Vetääkö veri vielä politiikkaan, Satu Hassi?

Pihalla Tampereen Pispalassa kukkivat pionit, keisarinkruunut ja köynnösruusut. Toissa vuonna eduskunnasta eläkkeelle jäänyt Satu Hassi viettää leppoisaa kesää.

”Päätin, etten ainakaan muutamaan vuoteen ota vastaan tehtäviä, jotka vaativat säännöllistä kokouksissa istumista”, hän sanoo.

Politiikkaa Hassi seuraa maailmanmenosta huolestuneena kansalaisena. Julkisissa Facebook-päivityksissä vilahtelevat planetaariset kohtalonkysymykset.

Ilmastonmuutoksen ja luontokadon hidastaminen vaatisivat ripeitä ja päättäväisiä tekoja, mutta politiikassa voimistunut oikeistopopulistinen virtaus vähättelee uhkia tai jopa kiistää ne. Yhdysvalloissa Trumpin hallinto suosii fossiilisia polttoaineita ja sorsii uusiutuvaa energiaa. Suomessakin hallitus vie Hassin mielestä ilmastonsuojelua taaksepäin.

”Suurimman osan siitä ajasta, kun olin vaaleilla valituissa tehtävissä, ilmastonsuojelu eteni ja tuotti myös pysyviä vaikutuksia. Esimerkiksi tuuli- ja aurinkovoima ovat nyt kaupallisesti kilpailukykyisiä.”

Parempaan olisi silti pitänyt pystyä. Planeetta lämpenee hälyttävää vauhtia ja suuret luonnonjärjestelmät ovat vaarallisen lähellä keikahduspisteitään.

Hassista tuntuu, että työ politiikassa jäi pahasti kesken, vaikka hän ehti vaikuttaa kansanedustajana 21 ja europarlamentaarikkona kymmenen vuotta sekä kolme vuotta ympäristöministerinä ja neljä vihreiden puheenjohtajana.

”Välillä tulee kysyttyä itseltä, enkö saanut hitonmoisella pakertamisellani enempää aikaan.”

Vaikka Hassi ei suunnittele paluuta politiikkaan, ajatusleikkinä se kiinnostaa ”himpun verran”. Pitkän kokemuksensa perusteella hän tietää, että vaikutusvaltaiset tehtävät edellyttäisivät tylsissä kokouksissa istumista ja tiukkojen aikataulujen mukaan elämistä.

”Vaikuttamisen hinta on oman elämän kannalta kova. Varsinkin, kun enää ei ole paikkaa, jossa voisi olla rauhassa. Takavuosina saatoin vetäytyä saareen tai tunturiin, mutta nyt verkko ulottuu kaikkialle.”

Hassia surettaa ilmastokysymysten politisoituminen. Tiede todistaa, että planeettamme lämpenee ihmisten toiminnan seurauksena, mutta tieteen todistelut eivät hetkauta niitä, jotka vääntävät ilmastokysymykset intressi- ja identiteettipolitiikaksi.

Pääpahiksena Hassi pitää öljyteollisuutta, joka vuosikausia kestäneellä kampanjoinnillaan onnistui lietsomaan harhakuvaa ilmastonmuutoksen kiistanalaisuudesta.

Muistelmiensa toisessa osassa Uhma ja intohimo (Siltala, 2025) Hassi kirjoittaa tieteenvastaisen populismin ristiriitaisuudesta: ”On historian ironiaa, että tieteestä puhutaan halveksivammin kuin ehkä koskaan juuri nyt, kun ihmiskunnalla on käytettävissään tieteellistä tietoa enemmän kuin koskaan ja tiede on helpottanut elämäämme lukemattomin tavoin.”

Tieteen väheksymisen taustalla Hassi näkee tieteen saavutusten arkipäiväistymisen. Ei tunnu maailmaa mullistavalta, että töpselistä tulee sähköä ja vesihanasta vettä tai että lääkärit parantavat sairauksia, jotka tappoivat menneisyydessä valtavat määrät ihmisiä.

Osaltaan tiedollisten auktoriteettien asemaa horjuttaa keskiluokan ja työväestön taloudellisesta ahdingosta sikiävä kiukku, joka kohdistuu ”paremmin tietäviin” ja ”kansalaisia määräileviin” eliitteihin.

”On irvokasta, että Trumpin kaltainen hahmo, joka on kuvauttanut itsensä kullalla silatussa kodissaan, esiintyy kansanmiehenä ja lietsoo vihaa kuvitteellista syvävaltiota vastaan.”

Hassi ymmärtää, että toimeentulonsa eteen raatavia kansalaisia voi harmittaa, jos he kokevat ilmastonsuojelun vaativan heiltä kohtuuttomia uhrauksia. Oikean laidan poliitikot ruokkivat tällaisia pelkoja retoriikallaan.

Ilmastopolitiikka voi Hassin mukaan saavuttaa merkittäviä edistysaskelia ilman että vaikutukset tuntuvat ikävästi tavallisten ihmisten elämässä. Esimerkkinä hän mainitsee päästökaupan.

”Päästökaupan ansiosta Suomen sähkön- ja kaukolämmöntuotannon päästöt ovat laskeneet huipustaan melkein 80 prosenttia. Se on iso muutos, mutta ei ole kurjistanut kansalaisten arkea.”

Ilmastonmuutos ja luontokato ovat hiipiviä uhkia, jotka eivät synnytä samanlaista välitöntä kriisitietoisuutta kuin sotilaallinen hyökkäys.

Hassi kuuluu sukupolveen, jonka isät taistelivat talvi- ja jatkosodassa ja osasivat kertoa sodan kamaluudesta – elleivät sitten vaienneet asiasta ja ilmaisseet traumaansa mykkyydellään.

Siitä, miltä ilmastonmuutoksen tuhojen paljastuminen tuntuu, ei ole olemassa vaarien tai isovaarien kertomuksia, ei myöskään samanlaisia kollektiivista muistia hyödyntäviä kirjoja ja elokuvia kuten sodista.

Tämä näkyy kuvittelukyvyn rajallisuutena. Jos tutkijat kertovat, että Grönlannin sulaminen nostaisi merenpintaa seitsemällä metrillä, kansalaiset eivät hahmota, mitä se käytännössä tarkoittaisi.

Asia painuu taustalle, unohtuu: ”Ihmisillä on luontaista pelkoa tehdä aktiivisia valintoja muutoksen puolesta. On helppo haksahtaa passiivisuuteen ja päättämättömyyteen sen sijaan että tekisi kaikkensa uhkien torjumiseksi.”

Ei ollut väistämätöntä, että Satu Hassista tuli poliitikko. Toisenlaisissa olosuhteissa hänestä olisi voinut sukeutua tutkija tai kirjailija.

Valmistuttuaan ylioppilaaksi Tampereen Sammon yhteislyseosta vuonna 1970 Hassi lähti opiskelemaan kansantaloustiedettä Helsingin yliopistoon, mutta vaihtoi opinnot Teknilliseen korkeakouluun, josta valmistui sähkötekniikan diplomi-insinööriksi vuonna 1979.

Sähkövoimatekniikka oli siinä mielessä luontainen valinta, että hän piti matematiikasta ja fysiikasta.

Mutta Hassi ei olisi Hassi elleivät taustalla olisi vaikuttaneet myös yhteiskunnalliset syyt. Hän halusi suunnata naisille epätyypilliselle alalle, minkä vuoksi jätti tarttumatta tarjolla olleisiin arkkitehtiopintoihin.

”Valintaani vaikutti toki myös se, että uskoin tekniikan voivan vaikuttaa myönteisesti ihmiskunnan tulevaisuuteen”, Hassi muistelee.

Pitkät ajat Hassi vähätteli perhetaustan merkitystä opintosuuntautumisessa. Hänen isänsä Osmo Hassi työskenteli Tampereen teknillisen korkeakoulun sähkötekniikan professorina ja korkeakoulun rehtorina.

Nyt hän myöntää, että isän ammatilla oli ohjaava taustavaikutuksensa. Sähkövoimatekniikka ei tuntunut vieraalta, kaukaiselta maalta.

Valmistuttuaan Hassi työskenteli Tampella-Tamrockissa suunnittelu- ja tutkimusinsinöörinä ja Tampereen teknillisessä korkeakoulussa assistenttina ja yliassistentin sijaisena.

Molemmat edustivat miehistä maailmaa, jossa Hassi ei tuntenut oloaan kotoisaksi eikä omasta mielestään päässyt näyttämään osaamistaan. Muistelmissaan hän kuvaa, kuinka lähti ovet paukkuen teknillisestä korkeakoulusta.

Hassi uskoo, että hänestä olisi voinut tulla ”ihan kunniallinen tekniikan tutkija”, jos ilmapiiri olisi ollut 1980-luvulla toisenlainen.

”Henki oli sellainen, että tärkeintä on kouluttaa teollisuudelle insinöörejä tienaamaan Suomelle rahaa. Minä hankin itselleni omituisen tyypin maineen, kun puhuin, että pitäisi kehittää tekniikkaa maailman ongelmien ratkaisemiseen.”

Vieraillessaan 2010-luvulla eduskunnan ympäristövaliokunnan puheenjohtajana Tampereen teknillisessä yliopistossa Hassi ilahtui kuullessaan, kuinka innostuneesti tutkijat puhuivat ilmastonsuojelusta.

Tekniikan maailmassa työskennellessään Hassi tunsi kuuluvansa ammattikuntaan, joka on osallisena monenlaisessa pahanteossa. Ahdistustaan hän purki runojen kirjoittamiseen. Niiden aiheet käsittelivät ensin sotaa, kilpavarustelua ja tekniikkaa, mutta myöhemmin myös henkilökohtaista elämää.

”Olette syyllistynyt runokokoelman lähettämiseen”, sanoi leikkisä miesääni Hassille puhelimessa vuonna 1984. Soittaja oli Ville Viksten, WSOY:n kirjallinen johtaja.

Hassin esikoisteos Magdaleena ei häpeä enää (WSOY, 1984) herätti runokokoelmaksi poikkeuksellisen suurta huomiota ja meni hyvin kaupaksi. Insinööriuutisetkin huo­mioi sen ja kirjoitti, että Hassi haukkuu runoissaan insinöörit ja antaa ymmärtää, ettei ole ”sellainen kuin muut”.

Esikoisteosta seurasivat nopeassa tahdissa romaani Naaraskierre (WSOY, 1986), pamfletti Käärme ja tiedon puu (WSOY, 1987) ja proosateos Seinä jota ei ole (WSOY, 1988). Kaikki viittasi siihen, että Hassista tulisi ammattikirjailija, ja se tie myös houkutti häntä.

Asetelmat muuttuivat vuonna 1991. ”Päässäni ei takonut yhtään omaa kirjaa vaa­tien kirjoittamistaan”, Hassi tunnustaa muistelmissaan. Sen sijaan hän lähti vihreiden eduskuntavaaliehdokkaaksi.

Nimeä Hassi oli hankkinut Tampereen kunnallispolitiikassa vastustaessaan kokoomuksen ja demarien aikeita rakentaa Tampellan alueelle kaupungin keskustaan tornitaloja. Suunnitelmat tyssäsivät ja vanha tehdasmiljöö säästyi.

”Kun minut valittiin eduskuntaan, hankin kannettavan tietokoneen ja ajattelin, että kirjoitan junassa Tampereen ja Helsingin välisillä matkoilla, mutta ei siitä tullut mitään.”

Poliitikkona Hassi tunnettiin työmyyränä, joka puolusti härkäpäisesti itselleen tärkeitä asioita. Vastustajat leimasivat hänet punavihreäksi femakoksi ja muistuttelivat taistolaismenneisyydestä.

Nuorena Hassi vaikutti opiskelijapolitiikassa ja kuului taistolaisen Sosialistisen Opiskelijaliiton hallitukseen. Vasemmistoradikaalia menneisyyttään hän käsittelee muistelmiensa ensimmäisessä osassa Mannerheim-solki ja punalippu (Siltala, 2018).

Hassi ei ollut suinkaan ainoa porvariskodin kasvatti, joka suuntautui äärivasemmalle.

”Ehkä olimme kuulleet liikaa isiemme sodanaikaisista sankariteoista ja halusimme käydä oman sankarillisen sotamme, tässä tapauksessa imperialismia vastaan”, Hassi sanoo.

Osmo Hassi muistutti opiskelijaradikaaleja paheksuneille professorikollegoilleen, että kyse on korpisotureiden lapsista.

Hassi myöntää tehneensä aatetovereidensa kanssa ”pöljiä johtopäätöksiä” uskot­tuaan marxilais-leninistiseen ideaan, jonka mukaan vääryys poistuu maailmasta, kun tuotantovälineet otetaan yhteiskunnan haltuun.

”Olen iloinen siitä, että emme saaneet todellista poliittista valtaa. Taistolaiset olivat vahvoilla vain tietyissä kulttuurialan järjestöissä.”

Ulkopuolisesta voi tuntua käsittämättömältä, että välkyt suomalaisnuoret pitivät johtotähtenään viinaanmeneviä ja kognitiivisilta kyvyiltään heikentyneitä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen vanhoja äijiä.

Neuvostoliitossa vieraillessaan Hassi pani merkille monet epäkohdat, mutta niistä puhuttiin aatetovereiden kanssa vain pienessä piirissä

”Ihmisen perusominaisuuksiin kuuluu, että hän näkee toiveikkaasti sen, minkä haluaa nähdä ja sulkee silmänsä siltä, mitä ei halua nähdä. Tämä ei koske pelkästään taistolaisia.”