Meistä tuli sihteereitä

Tampereen yliopistossa alkoi viime syksynä tutkimushanke. Sen nimi oli Työuupumuksen alkulähteillä.

Kyselytutkimus tehtiin eri alojen työntekijöille, laaja joukko vastasi. Lisäksi haastateltiin pientä joukkoa niitä, jotka kokivat vakavia työuupumusoireita.

Haastatteluihin liittyvä tutkimusartikkeli on vielä vertaisarvioitavana, ja lopulliset päätelmät sen tuloksista julkaisematta. Hankkeen tutkimusjohtaja, professori Anne Mäkikangas kuitenkin kertoo, että tulokset osittain yllättivät.

Pitkään työuupumuksen pääsyinä on pidetty kiirettä ja aikapainetta.

Nyt vakavia uupumusoireita kokevat haastateltavat kertoivat ennen kaikkea ”työn turhakkeista”.

Turhakkeiksi Mäkikangas kutsuu tehtäviä, jotka eivät varsinaisesti kuuluisi henkilön omaan työnkuvaan.

Turhia ne eivät ole, usein jopa välttämättömiä. Mutta väärän henkilön työpöydällä ne tarkoittavat keskeytyksiä ja vievät aikaa varsinaisilta tehtäviltä. Sellainen nakertaa työn merkityksellisyyttä ja lisää uupumusriskiä, Mäkikangas sanoo.

Yli 13 000 kyselytutkimuksen vastaajaa sai kertoa työn turhakkeista myös avovastauksin. He kuvailivat niitä hyvin kirjavasti.

Muiden rinnalla toistui yksi teema:

”Työnkuvaa muutettiin niin, että toimistoassistentin lakkautetusta tehtävästä siirrettiin kysymättä osa minulle, vaikka olen asiantuntijatehtävissä.”

”Joudun tekemään sihteerin työtä, koska terveydenhuollossa on poistettu avustavat työtehtävät. Se turhauttaa.”

”Työhöni kuuluu paljon assistentin/sihteerin työtä vaikka olen yli 20 hengen esihenkilö.”

Kun jostain täytyy leikata, yksi kohde on yli muiden: hallinto.

Puhutaan tehostamisesta, virtaviivaistamisesta, suorituskyvyn vahvistamisesta. Ydintehtäviin keskittymisestä, ylimääräisen karsimisesta.

Usein ylimääräisenä on nähty niin sanotut tukipalvelut. Se on työtä, joka ei katoa, vaan sitä päätyvät herkästi tekemään ne, joiden varsinainen työ on jotain aivan muuta.

Kolme vuotta sitten Tampereen yliopisto vähensi tukipalveluista yli 200 henkilötyövuotta.

Jo edeltävänä vuonna oli otettu käyttöön uusi tietojärjestelmä nimeltään Sisu.

Uudistusten jälkeen kesällä 2022 yliopiston pääluottamusmies, professori Mari Hatavara kirjoitti blogitekstin. Otsikko oli:

”Assistenttipalvelut – professorin viides tehtävä?”

Opetuksen järjestämistä koskevien tietojen syöttäminen järjestelmään oli siirtynyt tukipalveluilta opettajille, myös professoreille.

”Osaamistavoitteita, sisältöjä, aineistoja, aikatauluja, ilmoittautumisia ja muita yksityiskohtia koskevat tiedot syötetään aina yksi opintojakso tai toteutus kerrallaan alusta loppuun välilehtien, pudotusvalikoiden ja tietokenttien viidakossa.”

Jokaiselle kurssille kertyy satoja syötettäviä tietoja, Hatavara kirjoitti. Hänen arvion­sa mukaan professorilta kuluu rumbaan noin 65 tuntia vuodessa.

Kun ottaa huomioon Tampereen yliopiston professoreiden määrän, se tekee 12 professorin henkilötyövuotta. Työhön, jonka voisi kenties virheettömämmin tehdä asiaan rutinoitunut henkilö.

Hatavarasta se oli järjetöntä. Hän halusi osoittaa asian luvuilla ja päätti pyytää apua. Kollega, professori tuotantotalouden puolelta teki pyynnöstä laskelman.

”Varovaisestikin arvioiden järjestelmään erikoistunut assistentti olisi kuusinkertaisesti tehokkaampi panos−tuotto-suhteeltaan kuin professori tällaisessa työssä.”

Ohjeet löytyvät kyllä. Niistä pitäisi selvitä, miten diplomityön lausunnot syötetään verkkoon yliopiston toiselle laitokselle. Tarvitaanko plagiointiselvitys tai kypsyysnäyte? Millä kielellä?

Olli Ikkala ei ole saada ohjeista selkoa. Ne tuntuvat sekavilta, ehkä kiireen vuoksi.

Hän ottaa yhteyttä opintosihteeriin. Sitten toiseen, pian kolmanteen. Lopulta neljäs osaa auttaa. Tältä homma hoituu viidessä minuutissa. Mutta Aalto-yliopiston teknillisen fysiikan professorin työaikaa on tuhrautunut yli kaksi tuntia.

”Professorien ydintehtäviä ovat ymmärtääkseni opiskelijoiden ohjaus, huippuluokan tieteellinen tutkimus ja rahoituksen saaminen siihen”, Ikkala toteaa.

Ei se, miten erilaisia tietoja syötetään monimutkaisille verkkosivuille.

Ikkala on ollut professori 1990-luvun lopulta alkaen. Hän työskentelee laboratorios­sa, jossa oli pitkään oma sihteeri.

Kun tämä jäi eläkkeelle 2010-luvulla, uutta ei palkattu tilalle. Muut jäljelle jääneet sihteerit siirrettiin pian sen jälkeen keskusjohdon alle.

Nyt vähäiset sihteerit ovat kaukana professoreiden arjesta. Se kismittää Ikkalaa.

Heidän apunsa tulisi usein tarpeeseen, ja sitä olisi helpointa hyödyntää, jos he olisivat enemmän kosketuksissa tutkijoiden arkeen.

Enää apua ei löydy samalta käytävältä. Nyt täytyy tehdä ”tiketti”.

Sihteereiden tavoittaminen on sen verran työlästä, että Ikkala päätyy monesti hoitamaan asiat itse. Toisinaan muualla töissä oleva vaimokin päätyy auttamaan järjestelyissä.

Ikkalasta tuntuu, ettei osaamista arvosteta. Ei professorin, ei sihteerin.

Syvällinen keskittyminen vaatii aikaa ilman keskeytyksiä. Niitä kansainvälistä yhteistyötä tekevällä professorilla on jo aivan tarpeeksi.

On lähetettävä sähköposteja liittyen ranskalais-suomalaiseen yhteistyöhön, jossa tutkitaan nanoselluloosan käyttöä energiatekniikassa. Englantilainen kustantaja pyytää arviota artikkelin käsikirjoituksesta. Eurooppalaisesta tiedejulkaisusta tulee tieto, että artikkeli on hyväksytty: 48 tuntia aikaa oikovedoksen korjaamiseen, ja laboratoriossa on ongelma.

Ikkala työskentelee erittäin kilpaillulla eurooppalaisella tutkimusrahoituksella ja matkustaa paljon, viimeksi vastaväittäjäksi Ranskaan.

Siitä huolimatta hän joutuu käyttämään päivistään aikaa kaikenlaiseen silpputyöhön. Usein tutkimusartikkeleihin pääsee keskittymään rauhassa vasta ilta-aikaan.

”Välillä tuntuu, että teen kolmasosan ajasta asioita, joihin ei minun ekspertiisiäni tarvita. Sitä paitsi minä teen ne huonommin ja hitaammin kuin joku, joka olisi siihen erikoistunut”, Ikkala sanoo.

”Ja minä olen täällä Aalto-professorin palkalla.”

Ei Ikkala haikaile aikaan, jolloin professoreilla oli omat sihteerit. Mutta jos samassa kerroksessa olisi edes yksi, jolta kysyä apua, kun sitä tarvitsee.

”En tiedä onko se sana sihteeri, mutta joku tukihenkilö.”

1980-luvulla alettiin pelätä, että tietotekniikka vie naisten työt.

Ensin tulivat mikrotietokoneet. Tekstinkäsittelijöiden tarve väheni. Sitten tulivat sähköposti, muut pikaviestintävälineet, erilaiset digitaaliset ohjelmat.

Tiedonkäsittely nopeutui, tehostui ja yksinkertaistui. Tarve välikäsille väheni, kun asiantuntija pystyi itse lähettämään sähköpostilla asiakirjan, jonka ennen oli postittanut sihteeri.

Hallinnosta leikkaaminen on ollut tehokasta juuri uusien välineiden ansiosta.

On tietysti loogista, että ydintehtävistä leikkaamista vältetään, vaikka säästöjä olisi pakko tehdä.

Mutta tietyn rajan jälkeen hallinnosta säästetty työ ei enää korvaudu digitaalisilla järjestelyillä, vaan valuu muulle henkilöstölle.

Niin asian kiteyttää hallintotieteen professori Jari Stenvall Tampereen yliopistosta.

Hän puhuu näkymättömästä hallintotyöstä. Hallinnosta leikkaaminen näyttää paperilla hyvältä: henkilöstökulut laskevat eli menot vähenevät.

Mutta todellisuudessa hallintoon kuluva aika jää piiloon. Asiantuntijat hoitavat sitä työnsä lomassa. Aikaa ydintehtäville jää vähemmän.

Säästöllä on kustannuksensa: työstä tulee yksinkertaisesti tehottomampaa.

Yliopistolla se on pois tutkimuksesta ja opetuksesta, terveydenhuollossa potilastyöstä.

Stenvall näkee ilmiölle kaksi syytä. On se ilmeinen: heikko taloustilanne, jossa säästöjä on tehtävä.

Mutta kyse on myös johtamiskulttuurista, Stenvall sanoo.

Ylhäältä alas -tyyppinen johtaminen on lisääntynyt tällä vuosituhannella. Siihen ei kuulu henkilöstön kuunteleminen.

”Organisaatioita ei johdeta sillä tavalla, että ammattilaisilla olisi parhaat mahdollisuudet tehdä työtä.”

Stenvallia on hämmentänyt, miten välinpitämättömiä monet esihenkilöt ovat työntekijöidensä hallintokuormasta.

”Kaipaan ihmiskeskeistä johtamisotetta sekä yliopistomaailmassa että hyvinvointialueilla.”

Yleislääketieteen erikoislääkäri Marja Ahavalla on pitkä lista toimistotöitä, jotka hän mielihyvin jättäisi sihteerin hoidettavaksi. Kirjeiden postitus, peruuttamatto­mien poisjääntien laskutus ja ajanvaraukset hoitajalle tai lääkärille omalta vastaanotolta. Tietosuojaroskien poisvienti sekä matkojen ja majoitusten varaaminen koulutuksiin.

Perjantaina 25. lokakuuta Ahava tarkistaa puoli kahdesta kolmeen laboratorio- ja röntgenkuvatuloksia.

Niistä on tapana tiedottaa potilaille Omakannassa, kirjeellä tai puhelimitse.

”Kirjettä varten tulostan itse myös osoite­sivun ajanvarauskirjalta ja laitan kirjeet kuoreen. Tämä vie aikaa noin 50 sekuntia per potilas. Käsittelin tässä ajassa 15 potilaan asioita.”

Ahava on pitänyt tätä juttua varten päiväkirjaa töissä. Hän työskentelee ylilääkärinä Leppävaaran terveysasemalla Espoossa. Lisäksi hän toimii kokoomuksen aluevaltuutettuna Vantaa-Keravan hyvinvointialueella.

27 vuoden urallaan hän on nähnyt, että taloustilanne näkyy suoraan terveydenhuollon järjestelyissä.

Kun talous on hyvä ja on verorahoja, sihteereitä on käytettävissä, Ahava sanoo.

”Kun talous heikkenee, sihteerit pistetään ensimmäisenä pois.”

Työkuorma kasautuu pienistä puroista. Jos kirjeen postitukseen kuluu lähes minuutti, vie 15 kirjettä jo puhelinvastaanottoajan verran aikaa. Se turhauttaa.

”Sitten tulee sanottua, että jos työnantaja haluaa, niin voin minä tälläkin palkalla tehdä tämän sihteerin työn.”

Ahava tosin haluaa myös kehua työnantajaansa. Vaikka taloustilanne ei ole nyt hyvä, on terveysasemille luvattu palkata lisää terveyskeskusavustajia.

Kaikkialla ei ole sama tilanne.

Hyvinvointialueiden säästölistoilla toistuvat usein samat sanat: yt-neuvottelut, joissa pyritään välttämään ”asiakasrajapinnassa työskentelevien henkilöiden” vähentämistä.

Se tarkoittaa, että on pakko vähentää muuta kuin hoitohenkilöstöä, siis erilaisia tukipalveluita. Irtisanottujen työkuorma valuu muille.

Terveydenhuollossa taakan kantavat usein sairaanhoitajat.

Jo kuuden vuoden takaisessa Sairaanhoitajaliiton jaksamiskyselyssä 84 prosenttia potilastyötä tekevistä sairaanhoitajista kertoi tekevänsä säännöllisesti osastonsihteerille kuuluvia töitä.

Toisissa työpaikoissa sihteerin työ on satunnaisempaa, toisissa suoranainen käytäntö.

Sairaanhoitaja Eero Mattila oli syksyllä 2019 töissä keskussairaalan poliklinikalla, jossa sairaanhoitajilta odotettiin jatkuvasti sihteerintöiden hoitamista.

”Välillä meni kokonainen päivä potilaan tietojen printtaamiseen ja kirjeiden postittamiseen.”

Lisäksi hoitajille jäivät esimerkiksi potilaiden laittaminen leikkausjonoihin sekä erilaiset ajanvarauksiin liittyvät tehtävät.

Potilastyö jäi vähälle. Tuntui, ettei omaa ammattitaitoa päässyt hyödyntämään.

”Kyllä siinä työmoraali laski aika tavalla.”

Hän päätti lähteä parin kuukauden jälkeen.

Takkileninkejä, tweediä ja naisellisuuden korostamista.

Muotisyksy 1967 perattiin tarkkaan läpi Sihteeriyhdistyksen lehdessä.

Lehdessä esiintyi tuohon aikaan paitsi asiatekstejä ja pikakirjoituksen opetusta, myös vinkkejä ihonhoitoon, kynsien laittoon ja pukeutumiseen. Sihteeri kun oli aina nainen, luonnollisesti.

Sihteerin työssä eduksi ovat ”naisen perusominaisuudet”: käytännöllisyys, myötäelämisen taito, joustavuus, kärsivällisyys, inhimillisyys, näppäryys ja hoivaamisen kyky. Niin kertoo 1980-luvulla julkaistu teos Tuloksellisuutta sihteerin työhön.

Oppaan mukaan kyseiset ominaisuudet eivät ole miehille luontaisia. Sen sijaan esimies ja sihteeri työparina täydentävät toisiaan, osittain juuri sukupuolieron vuoksi.

Myöhemmin tutkimuksessa kyseinen tapa puhua sihteereistä nimettiin ”toimistovaimojen diskurssiksi”.

Ajatus oli, että sihteeri on luotettava avustaja, joka toteuttaa työpaikalla samankaltaista roolia kuin aikansa naiskuvan mukainen vaimo kotona.

Mainosmaailma ja popkulttuuri olivat luoneet ikäviä mielikuvia pikkutuhmista sihteereistä. Pilakuvissa avokaulainen sihteeri istui esimiehensä polvella.

Vaimon kaltaisista kunniallisista ja täsmällisistä sihteereistä puhuttiin, kun haluttiin erottautua näistä sopimattomista mielikuvista.

Jälkikäteen sihteerien seksualisointia on pidetty yhtenä keinona oikeuttaa miesten valta-asemaa konttoreissa. Mutta alun perin puhe toimistovaimoista syntyi, kun piti löytää perusteita sille, miksi nainen olisi ylipäätään työelämässä.

Suomessakin vielä 1950-luvulla työvoimaennusteissa oletettiin, että naimisissa olevien naisten työnteko tulee jatkossa vähenemään. Ajateltiin, että yhteiskunnan vaurastuessa naisilla olisi taas mahdollisuus jäädä kotiin, olihan se naisen ensisijainen tehtävä.

Työmarkkinoille haluavan naisen piti löytää itselleen sopiva rooli. Sihteerinä työskentely nähtiin vakaana ja varmana toimena.

Vuonna 1965 julkaistu sihteerin käytännön opas kertoo:

”Sihteeri kuuluu siihen osaan henkilökuntaa, jota ei ensimmäiseksi sanota irti vaikeuksien kohdatessa yritystä.”

Naisille oli räätälöity kauppakorkeakouluihin oma tutkinto vuonna 1952. Se oli kieli- ja sihteeritaitopainotteinen, alempi korkeakoulututkinto.

Viisitoista vuotta myöhemmin perustettiin myös Helsingin sihteeriopisto, ja HSO-sihteeristä tuli oma tittelinsä. Ensimmäisen 20 vuoden aikana opistossa koulutettiin yli 3 000 sihteeriä. Tuhansia naisia, viisi miestä.

Helsingin kauppakorkeakoulun sihteeripainotteinen tutkinto lakkautettiin jo 1970-luvulla. Oli huomattu, että yhä useam­pi nainen halusi ylemmän korkeakoulututkinnon.

Vaikka naisten koulutustaso nousi, työelämä jumitti vanhoilla urilla. Monet ekonomikoulutuksen saaneet naiset päätyivät konttoriin avustaviin tehtäviin.

Vuonna 1993 sihteeri oli naisten neljänneksi yleisin ammatti.

Se on myös ala, jossa näkyvät hyvin työelämän sukupuolen mukaisen eriytymisen molemmat suunnat.

Yhtäältä on eri aloja läpäisevä jako miesten ja naisten töihin. Suomessa on erityisen paljon mies- ja naisvaltaisia aloja.

Toisaalta yksittäisten alojen sisällä on hierarkkista jakoa: samalla alalla miehet ylenevät korkeampiin tehtäviin kuin naiset.

Se näkyi yhä Jyväskylän yliopiston tutkimuksessa, jonka aineisto kerättiin vuonna 2005.

Kauppatieteiden maisteriksi kouluttautuneet naiset työskentelivät uransa alussa useammin assistentteina tai sihteereinä, kun saman koulutuksen saaneet miehet etenivät nopeasti erilaisiin johtotehtäviin.

Sopisit hyvin sihteeriksi, oli useampi tutkimukseen osallistuneista naisista saanut kuulla työhaastattelussa.

Vantaan Ylästön koululla Satu Ollila silmäilee lomaketta tarkkaan läpi. Palkanmaksun perusteita, erilaisia koodeja, tilinumeroita.

Koulumaailmassa lyhyitä sijaisuuksia on usein, ja maksettavaksi tulee paljon pieniä pätkiä.

Ollila on koulun rehtori. Monesti hän kokee tekevänsä myös palkkasihteerin töitä.

Hänellä on mustaa valkoisella siitä, miten työajan käyttö on muuttunut.

Pari vuotta sitten hän testasi kevään ajan työajanseurantaohjelmaa. Aikaa sihteerin valmistelemien viranhoitomääräysten hyväksymiseen kului viikossa noin 45 minuuttia, joskus vähemmän.

Saman vuoden syksynä Vantaalla otettiin käyttöön uusi palkanmaksujärjestelmä.

Samoihin tehtäviin alkoi kulua 4–5 tuntia viikossa.

Uudessa järjestelmässä jokaista lomaketta varten tuli tehdä erikseen vahva tunnistautuminen omilla pankkitunnuksilla. Ollila laski, että yhden lomakkeen hyväksymiseen meni 50 klikkausta.

Palautteen myötä työtä saatiin hiukan helpotettua. Tunnistautuminen helpottui, klikkauksia menee enää 40 lomaketta kohden.

Keskiviikko 23. lokakuuta 2024:

”Parikymmentä lomaketta vie minulta puolisen tuntia, josta harmillisen iso osa menee järjestelmän hitauteen. Klikkauksen jälkeen saa odottaa, että lomake latautuu kokonaan.”

Torstai 24. lokakuuta:

”Pian 19 viranhoitomääräyksen allekirjoituskutsut alkavat tippua sähköpostiini. Alan klikkailla niin tunnistautumislinkkiä kuin allekirjoituspainikettakin 19 kertaa.”

Mutta uuden järjestelmän myötä rehtoreille on myös sälytetty sellaisia tiliöintejä, jotka eivät ennen heidän pöydälleen kuuluneet, Ollila sanoo.

Muutos ei tarkoita, että koulun oman sihteerin työtaakka olisi keventynyt.

”Se on jossain muualla tuolla HR:ssä, mistä se työ poistuu.”

Ja sitten on kaikki muu sälä.

Rehtorin huoneeseen arkistoidaan luottamuksellisia papereita, joita vain rehtori ja erikseen määritellyt henkilöt saavat käsitellä. Rehtoreille jää paljon arkistointityötä.

Laskujen hyväksyntäänkin menee enemmän aikaa kuin aikaisemmin. Digitaalisessa järjestelmässä se on hitaampaa kuin paperilaskujen aikakaudella, Ollila sanoo.

Työaika on pois sekä oppilaiden että opettajien kohtaamisesta.

Ollila kokee pitkän uransa varrella tottuneensa kuormitukseen. Hän tekee usein rutiinimaisempia hallintotöitä kotona iltaisin, television ääressä.

Hän kantaa kuitenkin huolta nuorten rehtoreiden kuormituksesta. Siksi hän on kollegoineen puhunut työnjärjestelyn ongelmista perusopetuksen johdon kanssa. Sielläkin ollaan kuulemma huolissaan siitä, että rehtorin työ valuu vääriin asioihin.

”Mutta hekään eivät ole siinä vallankahvassa, joka päättäisi, mihin rehtorin työtunnit käytetään”, Ollila sanoo.

”Tuntuu, että kokonaisvastuuta tästä ei kanna kukaan.”

Kymmenen vuotta sitten Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etla listasi ammatit, jotka todennäköisesti katoavat seuraavan 10–20 vuoden sisällä.

Yleissihteerin ennustettiin katoavan 96 prosentin todennäköisyydellä. Terveydenhuollon toimistosihteereille luku oli 85 prosenttia, johdon sihteereille ja osastosihteereille 68 prosenttia.

Jo vuosia työ- ja elinkeinoministeriön ammattibarometrissa on toistunut sama kuvio: Ylitarjonnasta kärsivien ammattien ykkösenä on komeillut yleissihteeri. Myös johdon sihteerit yltävät kärkikahinoihin.

Tulosten takana on osittain semantiikkaa. Sihteerin titteli ei enää ole kovin yleisessä käytössä.

Työvoimatilastojen työttömistä yleissihteereistä suurin osa on yli 55-vuotiaita, koulunsa kauan sitten käyneitä.

Tänä päivänä palkataan pikemminkin assistentteja ja koordinaattoreita. He ovat usein Haaga-Heliasta valmistuneita tradenomeja. Helsingin sihteeriopisto sulautettiin vuonna 1992 osaksi ammattikorkeakoulu Heliaa.

Nykyisin pyritään usein erikoistumaan tietyille aloille ja hankkimaan niiltä erityisosaamista jo varhain opintojen aikana.

Haaga-Heliassa on vielä oma koulutuksensa assistenteiksi haluaville, mutta vuonna 2026 linja sulautetaan osaksi laajempaa liiketalouden tradenomitutkintoa. Assistentin tehtäviin vaadittavat taidot opitaan jatkossa yksittäisillä kursseilla ja työharjoittelussa.

Vanhoista HSO-sihteereistä osa on verkkoyhteisöpalvelu Linkedinin mukaan siirtynyt muihin tehtäviin. Viestintään, markkinointiin, henkilöstöpuolelle, asiantuntijatehtäviin, kiinteistövälittäjäksi, museo-oppaaksi, liikunnanohjaajaksi.

Katariina Kumpulainen avaa tottuneesti hissin oven ja astuu peremmälle.

Ei ylimpään kerrokseen ennen vanhaan noin vain kävelty. Kansaneläkelaitoksen kuudes kerros oli johtajien kerros.

Sihteeri sai tulla sinne vain luvan kanssa, ainoastaan hame päällä. Jos töissä halusi käyttää housuja, piti erikseen säilyttää kaapissa hametta siltä varalta, että kuudenteen kerrokseen tulisi asiaa.

Hamepakosta oli tosin jo luovuttu, kun Kumpulainen aloitti 17-vuotiaana Kelalla vuonna 1981. Alkuun hän oli lähetti, sitten konekirjoittaja. Ministeriöihin lähetettävät asiakirjat kirjoitettiin kaksinkertaiselle paperille, jossa oli komeat vesileimat.

1990-luvulla virastoon alkoi tulla tietokoneita ja Kumpulainen siirtyi konekirjoittamosta sihteeriksi.

Niitä hommia onkin sitten riittänyt eri puolilla laitosta. Nykyisin Kumpulainen työskentelee Kelan turvallisuusyksikössä, jossa työt eivät ole vähentymään päin.

Yksikön johtaja on sen verran nuori, ettei ole tottunut sihteerin käyttöön. Kumpulaisen tehtävät ovat yleisluontoisempia. Turvallisuusselvitysten tilaamista, uhkatilanteisiin liittyvien palautteiden koostamista, kokoustilojen varaamista.

Nykyään hänenkin tittelinsä on assistentti.

Vaikka kuuluu hän myös Sihteeriyhdistykseen, joka ei ole halunnut muuttaa nimeään 64-vuotisen historiansa vuoksi.

Parhaimmillaan yhdistyksellä oli kymmenen alajaostoa ympäri maan, Kymenlaaksosta Pohjois-Suomeen ja Porista Kuopioon. 1990-luvun alussa yhteenlaskettu jäsenmäärä oli huipussaan, 1 800 hengessä.

Nyt jaostoja on jäljellä kaksi, Helsingissä ja Jyväskylässä. Jäseniä on enää reilu parisataa.

Tittelin mukana työnkuva on monilta osin muuttunut. On vähemmän kopioimista, nitomista ja rei’ittämistä. Kokouksiin ei enää tilata tarjoiluja, ja esihenkilöt hoitavat useam­min erilaiset yhteydenottonsa itse, eivät assistentin kautta.

Erilaisten työryhmien kokouksissa Kumpulainen istuu edelleen ja kirjoittaa muistiinpanot käsin. Kaikkea ei tietenkään ehdi kirjoittaa, mutta hänelle on hioutunut taito poimia tärkeimmät asiat ylös.

Sellaista tehtävää hoitaa nykyisin monissa palavereissa tekoäly. Kumpulainen ei ole tekoälyyn tutustunut.

Hän luottaa siihen, että saa tehdä työtään rauhassa eläkkelle jäämiseen saakka. 

Lähteenä on käytetty Laura Puron ja Hanna Lundell-Reinilän teosta Lahjakkaat, sitkeät, kyvykkäät: Suomalaisten naisten koulutuksen ja Konkordia-liiton historia (Siltala) sekä Tuula Joron pro gradu -tutkielmaa ”Asemakamppailua sihteerin sosiaalisesta paikantumisesta”. Juttuun on haastateltu myös tutkimusprofessori, sosiologian dosentti Tuomo Alasoinia Työterveyslaitokselta sekä työelämätutkija, dosentti Tuija Koivusta Itä-Suomen yliopistosta. 

Juttua muokattu 18.11.2024 kello 9:56. Korjattu sihteerin työn muuttumista käsittelevässä kohdassa sanan ”niittäminen” tilalle sana ”nitominen”.