Miltä hiljaisuus kuulostaa, Taina Saarikivi?
Entisestä orkesterimuusikosta tuli tutkija, joka pyrkii tallentamaan voimakkaiden hetkien äänet.
8
MIN
”Karhuministeri. Avoinna joka päivä 09–02.”
Kello on 13.30. Ulkona rytkyttävät Mannerheimintien remontin kaivurit ja iskuporat, mutta takapöytään sisäpihan puolelle ne eivät kuulu. Baarissa on mukavaa ja leppoisaa, ja täällä Taina Saarikivi halusi tavata.
Karhuministeri ei juuri kosiskele, ja kosiskelematon Saarikivikin on, sivuilta ajellut vaaleat hiukset pystyssä, voimakkaissa silmämeikeissä, nahkahousuissa ja buutseissa.
Juuri nyt hän sanoo olevansa taiteilija, sillä hänellä on taiteilija-apuraha. Toisina aikoina hän olisi ollut ensin tutkija, mutta ehkäpä nämä erot merkitsevät vain paperilla.
Taiteilija tai tutkija, sama uteliaisuus ajaa kumpaakin.
Äänet ja erityisesti ihmisäänet kiehtovat Saarikiveä. Hän tekee äänitaidetta ja on toinen Suomen kahdesta kulttuurisen äänentutkimuksen dosentista.
Erityisesti hän nauhoittaa, kaikkialla, koko ajan. Hänen tutkimuskohteensa on hetkellinen kokemus, ohimenevä, ruumiillinen ja silti perin juurin kulttuurinen.
”Tykkään rajapinnoista, säröstä, röntsäisistä kujista ja räkälöistä”, Saarikivi sanoo.
Karhuministeri on räkälä, eli yksi Saarikiven esteettisistä ideaaleista. Verhoilut ovat kuluneet, samoin paneloinnit, pöydät, karhutuoppeihin on raaputeltu nimikirjaimia, lausahduksia ja muita tuntoja.
”Muuttumattomuus on räkälöiden ominaisuus. Mitään ei vaihdeta tai ’korjata’, eikä varsinkaan pyritä kehittymään, ja siksi kuka tahansa on näissä paikoissa tervetullut.”
Tosin Karhuministerikään ei ole ihan muuttumaton. Takatöölöläisen baarin nimi oli pitkään kirjoitettu erikseen, Karhu Ministeri. Kun nimi muuttui, Saarikivi pohti miehensä kanssa panevansa addressin pystyyn.
”Alkuperäisessä nimessä oli leikkisyyttä ja inhimillisyyttä, joka vain katoaa, kun se yritetään korjata. Siinä ei ollut mitään korjattavaa.”
Saarikivi on ammattikuuntelija, mikä on visuaalisessa ajassamme harvinaista. Eikä hän juuri oikeastaan kuuntele musiikkia. Ja täällä taustalla lirkuttava yleispoppi on ainoita asioita, jonka Saarikivi Karhuministeristä vaihtaisi.
Kahdenkymmenen vuoden ajan Saarikivi soitti ammatikseen huilua orkestereissa, kunnes lopetti ”kuin seinään”. Hän kyllästyi, erityisesti klassisen musiikin maailman kurinalaisuuteen ja hierarkisuuteen – jazzdiggarikodissa kasvaneen oli vaikea hyväksyä klasaripiirien ylemmyydentunto.
Vuosia esimerkiksi Mahlerin ensimmäisen kuuleminen herätti sormien hermotukset. Huiluun ei tehnyt mieli tarttua.
Päätöstä avitti tarjottu väitöstutkijan paikka Turun yliopistossa. Saarikivi tutki väitöksessään huilistien muusikkoutta ja kokemuksia Kaija Saariahon soittamisesta.
”Moni ei antanut nuottejaan nähtäväksi, koska hengitysmerkinnät ovat niin intiimejä”, Saarikivi muistelee.
Etnografia, havainnoiva seuraaminen paikan päällä, oli alusta alkaen Saarikivelle luontevin tapa tehdä tutkimusta. Hän seurasi esimerkiksi lontoolaisen kokeellisen Automatic Writing Circle -improvisaatioorkesterin toimia harjoituksissa ja keikkareissuilla muutaman vuoden ajan. Saarikivi ymmärsi, kuinka hänen läsnäolonsa vaikutti orkesteriin, ja toisin päin.
”Yhdeksän vuotta olin soittamatta huilua, kunnes löysin ryhmän kautta persialaisen ney-huilun. Siitä on hyvin vaikea saada edes ääntä, ja tuntui oikealta aloittaa ihan alusta”, Saarikivi pohtii.
Etnografiselle tutkijalle on selvää, että tutkimus ja tietäminen tavoittavat aina vain siivun todellisuudesta. Kysyessään ja havainnoidessaan tutkija luo tilanteen.
”Tiedostan, että tutkittavat asiat eivät ole olemassa minua varten, ja kunnioitan sitä”, Saarikivi sanoo.
Voimakkaiden hetkien, kuten hiljaisuuksien, aidon kiihkon tai katoavien äänimaisemien nauhoittamisesta on tullut sittemmin Saarikiven elämäntyö.
Musiikkia Saarikivi ei tutki. Se on äänten marginaalinen alalaji. Ei mitenkään mitätön, tosin. Vaikkapa Tšaikovskin pateettinen kuudes sinfonia sai Saarikiven herkistymään jo orkesteriaikoina.
”Musiikki on kova aine, eikä sitä aina tajuta”, Saarikivi sanoo.
Musiikki ei voi koskaan olla hiljaisuutta, se kutsuu seuraamaan, siihen liittyy totuttuja kaavoja, odotusta. Siksi se sopii hirveän huonosti baariin taustalle.
Tai yhtään mihinkään. Taina Saarikiveä sieppaa, että hotellit ja julkiset tilat suunnitellaan ja palvelumuotoillaan huolella mutta lopuksi jysäytetään soimaan vain jotain musiikkia, ”täysin edesvastuuttomasti”.
”Klasarimusiikissa hiljaisuuskin on musiikkia, jännittynyttä ja odottavaa, ja tarjoaa mahdollisuuden yskäsooloille.”
Hiljaisuus on kiehtonut Saarikiveä viime vuodet. Muuttuvia hiljaisuuksia hän lähti etsimään esimerkiksi Lampinsaaren kylästä Pohjois-Pohjanmaalta.
Lampinsaari kasvoi 1950-luvulla vireäksi kaivoskyläksi, ja hiljeni – kirjaimellisesti – 1990-luvun alussa, kun kaivos suljettiin.
Kylän vanhemmat jäljellejääneet muistavat kaivoksen pillit, lasten hälyn, kolisevat polkupyörät, junan kalkkeen, ja kärsivät nyt lamaannuttavassa hiljaisuudessa.
”Lampinsaarta ympäröi suo, joka tuo hiljaisuuteen kumman avaran kaiun”, Saarikivi sanoo.
Hän on vieraillut Lampinsaaressa useita kertoja osana tutkimushankettaan. Kaivoskylän hiljaisuus on ikimuistoinen, mutta kaikenlaisia muitakin hiljaisuuksia on tarttunut nauhalle. Hiljaisuus voi nimittäin olla pulssia, ilmastoinnin huminaa, sirinää, minimalistista teknoa – niin, hiljaisuus voi olla varsin kovaäänistä.
Mikä on äänekkäin hiljaisuus, jonka Saarikivi osaa nimetä?
”Esimerkiksi tuossa ihan lähellä Mannerheimintiellä on kellariluiska, jossa on neljä massiivista ilmastointilaitetta. Kun astuu niiden eteen, kaikki katoaa. Melu huumaa korvia, mutta hetken päästä on kuin olisi hiljaista.”
Uusi kulma hiljaisuuteen aukeaa Saarikiven viime vuonna ilmestyneestä esikoisesseekokoelmasta Lihan värinä.
Esseet avaavat vaikeasti kielellä tavoitettavia aiheita: äänen kokemusta, ruumiillisuutta, seksuaalisuutta, surua ja kuolemaa. Hiljaisuus liittyy kirjassa nimenomaan suruun ja masennukseen. Masennuksen kokemukset ovat yksi Saarikiven syistä tutkia hiljaisuutta.
Jos masennus ja ahdistus laajenevat menneeseen ja tulevaan ja tuntuvat nielaisevan kaiken, hiljaisuus on tässä ja nyt.
”Hiljaisuus on pystysuoraa eikä lineaarista, se pakottaa kokijan juuri siihen paikkaan”, Saarikivi kuvaa.
Vahvana piirtyy myös fetisismin rehellinen kuvaus. Saarikivi viehättyy ja kiihottuu tietyistä materiaaleista, kuten nahasta ja lateksista, niillä peittämisestä, niiden saumoista ja rajoista. Epänormatiivinen seksuaalisuus kietoutuu kiehtovasti samaan uteliaisuuteen, josta tutkimus ja taidekin nousevat.
Esseekokoelma on jäänyt vähälle huomiolle, mikä ei sinänsä yllätä Saarikiveä.
”Halusin ottaa vakavasti nämä aiheet: surun, hiljaisuuden ja fetisismin, tarpeen ja halun kuunnella. Kaikki liittyvät yhteen, enkä niille kaipaakaan sen enempää huomiota.”
Kymmenen vuotta sitten Saarikivi valittiin taiteen tutkijatohtoriksi Helsingin yliopiston tutkijakollegiumiin.
Kollegiumissa oli maksimaalinen vapaus, riittävät resurssit, keskusteleva ilmapiiri, johon kenen tahansa oli mahdollista osallistua. Ja mikä tärkeintä, ei tulospaineita. Tutkimus ja tieteellinen uteliaisuus olivat tärkeitä, ei ajan hermolla oleminen.
Saarikivi, tuolloin Riikonen, äänitti akateemista tutkimuskoneistoa, kopiokoneita, kahvikonekeskusteluja ja hissimonologeja – tieteen moninaisuutta.
Oli ristiriitaista työskennellä tutkijakollegiumin yhteisöllisessä ilmapiirissä täydellisen akateemisen vapauden keskellä samaan aikaan kun yliopistojen niskaan lyötiin historiallisen suuret rahoitusleikkaukset. Helsingin yliopistossa käytiin koko henkilöstöä koskevat yt-neuvottelut.
Leikkausten ja yt-neuvottelujen keskellä tutkijakollegium alkoi tuntua keitaalta. Tai miksei räkälältä. Akateemiselta Karhuministeriltä.
”Ja kollegiumissa tapasin myös Jannen”, Saarikivi sanoo ilo äänessään.
Nykyinen puoliso Janne Saarikivi on kielentutkija, kulttuurikeskustelija ja tietokirjailija. Heistä tuli tuolloin taistelevia humanisteja.
Tänä keväänä Saarikivet alkoivat puuhata Suomen vapaata tiedeinstituuttia Pyhtäälle, tunnin päähän pääkaupungista.
Stockforsin kartanosta on luvattu tilat instituutin käyttöön. Kartanon ja entisen puuhiomokompleksin omistaja, teollisuusneuvos Reino Uusitalo tahtoi nimittäin Stockforsiin henkistä ja älyllistä toimintaa, ei kaupallista.
Taustayhdistys on perustettu, ja toimintaa starttaillaan. Tavoitteena on luoda Pyhtäälle IAS-instituutti. IAS- eli Institute of Advanced Studies -tutkimuslaitoksia toimii ympäri maailmaa.
Pyhtään tiedeinstituutti tarjoaisi residenssejä, rahoitusta ja esimerkiksi turvapaikkoja poliittista vainoa pakeneville tutkijoille. Tutkinto-oikeutta ei tule, ainakaan pitkään aikaan.
”Kun emme myönnä tutkintoja, emme ole riippuvaisia opetus- ja kulttuuriministeriön rahoista”.
Tutkimusrahoitus ja sen ohjaus ovat Saarikiven suosikkiaiheita, ja luottoa ministeriöön ja tiedepolitiikkaan ei juuri ole.
”Nykyisessä hallitusohjelmassakin lukee, että ’Korkeakoulujen autonomiaa tuetaan, mutta koordinointia tarvitaan’. Mitä edes on autonomia, joka tarvitsee koordinointia?”
Toinen asia, mitä instituutille ei tule, on strategia. Sellaista eivät yliopistotkaan tarvitsisi, Saarikivi pohtii. Rahoituksen ja residenssimyönnöt ratkaisevat yksin tutkimussuunnitelman laatu ja tutkijan oma mielenkiinto – ei instituutin oma into ”ratkaista ongelmia”.
Yliopistomaailman karmeimpia ilmiöitä Saarikiven mielestä on brändipuhe, johon korkeakoulut sortuvat. Jo hänen kollegiumaikoinaan Helsingin yliopisto markkinoi tekevänsä tutkimusta ”maailman parhaaksi”. Saarikivi inhoaa slogania tosissaan.
Taiteilijat ovat valitettavasti samanlaisia, Saarikivi tuumaa. Usein käy ilmi, että he pyrkivät töillään parantamaan maailmaa.
”Tai pelastamaan maailman! Kavahdan sitä absoluuttista varmuutta, kun joku väittää tietävänsä, mikä maailmalle on hyväksi.”
Saarikivi sanoo, ettei yritä parantaa maailmaa. Se ei estä toimimasta omien arvojen mukaan ja olemasta vastahankaan monissa asioissa.
Esimerkiksi Saarikiven älypuhelimessa ei ole juuri mitään sovelluksia. Raitiovaunussa hän käyttää fyysistä korttia, koska ”monimuotoisuus on vain tärkeätä”. Somesta hän on ollut pois muutaman vuoden, ja suosittelee sitä kaikille.
No ok, hän on viime kuukausina palannut Facebookiin – ihan vähän ja pitkin hampain, koska Pyhtään tiedeinstituuttia pitää mainostaa. Niin tärkeää tieteen vapaus on.
Tieteen vapauteen kuuluu sekin, ettei ole etukäteen liian varma eikä valitse puolia.
”Joutomaat ja räkälät ovat juuri tällaisia paikkoja, joissa ei ole puolia eikä varmuutta. Eikö se ole hyvä muistaa, että täällä kukaan ei ole hyvä eikä paha. Kummallisia säröisiä räpistelijöitä kaikki.”