Vaaraksi itselleen ja muille

Kirjaus lastenpsykiatrian osastolla helmikuussa 2023: ”Uhannut ja lyönyt hoitajaa, potkinut seiniä ja pyrkinyt hakkaamaan päätään betonilattiaan. Aloitettu hoidollinen kiinnipito, jolla tilannetta ei ole saatu rauhoitettua, joten lääkärin päätöksellä siirrytty lepo­siteisiin.”

Poika oli 12-vuotias. Lepositeet saivat hänet paniikkiin.

Hän oli joutunut yliopistollisen sairaalan osastolle uudesta sijaishuoltopaikastaan, yksityisestä vaativan tason lastensuojeluyksiköstä, joka oli erikoistunut ”psyykkisesti ja neuropsykiatrisesti erittäin vaikeasti oireilevien nuorten hoitoon”.

Sijaishuoltopaikka oli jo kolmas neljässä vuodessa. Odotukset olivat olleet korkealla, olihan yksikkö mainostanut kuntouttavan työskentelynsä tuloksia ”hyviksi”. Yksikön johtajakin oli todennut pojalle, että ”kyllä me sun kanssa pärjätään”.

Yksikkö oli pärjännyt pojan kanssa kuusi päivää. Sinä aikana oli ”esiintynyt kiinnipitoihin johtavaa aggressiivisuutta ja toistuvaa väkivaltaa, lyönyt ohjaajaa muun ­muassa aurauskepillä”.

Arviointi osastolla kesti sekin kuusi päivää, jonka jälkeen poika palautettiin sijaishuoltopaikkaansa. Kolmen päivän kuluttua hänet tuotiin takaisin seuraavin saatesanoin: ”Ollut kiinnipitotilanne lähes jatkuvana yhdeksän tuntia. Pyrkinyt kiinnipidon aikana hakkaamaan päätään, potkimaan ja puremaan.”

Lastensuojeluyksikkö irtisanoi pojan sopimuksen. Niin edellisetkin sijaishuoltopaikat olivat tehneet. Poika oli siirrettävä koti­seudulleen Uudellemaalle, jatkohoitoon HUSin lastenpsykiatrian akuuttiosastolle.

Hän asuisi sairaalassa, kunnes seuraava sijaishuoltopaikka löytyisi.

Keväällä 2024 lapsiasiavaltuutettu Elin­a Pekkarinen päätti vuosikertomuksessaan nostaa esille ”pienen mutta raskaasti hoito­tahoja kuorimittavan lapsijoukon, jonka tarpeisiin täytyy kiireesti vastata”.

Eli vakavasti väkivaltaiset ja itsetuhoiset lapset.

Hän laati kannanoton, jossa totesi, että lasten erittäin vakava väkivaltainen ja itsetuhoinen oireilu on viime vuosina lisääntynyt. Pieni joukko lapsia oireilee niin rajusti, ettei heitä voi hoitaa kotona, sijaisperheessä eikä lastensuojelulaitoksessa.

Palvelujärjestelmä ei pysty vastamaan heidän tarpeisiinsa, Pekkarinen kirjoitti. Lasten psykiatriset palvelut ovat vaikeasti ruuhkautuneet ja paine lastensuojelun palveluissa on kasvanut.

Ilman apua väkivaltaiset ja itsetuhoiset lapset ovat suuressa vaarassa. He voivat ajautua rikoksiin tai päihteiden käyttäjiksi, jopa kuolla ennenaikaisesti.

Pekkarisella oli kuitenkin ratkaisu.

Hänestä näille lapsille tulisi perustaa hybridiyksiköitä eli ”hyvinvointialueiden alaisuudessa toimivia lastensuojelulaitoksia, joiden yhteyteen integroidaan lasten- ja nuorisopsykiatriset palvelut yliopisto­tasoisesta sairaalasta”.

Käytännössä lapsi asuisi pysyvästi lastensuojelulaitoksessa, jossa saisi viivytyksettä esimerkiksi psykologin, neuropsykologin, sairaanhoitajan tai lääkärin apua. Siellä voisi käydä koulua ja saisi asua 18-vuotiaaksi. Kiertäminen psykiatrian osastojen ja sijaishuoltopaikkojen välillä loppuisi.

Lapsiasiavaltuutetun vuosikertomus ilmestyi huhtikuussa, keskelle murhenäytelmää. Vantaalaisella koululla oli juuri tapahtunut ampumavälikohtaus, jonka tekijäksi epäiltiin 12-vuotiasta.

Lasten väkivaltaisuus tuntui muutenkin kasvaneen.

Keskusrikospoliisin vuoden 2022 selvityksestä käy ilmi, että väkivaltatilanteet kouluissa ovat lisääntyneet vuoden 2015 jälkeen, lasten väkivaltaisuus on entistä raaem­paa ja erityisesti alle 15-vuotiaiden väkivaltarikokset ovat ennätyslukemissa.

Pekkarisen ehdotus herätti vilkasta keskustelua. Kului vain pari päivää, kun pääministeri Petteri Orpo (kok) ilmoitti, että hybridiyksiköt pitää toteuttaa. Hallitus alkoi valmistella niiden perustamista.

Poika oli neljävuotias, kun hän alkoi lyödä äitiään. Ehkä seitsemänvuotias, kun äiti havahtui päiväuniltaan siihen, että poika oli polvillaan sängyssä hänen vieressään, kädes­sään hedelmäveitsi, joka oli ojentunut iskuun. Pojan katse oli lasittunut, poissa­oleva.

Silloin äiti tiesi, että poikaa oli syytä pelätä.

Tilanne laukesi jotenkin. Äiti ei sitä muista, sillä arki oli kaaosta, selviytymistä aamusta iltaan.

Pojan raivokohtaukset olivat alkaneet kolmivuotiaana. Hän juoksi huoneesta toiseen, huusi ja hajotti kaiken, minkä ehti. Heitti stereot lattialle, ruoat lautasineen seinään. Kun hampaat piti pestä, hän ei avannut suutaan, ja jos avasi, puri hampaansa tiukasti kiinni harjaan.

Iltaisin, kun poika oli sängyssä, vanhemmat makasivat lattialla hiestä märkinä, äiti kertoo.

Poika nukkui huonosti. Aamuisin hän kieltäytyi pukeutumasta, ja kun vaatteet oli saatu päälle, hän repi ne pois. Hän ei suostunut lähtemään ulos. Päiväkodissa hän oli usein levoton, impulsiivinen ja arvaamaton. Hän heitteli tavaroita, kaatoi tuoleja ja töni muita lapsia. Toisinaan hän karkasi ulos.

Esikoulussa poika sai tehostettua tukea, koulussa hän siirtyi pienryhmään. Palaute kotiin oli negatiivista: poika kiroili, löi muita lapsia, riehui liikuntatunnilla, sylki päin aikuisia.

Isä tai äiti joutui hakemaan pojan kotiin usein kesken koulupäivän.

Poikaa alettiin pitää ”turvallisuusuhkana” muille lapsille. Lastensuojeluilmoitukset lisääntyivät. Poika ei saanut osallistua koulun retkille, ei edes liikuntatunneille.

Uhmaikä ja rajojen kokeilu kuuluvat lapsen kehitykseen, toistuva ja pitkäkestoinen väkivaltainen käytös ei, HUSin lasten­psykiat­rian linjajohtaja, ylilääkäri Leena Repo­kari sanoo.

Väkivaltainen käytös on oire. Se kertoo yleisesti siitä, ettei lapsi osaa tulkita sosiaalista ympäristöään eikä käsitellä negatiivisia tunteitaan. Taustalla on usein kielellisiä ongelmia, oppimisvaikeuksia, masennusoireita, traumaattisia kokemuksia tai neuropsykiat­risia eli nepsy-häiriöitä, jotka voivat lisätä impulsiivisuutta.

Nepsy-häiriöistä yleisin on adhd eli aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö, jota pojilla on enemmän kuin tytöillä. Autismin kirjon häiriöitä on vain reilulla prosentilla lapsista.

Väkivaltaisuus voi johtua myös vakavista mielenterveyden häiriöistä eli psykoosisairauksista, mutta niitä lapsilla on harvoin. Tunnekylmyyttäkään ei juuri esiinny, sillä persoonallisuuden kehittyminen on vielä kesken, Repokari sanoo.

Väkivaltaisuus voi myös olla opittu käyttäytymismalli.

Mitä pienempi lapsi, sitä helpompi käyttäytymismallia on muuttaa. Käyttäytymistä ja tunteita ohjaavat aivot, jotka kehittyvät voimakkaasti sikiöiässä, kahtena ensimmäisenä elinvuotena ja murrosiässä. Etu­otsa­lohkot, jotka hillitsevät impulsiivisuutta, kehittyvät jopa 25-vuotiaaksi asti.

Alle 13-vuotias ei siis ole toivoton tapaus, Repokari sanoo.

Lapsen hoito alkaa perheestä. Selvitetään, onko perheessä väkivaltaa, kylmää ja rankaisevaa kasvatusta tai helikopteri­vanhemmuutta, jossa lapselle annetaan periksi, jottei tämä epäonnistuisi tai pettyisi. Tai onko mielenterveysongelmia tai ongelmallista päihteiden käyttöä, jolloin vuorovaikutus lapsen kanssa kärsii.

Jos vastaus on kyllä, perhe tarvitsee tukea ja apua. Myös lasta aletaan tutkia, Repo­kari sanoo.

Perhettä oli kyllä autettu, varhain ja paljon.

Raskausaikana äiti oli masentunut ja sai tukea neuvolan perheohjaajalta. Synnytys päätyi hätäsektioon, poika kärsi hapenpuutteesta, ja papereihin kirjattiin lievä syntymäasfyksia.

Synnytyksen jälkeen masennus iski rajuna, eikä hellittänyt.

Äiti ei jaksanut olla lapsen kanssa. Niin hän sen itse muistaa. Avuksi kotiin tuli lastensuojelun perhetyöntekijä, ja poika aloitti päivähoidon alle yksivuotiaana lastensuojelun avohuollon tukitoimena. Äidin ja pojan vuorovaikutusta yritettiin parantaa perhekuntoutuksella. Poika sai myös tukiperheen, yksinelävän naisen.

Äiti voi silti huonosti. Hänestä tuli impulsiivinen. Hän hermostui helposti, ja silloin hän paukutteli ovia, heitteli tavaroita, saattoi antaa luunapin pojalle.

Poika kasvoi, alkoi myös raivota. Äiti näki pojassa itsensä.

Äiti kävi psykoterapiassa ja harjoitteli itsehillintää. Kun poika sai raivon nousemaan, äiti sulkeutui vessaan tai rauhoittui ulkona. Ylilyöntejä sattui, kun isäkin uupui. Toisinaan poika joutui jäähylle parvekkeelle tai ulos, ja kerran naapuri teki lastensuojeluilmoituksen.

Avohuollon tukitoimet lisääntyivät.

Perheelle järjestyi lapsiperheiden koti­palvelua ja perhekuntoutusta, jota täydennettiin Ihmeelliset vuodet -vanhemmuus­ryh­mällä. Poika pääsi neljävuotiaana tut­­kit­ta­vaksi HUSin pienten lasten psy­kiat­rian yksikköön, jossa alettiin epäillä adhd:ta. Kun poika aloitti koulun, koko perhe oli perheterapiassa.

Mutta mistään lastensuojelun keinosta ei ollut apua, äiti sanoo.

Työntekijät vaihtuivat liian usein, sovitut ajat peruuntuivat, eikä selitystä pojan väkivaltaiselle käytökselle löytynyt. Äiti syytti siitä itseään, omaa impulsiivisuuttaan.

Äidin diagnoosiksi vahvistui add, adhd:n alamuoto. Kahdeksanvuotiaana pojalla todet­tiin adhd, Aspergerin oireyhtymä ja määrittämätön nykimishäiriö. Pojalle r­yhdyttiin etsimään sijaishuoltopaikkaa, sillä muita keinoja lastensuojelulla ei enää ollut.

Kesäkuussa 2019 isä vei pojan lastensuojelun erityisyksikköön, jossa oli ”neuropsykiatrinen ja psykiatrinen painotus”. Matkaa sinne oli viitisenkymmentä kilometriä.

Erityisyksikkö vaikutti lupaavalta. Oli mahdollisuus soittaa rumpuja, käydä jalkapallotreeneissä. Poika saisi oman huoneen. Hän kävisi lastenpsykiatrisessa toiminta­terapiassa, ja psykiatrisesta hoidosta vastais­i HUSin liikkuvan intensiivihoidon yksikkö, joka korvaisi osastohoidon.

Poika ei ymmärtänyt, että jäisi asumaan yksikköön.

Hän tunsi olonsa hylätyksi. Iltaisin hän kävi varmistamassa, oliko yöhoitaja paikalla.

Poika nukkui vain tunnista kahteen yössä. Hän ärsyyntyi helposti. Nyrkit heiluivat, ja ohjaajat joutuivat usein pitämään poikaa kiinni, jotta tämä rauhoittuisi. Isommat pojat hakkasivat pojan kahdesti, ja kerran hän joutui tarkastettavaksi sairaalan ensiapuun.

Poika kaipasi toimintaa. Hän ei osannut olla itsenäisesti huoneessaan. Hän irrotti jalka- ja ikkunalistat, kaapinovet, jopa tapetin. Hän piirteli seiniin ja kivitti ikkunoita.

Pian huonekaluista oli jäljellä ainoastaan patja.

Kesäkuussa 2021 poika siirtyi HUSin lastenpsykiatrian hoito-osastolle. Erityisyksikkö arvioi pojan tarvitsevan enemmän tukea ja irtisanoi hänen sopimuksensa. Sosiaalityöntekijä alkoi etsiä pojalle uutta, ”tukevampaa” sijaishuoltopaikkaa.

Heinäkuussa poika lomailisi kotonaan.

Poika oli tappanut sammakon kotipihallaan. Sen jälkeen hän oli kääntynyt naiseen, äitinsä ystävään, silmissään lasittunut katse. Nainen oli juossut karkuun, kohti taloa.

Poika oli juossut perässä, heittänyt kivillä.

Äiti sai työpaikalleen puhelun vessasta. Ystävä, joka oli hoitamassa poikaa, kirkui kauhuissaan. Poika potki vessan ovea, yritti rikkoa sen. Äiti hälytti poliisin ja ambulanssin, juoksi autoonsa. Kun hän ehti kotiin, poika oli jo potkaissut jalkansa oven läpi.

Kesän kotilomilla tapahtui muutakin. Äiti pinosi pihalla lankkuja ja ärsyyntyi, kun mies ja poika keskeyttivät jatkuvasti hänen työnsä. Hän heitti hanskansa maahan ja kirosi. Samalla hetkellä hän näki vieressään pojan, joka otti käteensä lankun.

Äiti lähti juoksemaan sisälle. Sivusilmällään hän näki, kuinka poika lähestyi isäänsä lankku kädessään. Kuului parkaisu. Poika oli heittänyt lankun isänsä kasvoihin, joista vuosi verta.

Selvisi, että isän poskiluu oli murtunut, ja se leikattaisiin.

Isä alkoi pelätä poikaansa. Äiti pelkäsi hetkiä, jolloin pojan katse muuttui lasittuneeksi.

Poika siirrettiin HUSin lastenpsykiat­rian akuuttiosastolle tahdosta riippumattomaan hoitoon ”impulsiivisen väkivaltaisuuden ja itsetuhoisuuden vuoksi”. Aiempien diagnoosie­n lisäksi pojalle oli kirjattu määrittämätön masennustila, ahdistuneisuushäiriö ja lapsuuden tunnehäiriö, lisäksi uhmakkuushäiriö ja näköharhat.

Lääkitys oli mittava. Kaksi lasten adhd-lääkettä, nukahtamiseen melatoniini. Lisäksi psykoosilääke aripipratsoli, jota lääkevalmistaja ei suosittele alle 13-vuotiaille, ja toinen psykoosilääke ketiapiini, jota ei saa antaa alle 18-vuotiaille.

Poika oli 10-vuotias. Elokuussa 2021 hänet siirrettiin N3:lle, vaikeasti oireilevien lasten ja nuorten psykiatriselle osastolle.

Äidin mielestä N3 oli kuin mielisairaalan suljettu osasto, jossa poika oli säilössä.

Pojan huoneessa oli vain patja. Tekemistä ei ollut, ei edes terapiaa. Dosetti oli täynnä lääkkeitä, ja uusia kokeiltiin. Adhd-lääkkeet vaihtuivat. Unettomuuteen määrättiin masennuslääke mirtatsapiinia, jota ei suositella alle 18-vuotiaille, ja psykoosilääkitystä vahvistettiin litiumilla, jota käytetään kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä.

Poikkeuksellisen vahva lääkityskään ei taltuttanut poikaa. Hän joutui usein eristyshuoneeseen ja lepositeisiin, kiinni nilkoista ja ranteista. Hoitaja valvoi eristystä, mutta silti poika pelkäsi.

Poika oli lepositeissä jopa kahdeksantoista tuntia, äiti sanoo.

Hänestä osastojakso N3:lla oli täysi fiasko. Poika voi huonosti. Hän oli aggressiivinen, välillä apaattinen, masentunutkin. Silti hänelle etsittiin aktiivisesti uutta sijaishuoltopaikkaa. Osastolta painostettiin siihen, äiti kertoo, mutta mikään laitos ei halunnut poikaa.

Lopulta löytyi lastensuojelun erityisyksikkö, seitsenpaikkainen asumiskoti, jonka vahvuuksia olivat ”psykiatrinen ja neuropsykiatrinen osaaminen”. Se sijaitsi yli 700 kilometrin päässä pojan kodista.

Poika aloitti tutustumiskäynneillä. Marraskuussa 2022 hän siirtyi pysyvästi yksikköön.

Ilmapiiri asumiskodissa oli jännitteinen, äiti kertoo. Jos poika käyttäytyi huonosti aamu­päivällä, hän joutui iltapäiväksi huoneeseensa, mikä ruokki epäonnistumisen kierrettä. Huoneessaan poika repi irti jalk­a- ja ikkunalistat, löi rikki kipsilevyseinän ja purki sähköjohdot.

Asumiskoti ei pärjännyt pojan kanssa.

Loppuvuoden poika vietti lastenpsykiatrisilla osastoilla. Tammikuussa 2023 hänet siirrettiin jälleen uuteen sijaishuoltopaikkaan, vaativan tason erityisyksikköön, joss­a hän ehti asua yhteensä yhdeksän päivää, ennen kuin sekin irtisanoi hänen sopimuksensa.

Poika palautettiin jälleen HUSin lastenpsykiatrian akuuttiosastolle ja sieltä N3:een.

Kukaan ei enää tiennyt, missä poika vois­i asua.

Hänestä oli tullut niin kutsuttu system crasher eli lapsi, jolle ei löydy järjestelmästä paikkaa. Suomessa hänen kaltaisiaan on muutamia kymmeniä, Leena Repokari HUSis­ta arvioi. He kiertävät lastensuojelulaitosten ja psykiatristen osastojen väillä, ja yhden lapsen ympärillä saattaa parin vuoden aikana olla yli neljäkymmentä työntekijää.

Osastohoito on kallista. Vuorokausi maksaa 1 600 euroa, Repokari sanoo. Kuukaudessa 48 000 euroa, vuodessa yli puoli miljoonaa euroa.

Usein kysytään, onko väkivaltaisia lapsia enemmän kuin ennen. Hänestä se on mahdollista, onhan maailma raaistunut, mutta näyttöä ei ole. Lastenpsykiatrian lähetteet kasvoivat rajusti vuosina 2011–2020, mutta kasvu johtui pitkälti lievien ahdistus- ja mielialaoireiden yleistymisestä.

Mutta lapset, jotka ovat väkivaltaisia, ovat entistä väkivaltaisempia, Repokari sanoo. He ovat kyvykkäämpiä väkivaltaisuudessaan ja pääsevät satuttamaan aikuisia.

Krista Liskola, lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja HUSin osastonylilääkäri, on samaa mieltä. Hän kirjoitti 23. heinäkuuta 2023 Helsingin Sanomiin mielipidekirjoituksen, jossa totesi: ”Lastenpsykiatriseen osasto­hoitoon ohjautuu yhä huonommin v­oivia ja vaikeammin oireilevia lapsia, joilla sekä it­seään satuttava käytös että vakava väkivaltaisuus vaikuttavat lisääntyneen.”

Osastolle lapsi ei voi jäädä asumaan, sillä sairaala ei voi olla koti, Liskola sanoo. Mutta muuta paikkaa on vaikea löytää. Lastensuojelusta on tullut yksityistä bisnestä, jossa pojan kaltainen lapsi on kuluerä, sillä hän saattaa tarvita jatkuvasti tuekseen kaksi aikuista.

Kirjoituksessaan Liskola totesi, että yksityiset lastensuojelulaitokset mainostavat psykiatrista osaamistaan mutta ”ohjaavat lapsen kerta toisensa jälkeen päivystys­arvioon”. Ne eivät myöskään sitoudu lapsen hoitoon vaan ”saattavat irtisanoa sopimuksen yksipuolisesti lyhyellä varoitusajalla vedoten vaikeaoireisuuteen, mikä on kestämätöntä”.

Juuri niin pojalle oli käynyt, kerta toisensa jälkeen. Liskola tiesi sen, sillä hän oli hoitanut poikaa HUSin lastenpsykiatrian akuuttiosastolla.

Osastolla N3 pojan arkeen tulivat rutii­nit. Aamulla sairaalakouluun, iltapäivällä ulkoilua häkkipihalla, iltaisin puuhailua hoitajan kanssa. Poika harjoitteli siirtymään itse huoneeseensa, kun ärtymys nousi. Jos hän onnistui, hän sai palkinnon, kuten lisää puhelinaikaa.

Raivo nousi silti pienistäkin asioista. Poika ohjattiin viikoittain rauhoittumishuoneeseen, ja lepositeissä hän oli kuukausittain.

Myös lääkitystä muutettiin. Pojalle määrättiin psykoosilääke klotsapiinia, jota käytetään ”skitsofrenian hoitoon tilanteissa, joissa muut lääkkeet eivät tehoa”. Valmistajan mukaan alle 16-vuotias ei saa käyttää klotsapiinia, koska ”tietoa käytöstä tässä potilasryhmässä ei ole riittävästi”.

Klotsapiini on monelle viimeinen oljenkorsi. Sitä on kutsuttu myös vaaralliseksi ihmelääkkeeksi.

Ylen MOT-ohjelma selvitti vuonna 2020, että klotsapiinin käyttöön oli kuollut yli 200 suomalaista kahdessa vuosikymmenessä. Suurin osa kuolemista ei liittynyt lääke­aineen haittavaikutuksiin, kuten valkosolu­katoon, vaan klotsapiinimyrkytykseen.

Poikaan klotsapiini tehosi, äiti sanoo.

Kesäkuussa 2023 poika pääsi kotiin päivälomalle. Vain kuudeksi tunniksi, mikä sujui hyvin.

Toukokuussa 2024 poika siirrettiin neljänteen sijaishuoltopaikkaansa, lastensuojelun erityisyksikköön, jonka vahvuutena oli ”vahva lasten- ja nuorisopsykiatrian erikoisosaaminen”. Toinen osastojakso N3:lla oli kestänyt vuoden.

Kesäkuu 2024 on lopuillaan. On iltapäivä, kun äiti ja isä saapuvat sijaishuoltopaikkaan. Poika syö välipalaa. Kohta hän ryntää huoneeseensa, kiepsahtaa sängylle ja sieltä sängyn alle. Juoksee ulos. Koputtaa ulkoa ikkunaan ja innostaa aikuisia leikkimään vesisotaa.

Äitiä hengästyttää. Poika hymyilee ikkunan takaa.

”Hurmuri, nappisilmä. Sydäntenmurskaaja. Erityslapsi, ei itsessään paha”, äiti sanoo lempeästi.

Poika tulee takaisin huoneeseen. Hän kehuu erityisyksikköä, joka on maalla, keskellä luontoa. Parasta on, että ”aitaukseen” eli aidatulle pihalle saa mennä vapaasti. Ei muuta kuin kävelee ulos, hän näyttää. Osastolla N3 pääsi vain valvotusti häkkipihalle, joka oli ”hirveä paikka”.

Kaikki sairaalat olivat hirveitä, poika sanoo.

”Karut olosuhteet, paljon rajoja. Katsoin telkkaria ja luin Aku Ankkaa. En saanut pitää kaukosäädintä enkä edes ketsuppipulloa, vaan ketsuppi annettiin pusseissa.”

Hän juoksee keinuun, ottaa hurjat vauhdit.

Poika sanoo, että nuorempi poika on käynyt hänen kimppuunsa. ”En halunnut käyttää väkivaltaa, mä vain suojauduin. Mä olin niin fiksu, etten lyönyt.”

Äiti kehuu häntä.

Myöhemmin poika oli yrittänyt kostaa hyökkääjälleen. Eritysyksikön johtaja oli joutunut pitämään poikaa kiinni, kunnes tämä rauhoittui.

Johtaja toteaa, ettei poika hallitse itseään eikä ymmärrä syy-seuraussuhteita. Myös virtaa riittää, vaikka klotsapiinin annostus on ”melkein maksimissa”. Hänestä poika tarvitsee häiriöttömän ja pelkistetyn ympäristön ja tarkan päiväohjelman.

Poika sai täysin sisustetun huoneen, mutta ikkunoihin vaihdettiin panssarilasit. Myös henkilökuntaa lisättiin. Tällainen hoito maksaa 850 euroa vuorokaudessa, johtaja sanoo. Kuukaudessa se tekee reilut 25 000 euroa.

Poika soittaa rumpuja. Ensin Iron Maidenin Clairvoyantin, sitten Hallowed Be Thy Namen. Hän vilkaisee välillä vanhempiaan, heittää kapulat ilmaan. Ryntää yhtäkkiä huoneeseensa ja palaa takaisin.

Äiti ei pysy perässä. Hän puistaa päätään.

Hän tuntee syyllisyyttä, häpeääkin. Ajattelee usein, voisiko poika paremmin, jos hän ei olisi masentunut raskausaikana ja synnytyksen jälkeen. Jos hän ja pojan isä eivät olisi uupuneet, jos hän olisi hillinnyt itsensä paremmin, jos apuna olisi ollut kokopäiväinen lastenhoitaja.

Lääkäri Krista Liskola sanoo, ettei ole yhtä asiaa, joka auttaisi.

Voihan lastenhoitaja tarjota toisenlaisen käyttäytymismallin, joka ehkä lievittää lapsen oireilua. Se ei silti poista perinnöllisiä tekijöitä, kuten äidin add:ta, tai synnytyksenaikaista hapenpuutetta, joka vaikuttaa aivojen kehitykseen ja voi altistaa psyykkisille häiriöille.

Vuosikymmenen tai kahden päästä vielä kauhistellaan, kuinka paljon lääkkeitä väkivaltaisille lapsille syötettiin, kun muutakaan ei voitu tehdä, Liskola sanoo.

HUSissa kehitetään parhaillaan väkivaltaisten lasten hoitoa.

Pitkäaikaisosastot erityisen vaikeahoitoisille lapsille ja nuorille sijaitsevat Niuvanniemen sairaalassa Kuopiossa ja Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Hallituksen valmistelemat hyb­ridiyksiköt saattavat aloittaa toimintansa vuoden 2026 alussa, sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuso (ps) arvioi heinäkuussa.

Hybridiyksikkö olisi ollut pojan paikka, Liskola sanoo.

Äitiä se arveluttaa. Hänestä pojan kaltaisille nepsy-lapsille ei ole hyväksi, jos ympärillä on samankaltaisesti oireilevia nuoria, joista jotkut käyttävät päihteitä. Hän toivoisi, että poika voisi vielä palata kotiin.

Pojalle on kerrottu, mikä hybridiyksikkö on. Hänestä se voisi toimia, olisi voinut auttaa häntäkin. 

Oikaisu: Erityisen vaikeahoitoisten lasten ja nuorten toinen pitkäaikaisosasto sijaitsee Tampereen yliopistollisessa sairaalassa, ei enää Pitkäniemessä Nokialla. Korjattu tekstiin 12.8.2024 kello 11.55.