudessa Kansallisteatterin suurella näyttämöllä nähdään Suomeen muuttaneen somalitytön tarina tämän omasta näkökulmasta. Siinä on valtavasti enemmän sävyjä kuin Somaliasta yleensä kertovassa kurjuuskuvastossa.
Jos pakolaissukupolvet samastetaan aina pelkkään kurjuuteen ja konflikteihin, se luo historiattomuutta ja identiteettikriisejä, Ahmed sanoo.
”Haluaisin, että Suomessakin ymmärrettäisiin, kuinka hienoa elämä Somaliassa useimmille oli ennen sisällissotaa. Siellä oli musiikkia, teatteria ja tanssia, samoin hieno koulu- ja sairaalajärjestelmä. Naiset pukeutuivat niin kuin tahtoivat ja kävivät töissä.”
Ahmed kertoo haluavansa nostaa myös tätä puolta esiin, vaikka Somalian nykytilanne onkin jännitteinen. Yksi hänen suurista tulevaisuudentoiveistaan on, että hän voisi jollain tavoin edistää oman synnyinmaansa ja kansansa asioita.
”Toivoisin niin kovasti, että myös kaikki siellä saisivat samat mahdollisuudet kuin minä olen saanut.”