Ruotsin tunnetuin noita oli suomalainen

Elokuun 5:ntenä päivänä 1676 kahta naista kuljetettiin väkijoukon läpi kohti roviota. Tukholmalaiset olivat kokoontuneet sankoin joukoin katsomaan, kun noidat kohtaisivat loppunsa.

Naisista toinen, Anna Simonintytär Hack, rukoili ääneen ja lauloi virsiä. Hack polvistui, nosti kätensä ylös ja kohotti katseensa anelevasti kohti taivasta. Lopulta Hack asetti päänsä mestauspölkylle, ja pyöveli sivalsi hänen päänsä irti yhdellä miekaniskulla. Sitten ruumis nostettiin roviolle odottamaan polttamista.

Vanhempi nainen katseli toimitusta tyynesti. Vaihtoipa hän muutaman sanan papinkin kanssa. Nainen oli Malin Matsdotter, noidaksi todettu suomalainen.

Malin ei rukoillut tai veisannut eikä näyttänyt katuvaiselta, vaikka häntä odotti mestaustakin kauheampi kohtalo: hänet poltettaisiin elävältä.

Malin Matsdotter on Ruotsin noitavainojen tunnetuin uhri. Kuuluisaksi Malinin on tehnyt hänen kuolintapansa: ei ollut tavallista, että tuomittu poltettiin elävältä. Ruotsissa sitä pidettiin liian julmana rangaistuksena, joten ennen roviolla polttamista tuomitulta yleensä katkaistiin kaula.

Malin Matsdotterista on tullut Ruotsissa lähes myyttinen hahmo, joka on esiintynyt elokuvissa, näytelmissä ja jopa lastenkirjoissa.

”Malin on osa ruotsalaista folklorea, mutta hänestä ei ole tiedetty juuri mitään. Ei esimerkiksi sitä, että hän oli syntyjään suomalainen”, sanoo Tampereen yliopiston Pohjoismaiden historian dosentti Marko Lamberg.

Lamberg on kirjoittanut Ruotsin noitavainoista ja Malinista kirjan Noitaäiti, joka ilmestyi vuonna 2019. Kirja julkaistiin myös Ruotsissa. Tänä vuonna Malinin tarina sai vielä jatkoa, kun Lamberg ja ruotsalainen kirjailija Karin Edvall julkaisivat artikkelin Malin Matsdotter – Offer för justitiemord i 1600-talets Stockholm.

Edvall oli löytänyt Malin Matsdotterin aviomiehen Erik Nilssonin perunkirjan ja kertoi siitä Lambergille. Löytö avasi uusia polkuja Malinin elämään.

Lambergille ja Edvallille selvisi, että oikeudenkäyntiasiakirjojen viittaukset Malinin suomalaiseen syntyperään pitivät todellakin paikkansa: hän oli syntynyt Kokkolassa. Tarkka syntymävuosi ei ole tiedossa, mutta Lamberg esittää arvioksi 1613.

Malin Matsdotterin kohtalo onkin herättänyt uudenlaista kiinnostusta länsinaapurissa: tekeillä on televisiosarja, jossa Lamberg on asiantuntijana.

”Kyseessä on SVT:n kolmiosainen dokumenttisarja Ruotsin noitavainoista, ja Malin on yksi sen päähenkilöistä.”

On hyvinkin mahdollista, että sarja esitetään aikanaan myös Suomessa.

Malin Matsdotterin kaltaisista tavallisista ihmisistä ei 1600-luvulla yleensä jäänyt minkäänlaisia kirjallisia tietoja. Malinin elämästä tiedetään, koska hän oli mukana kahdessa oikeudenkäynnissä: ensimmäisessä todistajana, toisessa syytettynä.

Monen muun pohjalaisen tavoin parikymppinen Malin muutti Ruotsiin, jossa leipä oli leveämpää kuin valtakunnan köyhässä itäosassa. Hän avioitui itseään vanhemman Erik Nilssonin kanssa. Erik oli ammatiltaan metallilangantekijä mutta vaihtoi vanhempana työtä ja alkoi kaupungin yövahdiksi.

Pariskunta asettui asumaan Södermalmille ja sai peräti 15 lasta. Kuitenkin vain kaksi tytärtä, Annika ja Maria, selvisivät hengissä aikuisuuteen saakka. Malin toi perheeseen lisätienestejä pitämällä saunaa ja toimimalla lapsenpäästäjänä, olihan hänellä runsaasti kokemusta synnyttäjänä.

Sitten lihanhimo vei Malinilta aviomiehen.

Vaikka perhe oli köyhä, sillä oli kolme lehmää. Kahteen niistä Erik Nilsson osoitti erikoista kiinnostusta ja saattoi mennä karjasuojaan useitakin kertoja päivässä. Kerran 13-vuotias Annika ja 11-vuotias Maria näkivät, mitä isä lehmän peräpuolella teki. Syntiä se oli, tytöt tiesivät ja olivat asiasta hiljaa.

Sitten yhtenä maaliskuisena päivänä 1668 tytöt saivat Malinilta selkäsaunan ja Erik kehotti vaimoaan lyömään kovempaa. Suutuspäissään Annika huusi ääneen totuuden isänsä puuhista lehmien kanssa. Se halvaannutti Erikin, joka meni sanaakaan sanomatta makaamaan sänkyyn. Seuraavana päivänä Erik tunnusti viranomaiselle yhtyneensä lehmiinsä.

Eläimiinsekaantuminen oli äärimmäisen vakava rikos, sillä sen nähtiin rikkovan Jumalan luomaa järjestystä, jossa ihminen on luomakunnan kruunu. Sekaantuminen luontokappaleeseen merkitsi siten alentumista eläimen tasolle, ja syyllinen tuomittiin yleensä kuolemaan.

Ajan oikeuskäytännössä hengiltä otettiin myös aktin toinen osapuoli, eläin, sillä sen ei haluttu muistuttavan yhteisöä hirveästä teosta. Pelättiin myös, että ihmisen ja eläimen yhtyminen voisi tuottaa sekasikiön.

Kun Erikin tapauksesta istuttiin oikeutta, tyttäret todistivat isäänsä vastaan. Malinkin joutui kertomaan pariskunnan intiimielämästä: Erikillä oli poikkeuksellisen vahva sukuvietti, mutta kiinnostus vaimoa kohtaan oli viime aikoina hiipunut.

Erik ei kiistänyt rikostaan, ja hänet tuomittiin teloitettavaksi.

”Oikeuden asiakirjoista selviää, että Erik selvästikin halusi kuolla ja että hän saattoi olla masentunut. Malinin mukaan Erik oli nukkunut puukko vierellään, mikä ehkä viittasi itsemurha-aikeisiin”, Lamberg kertoo.

”Itsemurha oli kuitenkin teko, josta joutui kirkon oppien mukaan auttamatta kadotukseen. Kuolemaantuomittuna sai sentään synninpäästön ja mahdollisuuden päästä taivaaseen.”

Aviomiehen teloittamisen jälkeen Malin joutui kaupunkilaisten karttamaksi ja sai pilkkanimen Rumpare-Malin, joka viittasi Erikin puuhiin lehmän takapuolella. Aivan hylkiöksi Malin ei silti päätynyt, sillä hän avioitui pian uudestaan.

”Se oli poikkeuksellista, sillä aviomiehen teloittamisesta oli kulunut alle vuosi. Köyhä leski haki perheeseen ehkä uutta elättäjää.”

Avioliitosta tuli kuitenkin riitaisa, eivätkä Annika ja Maria tulleet toimeen isäpuolensa kanssa.

Lopulta Saatana saapui myös Tukholmaan.

Pohjois-Ruotsissa alkoi levitä 1660-luvun loppupuolella noitahysteria. Kymmenet lapset kertoivat, että noidat olivat vieneet heidät Blåkulla-nimiseen paikkaan, Paholaisen juhliin. Lapset myös osoittivat, ketkä heidät olivat sinne vieneet.

Lasten kertomusten Blåkulla oli jonkinlainen helvetin esikartano, jossa juhlat jatkuivat ikuisesti. Blåkullassa tehtiin lisäksi arkisia töitä: lypsettiin, paimennettiin karjaa tai kehrättiin lankaa. Vastaava paikka tunnettiin Suomessa myöhemmin Kyöpelinvuorena.

Blåkullassa moni asia tapahtui nurinkurisesti: ihmiset tanssivat ja rakastelivat selät vastakkain. Lapsia syntyi nenän sieraimista. Ihmisten takapuolilla soitettiin musiikkia, laskettiin olutta tai leivottiin.

Blåkulla-hysteriaan kuului myös ajatus siitä, etteivät ulkopuoliset välttämättä tienneet, oliko lapsi Blåkullassa vai ei. Hänen kehonsa saattoi olla läsnä tässä maailmassa, vaikka lapsi oli samaan aikaan Paholaisen pidoissa.

Kylissä ja kaupungeissa paniikin nostatti erityisesti lasten kohtalo. Saatana pääsi juhlissa turmelemaan lasten sielut, mikä merkitsi sitä, että he joutuisivat kuoltuaan kadotukseen. Vanhemmat yrittivätkin suojella lapsiaan miten taisivat, esimerkiksi valvomalla yöt heidän vierellään.

”Meidän on rationaalisen ajan ihmisinä vaikea ymmärtää sitä pelkoa, jota Blåkulla aikalaisissa herätti. Ihmiset todella uskoivat yliluonnolliseen ja Saatanaan äärimmäisenä pahana, helvetin ruhtinaana”, Lamberg selittää.

Luterilaisessa 1600-luvun puhdasoppisuudessa ajateltiin, että jos Jumalaa vastaan rikkoneita ei rangaista, tämä kostaa koko yhteisölle. Raamatun mukaan noidat oli yksiselitteisesti surmattava, joten oikeusistuimet alkoivat jakaa kuolemantuomioita.

Blåkulla-tarinat olivat kuin kulkutauti: aluksi ne esiintyivät paikallisesti, mutta tarttuivat helposti ihmisyhteisöistä toisiin. Yhä uusilla paikkakunnilla lapset alkoivat puhua joutuneensa sielunvihollisen pitoihin. Lopulta Saatana saapui myös Tukholmaan.

Elettiin alkukesää 1675, kun Gävlestä saapui Södermalmille 12-vuotias Johan Johaninpoika Griis. Pojan äiti oli tuomittu kuolemaan noitana, ja siksi hänet oli lähetetty tätinsä hoiviin Tukholmaan.

Johanilla oli paljon kerrottavaa paikallisille lapsille, ja pian noidat alkoivat viedä myös heitä Blåkullaan. Lapset myös osoittivat, ketkä södermalmilaisista olivat Paholaisen apureita.

Ei mennyt kauan, kun Malin Matsdotter ja hänen tyttärensä joutuivat epäillyiksi.

Aluksi syytetyt olivat pääasiassa maahanmuuttajataustaisia naisia, suomalaisia ja saksalaisia, kuten Anna Simonintytär Hack. Suomalaisuus olikin Lambergin mukaan yksi syy epäilyihin Malinia kohtaan.

”Suomalaisia oli pidetty Euroopassa keskiajalta saakka noituutta tuntevana ja barbaarisena kansana.”

Malin oli lisäksi joutunut kaupunkilaisten silmätikuksi Erikin rikoksen takia, eikä hän ilmeisesti ollut ihmisenäkään helppo: Malin kiroili paljon eikä noudattanut kirkkopyhiä.

Malin vietiin oikeuden eteen. Tuomareille hän kielsi jyrkästi syytökset noituudesta ja sanoi enteellisesti: ”Olen mieluummin tulessa kuin kuuntelen moista.”

Todisteet olivat kuitenkin häntä vastaan. Moni kertoi Malinin vieneet heidät Blåkullaan – jopa hänen omat tyttärensä, mikä oli tuomarien mielestä kaikkein raskauttavinta. Malin ei osannut rukoilla eikä myöskään tuntenut kristinuskon opinkappaleita, mitä pidettiin merkkinä noituudesta.

Uhmakas käyttäytyminen oikeudessa ei helpottanut Malinin tilannetta, ja kaupunkilaisilta tuli kova paine tuomita Malin.

”Eräskin perheenäiti tuli kertomaan, että jollei oikeus ota Malinia hengiltä, niin hän tekee sen itse.”

Aviomieskään ei ollut vaimoaan tukemassa, sillä hän ei tapahtumien aikaan oleskellut Tukholmassa.

Koska Malin ei tunnustanut, oikeus päätti rangaista häntä ankarimmalla mahdollisella tuomiolla: elävänä polttamisella. Tuo­mion tarkoitus oli kiristää häneltä tunnustus, mutta siihen Malin ei suostunut.

”Vaikuttaa siltä, että Malin oli kadottanut elämänhalunsa. Hänhän oli jo vanha nainen, ja tuon ajan elämä oli hyvin kuluttavaa. Ilmeisesti Maliania myös katkeroitti yhteisön antama pilkkanimi sekä se, että myös omat tyttäret todistivat häntä vastaan”, Lamberg sanoo.

”Joka tapauksessa hän oli hyvin vahvatahtoinen ihminen.”

Kun Malinin teloittamisen aika koitti, hän nousi roviolle tyynenä ja antoi vastustelematta pyövelin kiinnittää itsensä raudoilla paaluun. Maria-tytär oli paikalla ja anoi äitiään tunnustamaan, jotta tämä saisi helpomman kuoleman. Malin vastasi tyttärelleen vihaisesti:

”Olet vannonut hengen ensin isältäsi ja nyt äidiltäsi. Piru sinut periköön ja pitäköön iän kaiken omanaan.”

Tukholman noitavainoissa ehdittiin teloittaa kahdeksan naista ennen kuin viranomaisten epäilykset heräsivät. Syksyn 1676 oikeudenkäynneissä alkoi selvitä, että todistamaan kutsuttujen lasten ja nuorten kertomukset poikkesivat toisistaan liikaa. Yksi lapsista myös tunnusti valehdelleensa.

Lambergin mukaan mielikuvituksellisissa kertomuksissa oli kyse vallankäytöstä.

”Sen ajan yhteiskunta oli hierarkkinen: perheessä isäntä hallitsi ja emäntä oli arvojärjestyksessä toinen. Noitavainot tarjosivatkin alistetuille eli lapsille, piioille ja rengeille tavan haastaa vallitseva järjestys”, Lamberg sanoo.

”Kun he havaitsivat, että saattoivat saada melkein kenet tahansa tuomioistuimen eteen, he juopuivat vallastaan.”

Noidaksi syyttämällä saattoi myös kätevästi maksaa kalavelkoja vanhoista riidoista ja päästä eroon vihamiehistä.

Syytetylle tilanne oli lähes mahdoton, sillä oikeudenkäynneissä ei ollut puolustusasianajajaa. Oppimattoman täytyi selvitä yksin mielikuvituksellisista syytteistä tuomarien edessä. Moni tunnustus johtuikin siitä, että syytetty tajusi joutuvansa roviolle ja halusi helpomman kuolintavan.

”Sitten oli myös niitä, jotka kokivat ansainneensa kuoleman, koska olivat aiemmin tehneet jonkin synnin. Toiset taas ajattelivat, että Kaikkivaltias oli päättänyt heidän kohtalostaan, eikä asialle voinut mitään.”

Kun viranomaiset viimein tajusivat Blåkulla-tarinat mielikuvituksen tuottamiksi, valehdelleita lapsia, piikoja ja renkejä alettiin rangaista – joitakin jopa teloitettiin. Malinin tyttäret tuomittiin seisomaan häpeärangaistusta toreilla ja tekemään kaksi vuotta pakkotyötä. Sen jälkeen heidän kohtaloistaan ei ole tietoa.

Blåkulla-hysteria vei Ruotsissa kaikkiaan noin 300 ihmisen hengen. Heistä suurin osa oli naisia, kuten muuallakin Euroopassa.

Tukholman valtaapitävät tiesivät, että he olivat epäonnistuneet. Nopeilla ja ankarilla tuomioilla he olivat pyrkineet rauhoittamaan levottomat kaupunkilaiset ja säilyttämään järjestyksen. Seurauksena oli kuitenkin ollut murhenäytelmä. Siksi tapahtumille piti löytää syyllinen.

Johan Johaninpoika Griis oli tunnustanut vieneensä lapsia Blåkullaan, ja hänet oli tuomittu kuolemaan. Kun noidiksi tuomittuja armahdettiin, ei Johanin tuomiota mitätöity. Poika vietiin teloitettavaksi.

”Se oli lainvastaista, sillä alaikäistä ei saanut tuomita kuolemaan. Lisäksi tuomio perustui valheeksi paljastuneeseen kertomukseen. Viranomaiset halusivat kuitenkin päästä Johanista nopeasti eroon”, Lamberg sanoo.

”Poika katsottiin myös koko epidemian aloittajaksi, eli kyse oli epäilemättä kostosta.”