Kohtauksia eräästä elämänvaiheesta
Kollega pyysi tutkija Keiju Vihreäsaloa kirjoittamaan omakohtaisen tekstin vaihdevuosista. Syntyi kirjoitus raivosta, hiestä ja keittojuureksista.
7
MIN
Kollega kai oletti, että Keiju Vihreäsalolla on vaihdevuodet. Miksei olisi olettanut? Vihreäsalo on 54-vuotias, ja yleensä vaihdevuodet alkavat viimeistään siinä iässä. Usein paljon aikaisemmin.
Kollega kysyi, voisiko Vihreäsalo kirjoittaa aiheesta. Vihreäsalo on tutkija, mutta kollega pyysi omakohtaista tekstiä. Hän oli pienen ryhmän kanssa suunnittelemassa kirjaa naisista ja keski-iästä. Siinä olisi useita kirjoittajia ja näkökulmia, monenlaisia tekstejä.
Yleisvire voisi kuitenkin olla positiivinen, kollega ehdotti. Jotain sellaista kuin: miksi lakastua kun voi rakastua?
Vihreäsalo kehui ajatusta. Onpa hauska otsikko ja hyvä idea. Hän voisi kyllä harkita kirjoittavansa.
Samaan aikaan häntä heti ärsytti. Tunsiko hän yhtään naista, joka sanoisi, että vanheneminen on pelkästään ihanaa? Joka olisi riemuissaan siitä, että on hiki eikä saa nukuttua?
Hän itse ei totisesti ollut.
”On vain kuuma ja vituttaa”, kuten hän sitten kirjoitti.
Vihreäsalo on sosiologi ja tutkija Helsingin yliopistossa. Vaihdevuosia hän ei ole tutkinut, mutta aiheet ovat aina liikkuneet yksityisen elämän alueella. Sukupuoli, perhe, seksuaalisuus. Synnytys, lapsuus, nuoruus.
Juuri nyt hän tutkii lapsuutta ja erityisesti sitä, miten jotkut lapset ikään kuin jäävät suojaavan katseen ulkopuolelle. Miten yhteiskunta kohtelee heitä, jotka eivät ”nätisti asetu keskiluokkaisen, valkoisen lapsen kategoriaan”. Heitä, jotka syrjäytyvät tai joille tapahtuu jotain traumatisoivaa.
Tutkimus on kesken, mutta Vihreäsalo on havainnut, että näiltä lapsilta helposti odotetaan aikuisen ihmisen ominaisuuksia. Kykyä huolehtia itsestä ja ottaa vastuuta tilanteestaan. Tätä tapahtuu koulussa, terveydenhuollossa, lastensuojelussa, kriminaalioikeudessa.
Vuonna 2023 Vihreäsalo vietti pitkiä aikoja yksikössä, jossa asunnottomat nuoret voivat yöpyä, peseytyä ja pestä pyykkiä. Hän seurasi ja haastatteli heitä.
Ryhtyisikö hän näiden teemojen ohella kirjoittamaan vaihdevuosistaan? Tai oikeastaan: miksi ei ryhtyisi? Jos hänenlaisensa akateeminen, asian liepeitä tutkinut ja kirjoittamaan kykenevä nainen ei sitä tekisi, niin kuka sitten?
Vihreäsalo luki, miten miehet olivat muinoin aiheesta kirjoittaneet. 1800-luvun lopulla ruotsalainen lääkintäneuvos A. Timoleon Wistrand oli kuvannut, mitä 45–50-vuotiaalle naiselle tapahtuu.
Nainen on siihen mennessä ”ennättänyt niin vanhentua tai riutua, ett’ei hänellä ole elinvoimia jäljellä enempää, kuin tarvitaan hänen oman elämänsä ylläpitämiseksi”. Naisen ”siitoselimet tulevat jälleen tehottomiksi ja ikään kuin kuihtuvat pois”. Tällöin naisen ”varsinainen olemassaolon tarkoitus” päättyy ja hän muuttuu… eukoksi.
Vihreäsalo päätti, että kirjoittaa raivosta ja hiestä. Nimittäin:
”Lienee niin, etteivät kiukkuiset eukot olekaan biologinen ilmiö, vaan seurausta siitä, että joku Wistrand käy partaansa silitellen ja tieteeseen nojaillen nimittelemään arvovaltaisessa julkaisussa eukoksi.”
Menopaussistakin kirjoitti ensimmäiseksi mies, ranskalainen Charles Pierre Louis de Gardanne. Tosin naislääkäreitä oli 1800-luvun alussa vähän, jos lainkaan.
Termi johdettiin kreikan kielestä: kuukausi, päättyminen.
Menopaussi tarkoittaa viimeistä kertaa, kun kuukautiset tulevat. Se on tarkasti määriteltävä asia. Duodecimin Terveyskirjasto sanoo, että näin tapahtuu keskimäärin 51-vuotiaana.
Vaihdevuodet ovat hajanaisempi vaihe. Ne tarkoittavat aikaa, jolloin munasarjojen toiminta heikkenee ja hormonitoiminta hiipuu. Oireilu voi alkaa ennen menopaussia ja jatkua sen jälkeen – ja kestää jopa kaksikymmentä vuotta. Harvoin niin pitkään, mutta se on mahdollista.
Univaikeudet, painonnousu, mielialan vaihtelu, hikoilu… Juuri hikoilu on mystistä. Lääketiede ei edelleenkään pysty täysin selittämään, miten kuumat aallot käytännössä syntyvät.
Mutta ne syntyvät. Joillakin hankalina, joillakin lähes huomaamattomina. Jo 40-vuotiaana tai vasta 60-vuotiaana. Tupakointi varhentaa menopaussia 1–2 vuotta, Terveyskirjasto toteaa.
Vihreäsalo huomasi, ettei osannut edes paikantaa, milloin vaihdevuodet olivat alkaneet. Kaikki oli hiipinyt elämään salaa. Kipeät lonkat, öiset hikoilut, huonot unet.
”Kaikenlaiset nolot ja elämää nakertavat vaivat, joita ei aiemmin ollut ja sitten yhtäkkiä on.”
Kirja ilmestyi elokuun alussa ja sai jyhkeän nimen: Paljastuskirja. Nyt.
Tekstejä on kaikkiaan kymmeneltä kirjoittajalta. Ne ovat kaunistelemattomia kuvauksia keski-ikäisen ruumiin kokemuksista, esipuheessa sanotaan. Esipuheen ovat kirjoittaneet kirjan toimittajat, sosiologi Kaisa Kuurne, kirjailija Johanna Venho ja toimittaja Anna-Stina Nykänen.
Vihreäsalon tarina alkaa keittojuureksista. Hän kertoo niistä, koska ne kertovat vaihdevuosista.
Hän seisoo lähikaupan itsepalvelukassalla, ja kuten myöhemmin selviää, aivan liian paksuissa vaatteissa. Kevytuntuvatakin päällä on vielä kuoritakki, vaikka on jo toukokuu.
Mustikoiden viivakoodi jumittuu. Vihreäsalo painaa apua tarvitaan -nappia ja nuori myyjä tulee hätiin. ”Hei rouva!” Samalla ilmenee, ettei keittojuureksista voikaan saada itsepalvelukassalla alennusta, vaikka rasiassa on oranssi aletarra. Juuresten kanssa pitäisi siirtyä varsinaiseen kassajonoon, joka on kasvanut ja käynyt levottomaksi, koska myyjä säätää nyt tässä.
Vihreäsalo on valmis sivuuttamaan alennuksen, mutta lisää sekaannusta seuraa ja aikaa kuluu. Palvelukassalle olisi joka tapauksessa siirryttävä.
Hiki helmeilee ohimoilla ja valuu vaatekerrosten alla. Vihreäsalo kysyy, aikooko myyjä todella passittaa hänet jonoon. Kyllä, sitä hän aikoo.
”Kuumuus on jo mainittu, tässä kohtaa tulee raivo”, Vihreäsalo kirjoittaa.
Hän huudahtaa näyttävästi ”roomalaiseen tapaan”, että tilanne on mielipuolinen. Järkeä vailla! Hän mesoaa, ja asia tulee selväksi sekä myyjälle että yleisölle kassajonossa.
Ennen vaihdevuosia hän ei olisi ikinä käyttäytynyt näin. Olisi toki tuohtunut, mutta pitänyt kaiken sisällään.
”Nyt en jäänyt jupisemaan jälkikäteen, mitä minun olisi pitänyt sanoa”, hän kirjoittaa.
”Pidättelemättä kerroin, mitä mieltä olin.”
Eivätkö pienet suosionosoitukset olisi olleet paikallaan, hän ajatteli myöhemmin. Jonossa seisovan yleisön taputukset sille, että hän näin suoraviivaisesti oli tulkinnut tunteitaan. Keski-ikäinen nainen siinä siekailematta ilmaissut itseään.
Aplodeja ei tullut.
Vihreäsalo väittää, että on siirtynyt käyttämään keski-ikäisiä voimasanoja. Sellaisia kuin jessus tai hemmetti.
Kun hänen tekstissään lukee sana vittu, i-kirjaimen tilalla on risuaita. V#ttu. Hän kirjoittaa, että on liian iäkäs kiroamaan ääneen.
Se ei taida olla aivan totta. Kun hän elokuun lopun iltapäivänä istuu kahvilan pöydässä ja puhuu iästä ja vaihdevuosista, tasa-arvosta ja feminismistä, patriarkaatista ja naisen paikasta, hemmettiä ei juuri kuule.
”Siitä se lähti, että mä olin kaiken aikaa… vitutti kaikki.”
”Ajattelin, miksi en lähesty sitä kautta, että mitä sen alla on.”
Sosiologi Sari Charpentier on kirjoittanut kuusikymppisistä naisista työpaikoilla, erityisesti pankeissa. Vaikka tutkimus on 2000-luvun puolivälistä, Vihreäsalo lainasi sitä tekstissään. Vaihdevuodet ja kiukku työorganisaatiossa.
Yleinen käsitys oli, että keski-ikäinen nainen on kiukkuinen. Jos ei ole, poikkeaa ikään kuin normista.
”Noi miehet, ne on aika lepposia”, sanoi eräs johtotason nainen, jota tutkimuksessa haastateltiin, ”mutta naisissa enemmän näkee ehkä semmosen kireyden, joka tulee siitä, tai vois tulla siitä, että sulla taitaa olla vaihdevuodet.”
Kiukulle löytyi kuitenkin selityksiä: töitä kasautui, organisaatio ei toiminut. Ja kun vanhemmilla naisilla ei enää ”ollut mitään menetettävää”, kuten yksi heistä totesi, he uskalsivat puhua.
Voisiko kiukku olla muutosvoima, Charpentierin tutkimuksessa kysyttiin.
Ei osa ongelmaa, vaan ratkaisua, Vihreäsalo jatkoi. ”Vaihdevuosien kuumentamaa naista ei pelota puhua ajatuksiaan julki.”
Kahvilassa hän sanoo: ”Ylipäätään naisen paikka patriarkaatissa on läpeensä tuttu ihan omasta tutkimuskontekstistani. Perinteisesti naiset ovat äänettömiä katseiden ja tekojen kohteita.”
”Jos nyt ajattelee vaikka sitä, että raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin Suomessa vasta vuonna 1994. Ja täällä asiat on varmasti maailman mittakaavassa kaikkein parhaimmin.”
Mikään muutos ei ole tullut ilmaiseksi, Vihreäsalo sanoo. Lupa omistaa, äänestää, tulla valituksi virkoihin. Oikeus e-pillereihin, aborttiin, omaan kehoon. Kaiken vuoksi on pitänyt kampanjoida hanakasti.
”Ei nämä setälääkärit tai eduskuntamiehet ole soittaneet ovikelloa, että hei naiset, me huomattiin, että teiltä puuttuu tällaisia oikeuksia, joita meillä on. Tultiin nyt ilmoittamaan, että annetaan ne teille.”
”Rautakangesta ne on pitänyt vääntää.”
”Ja silti meillä on edelleen erilaisia lasikattoja ja tapoja ajatella: harmaantuvat miehet on charmantteja, mutta naiset välttämättä ei. Ne on vain äkäisiä.”
On hyvääkin, kuten kuuluu sanoa. Keski-iässä on hyviäkin puolia.
Vihreäsalo luettelee niitä teekuppinsa yli.
Lapset ovat isoja, eikä heitä tarvitse kantaa koko ajan.
Itse on siinä pisteessä, että tietää, mikä on. Missä on hyvä ja missä ei ole yhtään hyvä.
”Ja niin edelleen.”
Viereiseen pöytään on istuutunut herra, joka näyttää seuraavan keskustelua. Harmaantunut, vanhempi mies moitteettomassa pikkutakissaan.
Kun Vihreäsalo lopettelee, herra puuttuu puheeseen. Hänelle on tullut mieleen muutama seikka, joita olisi aihetta täydentää.
Ja niin hän alkaa täydentää.