Jää kutsuu

Ernest Shackleton olisi voinut päästä etelänavalle ensimmäisenä. Jäätutkija Jukka Tuhkuri uskoo, että olisi.

Tammikuussa 1909 Shackleton oli lähempänä kuin kukaan ennen. Maailman eteläisin piste oli vajaan kah­densadan kilometrin päässä.

He olivat vaeltaneet lähes 1 500 kilometriä, neljä ahavoitunutta miestä. Kulkeneet Espanjan kokoisen jäähyllyn läpi, ylittäneet vuorijonon ja päätyneet Etelämantereen ylätasangolle.

Rekiä olivat alun perin vetäneet ponit, mutta ne olivat nyt kuolleet. Viimeinen oli pudonnut railoon. Pakkasta oli ajoittain ollut melkein 50 astetta ja tuuli kovaa. Ruokaa oli pitänyt säästää ja annoksia pienentää. Vatsat kouristelivat, raajat paleltuivat, lumisokeus vaivasi.

Shackleton arvioi, että he saattaisivat päästä etelänavalle ja saada nimensä historiaan. Mutta paluumatkasta he eivät selviäisi.

Hän teki kipeän päätöksen: he kääntyisivät takaisin. Päiväkirjaansa Shackleton kirjoitti:

”Minun tulee ajatella järkevästi ja ottaa huomioon niiden henki, jotka ovat täällä kanssani.”

Miehet iskivät jäähän Ison-Britannian lipun, jonka kuningatar oli heille antanut, ottivat hetkestä valokuvan ja kääntyivät.

Tämä ratkaisu on kiehtonut Jukka Tuhkuria vuosikymmeniä. Niin on myös Ernest Shackleton.

Shackleton olisi voinut jatkaa kaikesta huolimatta ja kuolla sankarina, niin kuin moni tutkimusmatkailija teki. Mutta hän uskalsi epäonnistua.

Kuten hän myöhemmin ilmoitti vaimolleen: Parempi elävä aasi kuin kuollut leijona.

Elokuussa 2021 Jukka Tuhkuri kuuli, että Etelämantereelle lähtisi taas tutkimus­alus.

Hän tunsi aluksen. Se oli 134-metrinen S. A. Agulhas II, joka oli rakennettu Rauman telakalla kymmenen vuotta aiemmin. Kirkkaanpunainen runko, valkoinen kansi, komentosillan yläpuolella oranssi raita.

Alus näkyisi merellä, vaikka aallot olisivat korkeat. Ja kun Etelämantereelle mentiin, ne aina olivat.

Matkan oli määrä alkaa Kapkaupungista helmikuussa 2022 ja kestää puolitoista kuukautta.

Tuhkuri halusi kiihkeästi mukaan. Eihän ollut parempaa paikkaa tutkia vaikeita jääoloja.

Sitä paitsi Agulhasilla oli mittalaitteita valmiina. Niitä oli asennettu runkoon ja potkuriakseliin jo telakalla Suomessa. Laitteet tallensivat tietoja siitä, millaisia voimia laiva kohtasi, kun se mursi jäätä. Dataa hyödynsivät Aalto-yliopisto ja eteläafrikkalainen Stellenboschin yliopisto.

Tuhkuri oli tutkinut jäätä koko ikänsä. Miten jää murtuu, miten sen säröt kasvavat. Kuinka suuria ovat sen voimat. Millainen materiaali jää ylipäänsä on. Kuinka kylmä, kuinka lämmin, suolainen, makea, luja, hauras. Lumesta tiivistynyt vai vedestä jäätynyt.

1980-luvulla hän oli sahannut merijäästä palkkeja Tammisaaren edustalla ja rikkonut niitä. Tehnyt diplomityötään murtumismekaniikasta. 1990-luvulla hän oli väitellyt tohtoriksi Teknillisessä korkeakoulussa Otaniemessä, ja 2000-luvun alussa hänestä oli tullut lujuusopin professori. Hän oli silloin 40-vuotias.

Tuhkuri alkoi laatia sähköpostia. Se tuli lähettää brittiläiselle säätiölle, Falklands Maritime Heritage Trustille, joka valitsi ja varusti retkikunnan.

Tuhkuri kirjoitti huolellisesti ja perusteellisesti.

Oli nimittäin niin, että vaikka hän itse tutkisi jäätä, muulla ryhmällä oli aivan toinen tehtävä. Se halusi löytää laivan, joka oli kadonnut sata vuotta aiemmin Weddellinmerellä Etelämantereen edustalla. Rusentunut ensin jäihin ja sitten uponnut.

Hylky oli Endurance, Ernest Shackletonin laiva.

Maailman toiseksi kuuluisin hylky, jos Tuhkurilta kysyttiin. Kuuluisampi oli vain Titanic.

Hänen oli päästävä mukaan. Ehkä hän voisi osaltaan selvittää, miksi laiva oikeastaan upposi.

Ernest Shackleton on minun polaarisankarini, hän päätti viestinsä.

Naparetki oli epäonnistunut, eikä Shack­­letonin pitänyt enää palata etelään. Niin hän oli kirjoittanut vaimolleen.

”Olen miettinyt tämän huolella ja päättänyt, että paikkani on kotona.”

Hän oli hävinnyt kilpailun, sillä etelänapa oli jo valloitettu. Joulukuussa 1911 norjalainen Roald Amundsen oli hiihtänyt sinne koiravaljakoillaan ja palannut hyvissä voimissa. Hän ei ollut edes laihtunut.

38-vuotias Shackleton oleili klubillaan Lontoossa, joi, tupakoi ja riutui.

Etelämantereen tutkimus on edelleen tärkeää, hän kirjoitti lehtiartikkelissa. Mantereen sisäosista ei tiedetty paljoakaan. Jakoiko vuorijono mantereen? Oliko keskellä ehkä jäätynyt salmi vai ainoastaan jäinen tasanko?

Kukaan ei ollut vielä ylittänyt mannerta.

Kaikessa hiljaisuudessa Shackleton keräsi rahaa ja suunnitteli lähtöä. Viimein hän ilmoitti julkisesti, että lähtisi uudelle matkalle vuonna 1914. ”Tavoitteeni on Etelämantereen ylitys, mereltä merelle.”

Suunnitelma oli uskalias. Shackleton ja hänen miehistönsä seilaisivat Buenos Airesin kautta Weddellinmerelle ja mantereen reunaan. Sieltä alkaisi ylitys. Viisi miestä, 120 koiraa, kolme kelkkaa. Edessä 2 800 kilometrin matka.

Shackleton laski, että vaellukseen kuluisi viisi kuukautta.

Ja koska ruokaa ei kyettäisi kantamaan riittävästi, sitä vietäisiin matkan varrelle varastoon. Toinen laiva seilaisi päätepisteeseen Rossinmerelle, ja sen miehistö kuljettaisi muonapakkauksia loppuosuudelle. Rossinmeren ja etelänavan väliselle reitille.

Suunnitelmasta ei voinut poiketa eikä epäonnistua saanut. Sillä kun matkaan oli lähdetty, minkäänlaisia viestintäkeinoja ei ollut.

Shackleton etsi itselleen laivaa ja löysi Norjassa rakennetun Polariksen.

Se oli 44-metrinen puinen purjealus, jossa oli kolme mastoa ja höyrykone. Kolme kantta, kymmenen mukavaa hyttiä ja salonki.

Alus oli siro ja kaunis mutta luja. Rakennuttajansa mielestä vahvin koskaan valmistunut polaarilaiva.

Kun kaupat oli tehty, Shackleton vaihtoi laivan nimen. Siitä tuli Endurance. Hänen sukunsa vaakunassakin sanottiin: Voitamme, koska kestämme.

By Endurance We Conquer.

Ensin jäätä näkyi matkalaukun kokoisina kimpaleina, sitten auton kokoisina lauttoina. Helmi-maaliskuussa Weddellinmerellä oli avovettä, sillä Etelämantereella elettiin kesää. Kelluvat lohkareet olivat reikäisiä kuin pesusienet. Merijää oli lämmintä, kuten tutkijat sanovat, hyvin lähellä sulamispistettä.

Jukka Tuhkuri seisoi usein Agulhasin keulakannella ja katseli jäätä. Kun päivä oli kirkas, kaikki oli häikäisevän valkoista, mutta iltaa kohti sinisen ja harmaan sävyt alkoivat erottua.

Kannella saattoi kuulla jään äänetkin. Kumean kolahduksen, kun keula törmäsi jäälauttaan. Suhisevan hankauksen, kun laiva kulki kiinteässä jääkentässä.

Tuhkuri oli saanut sähköpostiinsa ripeän vastauksen. Säätiö oli ilmoittanut, että tieteellistä tutkimusta haluttiin tukea ja tutkijaryhmä oli tervetullut. Tuhkuri oli lukenut rivejä häkeltyneenä: oliko tämä totta? Hän lähtisi Weddellinmerelle. Hän kuuluisi retkikuntaan, joka etsi Endurancea.

Lopulta matkalle oli lähtenyt viisitoista tutkijaa. Saksasta ja Etelä-Afrikasta useam­pia, Suomesta yksi.

Tuhkuri asui kimppahytissä kuudennella kannella ja nukkui ikkunan vieressä. Hän näki meren heti, kun avasi silmänsä.

Mittakaavaa oli vaikea hahmottaa. Weddellinmeri oli isompi kuin Välimeri, melkein kuin Välimeri ja Itämeri yhdessä.

Lännessä sitä reunusti pitkä ja kapea Antarktiksen niemimaa. Etelässä lähes Ruotsin kokoinen jäähylly Filchner-Ronne. Jäähylly oli käytännössä valtava lautta, joka oli aikojen kuluessa valunut mantereelta mereen. Pinnan yläpuolella siitä näki ehkä kolmenkymmenen metrin pystysuoran seinämän, mutta pinnan alla se jatkui satoja metrejä.

Idässä merta vastaan tuli Etelämanner, maapallon kylmin ja tuulisin maanosa. Paljon suurempi kuin Eurooppa.

Kaksi kertaa päivässä Tuhkuri istui komentosillalla läppäri sylissään ja teki jäähavaintoja. Tutkijat kirjasivat havaintoja vuoroissa, koska eivät halunneet hukata hetkeäkään. Sen lisäksi mittalaitteet pyörivät kaiken aikaa.

Tuhkuri arvioi jään paksuutta, lauttojen kokoa ja lumen määrää. Sitä, millä tavalla jää liikkui ja kuinka ison osan merenpinnasta se peitti.

Tietoa kerättiin tilastoja varten mutta ennen kaikkea siksi, että ymmärrettäisiin, millaiset jääolot olivat vaarallisia laivoille. Miten voitiin välttää vauriot. Paksu jää oli tietenkin hankala, mutta asia ei ollut niin yksinkertainen. Yhtälössä oli muuttujia, joita ei vielä tunnettu.

Voiko jää upottaa laivan? Näin Tuhkuri oli joskus kansantajuistanut tutkimusalansa.

Aina kun kapteeni antoi luvan, Tuhkuri lähti ulos jäälle. Kollegan kanssa hän kairasi jääpeitteestä näytteitä ja säilöi niitä pakasterasioihin. Mittasi lämpötilan, tiheyden ja suolaisuuden. Arvioi niiden perusteella jään lujuutta.

Jos pingviinejä vaappui paikalle, he keskeyttivät työn. Antoivat lintujen rauhassa tutkia työkaluja, kurkistaa kairan poraamaan reikään. Ne katsoivat läheltä, kuin likinäköiset. Ihmistä ne eivät osanneet pelätä.

Monesti jäällä saattoi viipyä tunteja. Syödä eväitä ja käydä kävelyllä, kunhan muisti pitää laivan näköpiirissä.

Jää oli aina kaunista. Tuhkuri piti jopa sen miedosta hajusta. Hän tunnisti hajun aina laboratoriossakin, kun he Otaniemessä jäädyttivät vesijohtovettä.

Shackleton ei koskaan päässyt Etelämantereen reunaan. Saati että olisi päässyt mantereen yli.

Hän ei päässyt juuri pitemmälle kuin Tuh­kuri, joka kairasi Weddellinmerellä näytteitään.

Alkuvuonna 1915 Endurance juuttui ahtojäähän. Siihen saakka se oli väistellyt lauttoja ja jäävuoria, hakenut vuorista suojaakin, mutta nyt se ei päässyt eteen eikä taakse.

Miehet nostivat vielä kerran purjeet ja panivat höyryn päälle, mutta alus ei liikahtanutkaan. He juoksivat kannella laidalta toiselle, jotta laiva kallistelisi ja irtoaisi jäistä. Hyppivät peräkannella tasajalkaa, jotta keula heltiäisi.

Ei. Jää oli yksinkertaisesti liian paksua.

Fyysikko Reginald James kirjoitti päiväkirjaansa, että tilanne alkoi turhauttaa. Etelämantereen jäähyllyt häämöttivät horisontissa, mutta he jumittivat merellä.

Oliko silloin kulunut viikkoakaan? He jumittaisivat merellä vielä seuraavanakin vuonna, mutta sitä James ei voinut tietää. Tosin vuoden kuluttua tilanne olisi vielä huonompi: heillä ei olisi edes laivaa.

Shackleton oli palkannut Endurancelle 27 miestä. Oli konepäällikköä, lääkäriä, kokkia ja puuseppää. Yksi taidemaalarikin. Shackleton itse johti retkikuntaa, mutta laivan kapteeni oli uusiseelantilainen Frank Worsley.

Aluksella oli myös neljä tutkijaa, vaikkei Shackleton juuri tieteestä välittänyt. Mutta rahoittajat arvostivat.

Kun talvi puski etelään, kävi selväksi, ettei Endurance pääsisi eteenpäin ainakaan ennen kevättä. Se ajelehti myötäpäivään kohti pohjoista, sillä niin Weddellinmeren virrat kulkivat.

Talvi oli pimeä ja ankara, mutta laiva pidettiin lämpimänä ja ruokaa riitti. Shackleton huolehti rutiineista, koska hän muisti, mitä belgialaisella Belgica-aluksella oli tapahtunut. Se oli juuttunut jäihin niemimaan toisella puolella ja miehistö oli tylsistynyt. Oli tullut riitoja, osa oli menettänyt järkensä.

Endurancella herättiin ajoissa ja syötiin säännöllisesti. Tukat pidettiin lyhyinä. Jäällä pelattiin jalkapalloa ja salongissa shakkia.

Lauantai-iltaisin Shackleton tarjosi kaikille ryypyn. Lasit nostettiin vaimoille ja tyttöystäville ja perään todettiin: Toivottavasti he eivät koskaan tapaa.

Weddellinmeren jää eli kuitenkin kaiken aikaa, puristus kasvoi. Laivan runko tärisi ja rakenteet natisivat. Vettä tuli sisään. Jäälautta ui laivan alle ja kallisti koko aluksen.

Kymmenen kuukauden kuluttua, lokakuussa 1915, tilanne oli jo todella huono. Endurance haukkoi henkeä, kuten kapteeni Worsley kuvaili.

Miehistön oli pakattava tavaransa ja muutettava jäälle.

Kuukautta myöhemmin, sunnuntaina 21. marraskuuta 1915, Shackleton kirjoitti päiväkirjaansa: Endurance upposi viideltä iltapäivällä keula edellä.

Miehistö asui jäälautalla teltoissa, eikä kukaan tiennyt missä he olivat. Pelastajia oli turha odottaa. Sitä paitsi muualla käytiin ensimmäistä maailmansotaa.

Miehet toivoivat, että tuulet veisivät jäälautan niemimaan kärkeen kohti Etelämannerta. Mutta jos huono tuuri kävisi, he kulkeutuisivat valtamerelle. Pelastusveneitä oli kolme, mutta kestäisivätkö ne Etelä-Atlantin aallokossa?

Puuseppä McNish teki jauhoista ja hylkeen verestä tahnaa ja tukki laudanrakoja sillä.

Kuukaudet kuluivat. Jäälautta muuttui hauraammaksi, suli ja murtui, kunnes vaihtoehtoja ei enää ollut. Huhtikuussa 1916 veneet oli laskettava veteen.

Jos Shackleton oli pessimistinen, hän ei näyttänyt sitä. Oli jälleen otettava huo­mioon niiden henki, jotka olivat täällä hänen kanssaan.

Seitsemän päivää he soutivat ja seilasivat, varoivat jäätä ja aaltoja. Kastuivat tyrskyissä ja hytisivät pakkasessa. Imeskelivät jäätyneitä hylkeenlihanpaloja, jotta jano hellittäisi. Siitä huolimatta kielet turposivat suussa.

Viimein he rantautuivat Elefanttisaarelle. Jalkojen alla oli maata, mutta saari oli pelkkää jäistä vuoristoa. Miehet voivat huonosti. Konepäälliköllä oli sydänoireita, perämies sai hermoromahduksen. Kokin apulaisen varpaat piti amputoida.

Shackleton touhusi ja rohkaisi muita. Hän päätti, että muutama heistä jatkaisi eteenpäin ja pyrkisi Etelä-Georgian saarelle. Sinne oli 800 merimailia, 1 500 kilometriä, mutta saarella oli valaanpyyntiasema. Asemalta voitaisiin saada laiva, jolla hakea miehet Elefanttisaarelta. Kapteeni Worsley oli taitava navigoija, hän lähtisi mukaan.

Niin pelastusvene työnnettiin jälleen veteen. Oli huhtikuu 1916, toisen pääsiäispäivän aamu.

Tuhkuri on miettinyt operaatiota monta kertaa. Miten on mahdollista, että he selvisivät? Matka kesti kuusitoista päivää, ja meri oli armoton. Kun Etelä-Georgiaan vihdoin rantauduttiin, saatiin huomata, että oltiin väärällä puolella saarta. Seurasi 36 tunnin vaellus vuoriston yli.

Lauantaina 20. toukokuuta 1916 valaanpyyntiasemalle kuitenkin raahusti kolme pahoin rapistunutta miestä. Aseman johtaja tuli ulos katsomaan.

Keskimmäinen miehistä astui eteen ja sanoi: Nimeni on Shackleton.

Ja niin lopulta kävi, että koko Endurancen miehistö pelastui. Kaikki 28 miestä.

He saapuivat Chileen syyskuussa 1916, ja vastaanotto oli sydämellinen. Ranta ja kadut mustanaan väkeä.

Näin Shackletonista tuli suuri polaarisankari.

Oli selvää, että hylkyä oli äärimmäisen vaikea löytää. Endurance makasi Weddellinmeren pohjassa kolmen kilometrin syvyydessä ja sen päällä liikkui jää. Eikä ainoastaan tavallinen merijää vaan myös paksut, monta vuotta tiivistyneet lautat ja jäävuoret.

Etsintöjä oli tehty kerran aikaisemmin, alkuvuonna 2019.

Yhtenä myrskyisenä iltana Agulhasilla näytettiin siitä dokumentti. Tuhkuri meni katsomaan, vaikka tunsi tarinan.

Auditorioon hän käveli villapaidassa ja farkuissa mutta päivälliselle pukeutui aina. Laivan etiketti vaati sitä. Kauluspaita, siistit housut ja kengät.

Vuonna 2019 kaikki oli päättynyt kar­meaan pettymykseen. Ryhmä oli yhtäkkiä kadottanut yhteyden sukellusrobottiin, eikä se enää palannut. Robotti oli hävinnyt Weddellinmeren syvyyksiin kuin hylky ikään.

Retkikuntaa oli silloin johtanut sama mies kuin nyt, brittiläinen John Shears. Hän oli maantieteilijä ja hyvin tunnettu pii­reis­sä. Naparetkien rokkitähti, kuten sanottiin. Etelämantereella hän laski käyneensä 25 kertaa.

Elokuvan jälkeen Shearsia haastateltiin – aluksella oli seitsemän hengen media­ryhmä.

Vastaavaa operaatiota ei ollut muualla tehty. Täällä hylkyä piti sukeltaa jään seas­sa tai sen läpi. Sukellusrobotteja oli nyt kaksi ja valokaapeliakin 25 kilometriä. Koko laitteisto oli rakennettu tätä matkaa varten.

Mutta aikaa oli vähän, pari viikkoa. Se tarkoitti sitä, ettei sukellusryhmä saanut hukata yhtään tuntia. Yölläkään.

Tuhkuri seurasi etsintää kiinteästi. Kaikki seurasivat, sillä siitä laivalla kaiken aikaa puhuttiin.

Millainen oli sää, entä jääolot? Miten sukellusrobotti eteni? Sillä oli nimikin, Ellie.

Tuhkuri tiesi, että etsintäalue oli jaettu kartalla suorakaiteen muotoisiin ruutuihin. Sukellusryhmän johtaja Nicolas Vincent oli kertonut suunnitelmasta. Ellie haravoi aluetta ruutu ruudulta, ja jos hylky oli siellä missä sen luultiin olevan, lopulta se tulisi vastaan. Olettaen, että joka paikkaan päästäisiin ja ehdittäisiin.

Tuhkuri kiipesi usein helikopterikannelle ja katsoi, kun robottia lähetettiin matkaan. Se oli aina kihelmöivä hetki.

Sunnuntaiyönä 20. helmikuuta Tuhkuri heräsi keskusradion ääneen. Kapteeni ilmoitti, että nyt Endurance on löytynyt.

Retkikunnan johtaja John Shears jatkoi vielä. Hän sanoi, että hylky oli noin 400 met­rin päässä kohdasta, jonka kapteeni Frank Worsley oli aikoinaan kirjannut. Se makasi siis aika lailla siellä, missä pitikin.

Tiedotustilaisuus pidettäisiin auditoriossa puolen tunnin kuluttua.

Näinkö helposti se kävi, Tuhkuri mietti. Kolme vuorokautta oli kulunut ja vain muutama sukellus tehty.

Auditorioon lappoi väkeä ja kaikkialla kävi epäuskoinen kuhina. Tämä oli maailmanluokan uutinen. Tieto ei kuitenkaan saanut vuotaa, sillä vielä oli varmistettava, että merenpohjasta luodattu kraatteri todella oli Endurance. Varmuuden vuoksi nettiyhteyskin oli katkaistu.

Tuhkuri istui penkissään. Ei sitä oikein voinut kenellekään sanoa, mutta hän oli haikea. Tämä tarkoitti sitä, että paluumatka alkaisi pian.

Tiedotustilaisuuden jälkeen oli vaikea enää nukkua.

Tuhkuri kirjoitti muistikirjaansa, että merenpohjasta oli löytynyt jotain. ”Mutta emme ymmärrä mitä, pala hiiltä ja pala lautaa, ehkä masto.”

”Hylky ehkä vielä löytämättä”, hän jatkoi.

Se oli pelkkä arvaus, mutta osui oikeaan. Kaksi päivää myöhemmin selvisi, ettei pohjassa ollut hylkyä, vain jokin kuoppa.

Sukellusryhmä nieli pettymyksensä ja jatkoi töitä.

Tutkijalle tällainen oli tuttua. Uransa varrella Tuhkurikin oli monta kertaa luullut löytäneensä jotain merkittävää, muttei sitten ollutkaan.

Maaliskuun toisena päivänä jotain tieteellisesti merkittävää tapahtui.

Tuhkuri kiirehti komentosillalle heti aamulla. Mitä yöllä oikein oli sattunut?

Mittaustulokset nimittäin näyttivät, että Agulhasin kylki oli joutunut aamuyöllä äärimmäisen kovaan rasitukseen. Kello 4.40 jääkuorma oli yltänyt lähelle lukemaa, jonka laivan runko maksimissaan kesti.

Se ei tarkoittanut, että Agulhas oli vaaras­sa upota – reserviä oli jäljellä. Mutta tämän suurempia voimia vastaan laivaa ei ollut suunniteltu.

Tuhkuri ja hänen kollegansa Annie Bekker olivat tulostaneet käyrät paperille. Ne kädessään Tuhkuri kiipesi komentosillalle.

Jääluotsi sanoi, ettei yöllä ollut tapahtunut mitään erikoista. He katsoivat lokikirjan merkintöjä yhdessä: ei tosiaankaan erikoista. Tutkan ruutua ja laivan reittiä: ei mitään.

Tuhkuri oli ihmeissään. Samanlaisia voimia oli kyllä mitattu kylmästä ja paksusta jäästä, muttei koskaan lämpimästä ja haperosta. Sellaisen jään piti olla laivalle kohtuullisen vaivaton vastus.

Yleisesti ottaen ajateltiin, että jääolot muuttuisivat laivojen kannalta helpommiksi. Kun ilmasto lämpeni, jää oheni. Yhtenäisiä jääkenttiä oli vähemmän, kelluvia lauttoja enemmän.

Kuten tiedettiin, ilmastonmuutos näkyi täällä jo. Etelämantereen ympärillä oli juuri nyt vähemmän merijäätä kuin koskaan havaintohistorian aikana. Tulevaisuudessa tänne pyrkisi varmasti yhä enemmän laivoja, kaikenlaisia laivoja.

Mutta nyt näytti siltä, että lämpimässä jäässä oli arvaamattomia voimia. Ilmastonmuutos vaikutti jäähän perustavanlaatuisesti myös materiaalina.

Tuhkuri ei tarkalleen tiennyt, mitä tämä tarkoitti, eikä hän ole siitä varma vieläkään. Tutkijalle se oli kuitenkin hieno hetki,­ ­vähän sellainen, jota alati jahtaa. Jonkin uuden havaitsemista.

Silloin vie tiedettä eteenpäin.

Ei sitä usein tapahtunut, mutta joskus kuitenkin.

Edellisenä vuonna Tuhkurin tutkimusryhmä oli havainnut – ensimmäisenä maailmassa – että lämmin ja kylmä jää murtuvat eri tavalla.

1990-luvun lopussa Tuhkuri ja hänen kollegansa olivat onnistuneet tekemään laboratorio-oloissa jäävallin. Kun kaksikko oli julkaissut saavutuksestaan artikkelin, amerikkalainen jäätutkija Max Coon oli lähettänyt Tuhkurille oitis sähköpostin: Jos lennän nyt Seattlesta Suomeen, teetkö minulle vallin?

Coon oli 1970-luvulla kirjoittanut ensimmäisen artikkelin siitä, miten vallit syntyvät. Mutta laboratoriossa sitä ei ollut osattu toistaa.

Coon oli lentänyt Suomeen, ja Otaniemessä oli tehty hänelle valli. Samalla Coon oli nähnyt korkeakoulun tutkimusaltaan, joka on maailman suurin, melkein jääkiekkokaukalon kokoinen.

Nyt siellä tutkitaan lämpimän jään yllättäviä voimia.

Tuhkurin ryhmä yrittää toistaa laboratoriossa saman, mitä tapahtui Weddellinmerellä maaliskuisena yönä 2022.

Sir Ernest Shackleton kuoli tammikuun alussa 1922. Hän oli 47-vuotias ja huonokuntoinen mutta silti jälleen matkalla Etelämantereelle.

Laivassa hän sai sydänkohtauksen.

Shackleton oli toivonut, että hänet haudattaisiin niin etelään kuin mahdollista. Niinpä hänet laskettiin hautaan Etelä-Geor­gian saarella kirkkaassa säässä maaliskuun 5. päivänä.

Sinä samana päivänä, tasan sata vuotta myöhemmin, löytyi Endurancen hylky.

Uutista ei kerrottu Agulhasin retkikunnalle heti, mutta jotain saattoi aistia. Illansuussa laivalla oli erikoinen ilmapiiri.

Tuhkuri käveli päivällisen jälkeen komentosillalle. Kyselemään muka tulevasta reitistä ja jäähavainnoista.

Komentosillalla oli vain perämies. Tämä yritti puhella viileästi mutta osoitti ­pian aluksen perää oikealla puolella ja sanoi: ”Endurance on tuon jäälautan alla.”

Lisäsi vielä, ettei tieto tullut sitten häneltä.

Siellä hylky todella oli. 3 008 metrin syvyydessä, pystyssä ja kokonaisena, kuten kuvat myöhemmin osoittivat. Näkymä oli taianomainen. Perälaidassa edelleen suuret, kullanväriset kirjaimet: Endurance.

Iltakahdeksalta kaikki istuivat audito­riossa, ja John Shears vahvisti uutisen. Tällä kertaa siinä ei ollut mitään epäselvää, hän sanoi.

Kiiteltiin ja onniteltiin. Etsittiin sanoja: suuri päivä, historiallinen löytö, vuosien työ.

Tuhkuri kirjoitti punaiseen muistikirjaansa löytöpaikasta: 4,7 merimailia eteläkaakkoon Worsleyn pisteestä.

Kirjoitti muutaman sanan tunnelmastakin: Kaikki ovat ystäviä, isot keski-ikäiset miehet halaavat toisiaan. Tästä tulemme kertomaan uudelleen ja uudelleen…

Ja vaikka Agulhasin piti olla ”kuiva laiva”, tämän jälkeen viinipulloja löytyi.

Kotimatkalla he poikkesivat Etelä-Geor­gian saarelle. Se viivästytti paluuta, mutta syy oli painava.

Pieni hautausmaa sijaitsi loivassa rinteessä parisataa metriä rannasta. Retkikun­ta käveli sammaleista polkua väljänä saattueena.

Polun varrella makoili kergueleninhylkeitä, joita oli saarella kaikkialla.

Vanhasta valaanpyyntiasemasta muistutti enää muutama rakennus ja valkoinen kirkko. Vakituista asutusta ei ollut.

Shackletonin hautakiven erotti helposti. Retkikunta ryhmittyi sen ympärille.

Agulhasin kapteeni, eteläafrikkalainen Knowledge Bengu, laski kiven juureen laminoidun valokuvan. Endurance merenpohjassa, siellä, mihin se oli vajonnut viideltä iltapäivällä marraskuussa 1915.

Bengu lausui muutaman sanan, kapteeni puhui kapteenille.

Hei pomo, hän sanoi. Me löysimme aarteesi.

Tuhkuri pani merkille, että hautapaikat oli lohkottu itä-länsisuuntaan, mutta Shackletonin hauta oli poikkeus. Sen kivi osoitti etelään.

Matkasta on nyt kulunut kolme vuotta. Tuhkuri opettaa Otaniemessä ja jatkaa tutkimuksiaan. Kulkee punatiilisen Konetekniikan talon käytäviä villapaita päällään.

Hän uskoo keksineensä, miksi Endurance upposi.

Tuhkuri on tutkinut laivan piirustuksia. Lukenut päiväkirjoja, joita miehet Endurancella kirjoittivat. Käynyt kirjeenvaihtoa fyysikko Reginald Jamesin perillisten kanssa. Katsellut lontoolaisessa arkistossa negatiiveja, joita laivan valokuvaaja viimeiseen asti varjeli.

Hän on kirjoittanut Endurancen uppoamisesta ja löytämisestä kirjan.

Tammikuisena perjantaina Tuhkuri varaa konetekniikan laitokselta neuvotteluhuoneen. Hän pitää pienen esitelmän.

Endurance ei sittenkään ollut erityisen vahva polaarilaiva, hän sanoo. Siinä oli epäkohta, joka Shackletonin itsensäkin täytyi tietää.

Olihan tämä huomannut, kuinka kyljet joustivat, kun kova tuuli painoi alusta laituria vasten. Shackleton oli kirjoittanut tästä vaimolleen vuonna 1914. Verrannut Endurancea edelliseen laivaansa.

”Tämä laiva ei ole rakenteellisesti yhtä luja kuin Nimrod.”

”Vaihtaisin sen vanhaan Nimrodiin koska vain.”

Tuhkuri näyttää piirrosta Endurancen rakenteesta. Syy on lopulta yksinkertainen, hän sanoo.

Endurancessa ei ollut vinoja puupalkkeja, jotka olisivat kulkeneet kyljistä kohti laivan keskiviivaa ja tukeneet runkoa, kun jäälautat puristivat sitä. Oli vain vaakasuorat kansipalkit, vinot palkit puuttuivat. Sellaiset olisi voitu naulata paikalleen vaikka merellä.

Shackleton kyllä tiesi palkeista. Hän oli suositellut sellaisia toiseen polaarilaivaan, kun oli vieraillut norjalaisella telakalla. Myöhemmin laiva oli jäänyt puristuksiin kuukausiksi ja selvinnyt siitä.

Tuhkurille asia on piinallinen. Hänestä palkit ovat ratkaisevin syy.

”Tämä on insinöörille niin ilmeinen juttu”, hän sanoo.

Mutta Ernest Shackleton ei ollut insinööri. Hän oli tutkimusmatkailija, joka ennen kaikkea halusi päästä lähtemään.

”Ei tässä ole kuitenkaan mitään pelättävää”, hän kirjoitti vaimolle lennokkaalla käsialallaan.

”Uskon, että Endurance pärjää jäissä oikein hyvin.” 

Lähteenä käytetty myös Jukka Tuhkurin kirjaa Jään voima – Kertomus Endurancen­ uppoamisesta ja löytämisestä (Siltala, 2024).