Kuinka typerää!

Kultakalan elämä näyttää yksitoikkoiselta. Se ui loputtomasti ympyrää maljassaan, ei lähde mistään eikä päädy mihinkään.

Lohdullinen puoli asiassa on se, että kultakala unohtaa kaiken no­peasti. Sen huomiojänne on vaivaiset kahdeksan sekuntia. Ehkä se näkee jokaisella kierroksella uudelta tuntuvan maailman.

Sosiaaliseen mediaan kiinni kasvanut nykyihminen ei ole keskittymiskyvyltään paljon kultakalaa kummempi. Hakukoneyhtiö Googlen laskelmien mukaan millenniaalit jaksavat paneutua yhteen asiaan yhdeksän sekuntia kerrallaan. Sen jälkeen heidän aivonsa huutavat uusia ärsykkeitä, yllykkeitä ja kiihokkeita.

Verkkomaailmaa hallitsevat digijätit käyttävät massiivista voimaansa dopamiiniriippuvaisten käyttäjien koukussa pitämiseen.

”Meille luvattiin äärettömyys. Kyberavaruuden piti tuntea vain nerokkuuden rajat. Sen sijaan meistä on tullut kultakaloja, jotka on suljettu kuvaruutujemme maljaan, alistettu hälytystemme ja pikaviestiemme koulimiksi”, kirjoittaa Pariisin Sciences Pon journalismikoulun johtaja Bruno Patino pamfletissaan Levottomat – huomiotalous ja keskittymiskyvyttömyys (suom. Tapani Kilpeläinen, Niin & Näin, 2020).

Kultakaloja eivät ole vain millenniaalit. Minäkin, keski-ikäinen setämies, uiskentelen omassa maljassani. En pysty lukemaan romaania tai katsomaan elokuvaa näpelöimättä välillä puhelintani tai tablettiani. Onko tullut uusia viestejä? Onko päivityksistäni tykätty? Ovatko kaverit laittaneet kiintoisia postauksia?

Pelkään aivojeni puolesta. Pelkään, että olen tyhmä ihminen älykkäiden laitteiden maailmassa.

Neurologi ja tietokirjailija Oliver Sacks luonnehti sosiaa­lista mediaa suuren luokan neurologiseksi katastrofiksi. The New Yorkerin julkaisemassa esseessä Sacks esitti synkkiä huomioita laitteidensa orjuuttamista ihmisistä, jotka elävät ääretöntä nykyhetkeä vailla hahmotusta menneestä ja tulevasta.

Kun eletty ja koettu typistyy kuvaruudun loputtomaksi ärsyketulvaksi, inhimillisestä vuorovaikutuksesta katoavat syvämerkitykset. Sacks näki digijättien orjuuttamissa nuorissa samoja piirteitä kuin potilaissaan, joiden muistijärjestelmät olivat vaurioituneet.

Jos verkkomaailma muokkaa meitä yksilöinä, se muokkaa meitä myös kansalaisina.

Kun politiikka menee Tiktokiin, Tiktok menee politiikkaan. Julkisesta keskustelusta tulee päättymätön mielenkuohujen sarja, jossa tunne nujertaa tiedon, iskulause argumentin ja anekdootti faktan.

Samalla katoavat laajemmat näköalat. Ulkopuoliset näkevät kultakalan maljassaan ja huoneen siinä ympärillä, mutta kultakala ei tiedä olevansa maljassa. Se luulee, että maljan seinämien rajaama pieni kaistale todellisuutta on koko maailma.

Kirjapainotaidon keksiminen oli aikoinaan suuri yhteiskunnallinen mullistus. Se avasi mahdollisuuden siirtyä valistusfilosofien johdatuksella uskonnon aikakaudelta järjen aikakaudelle.

Perinteiset tiedotusvälineet alkoivat kertoa tärkeistä yhteiskunnallisista ilmiöistä ja niiden taustoista. Samalla ne loivat perustaa julkiselle keskustelulle, jossa – ainakin ihanteiden tasolla – kaikilla on oikeus omiin mielipiteisiinsä, mutta ei omiin faktoihinsa.

Nykyisessä digiympäristössä perinteiset tiedostus­välineet menettävät asemiaan, eikä julkisen keskustelun tueksi ole mahdollista luoda samanlaista yleiskatsauksellisuutta kuin takavuosikymmeninä.

Jokainen sosiaalisen median kultakala ui omassa maljassaan, jokaisella on oma versionsa Facebookista, Instagramista, Tiktokista ja X:stä. Ei ole yhteistä tilaa, on vain maljojen välinen avaruus, jossa on paljon kohinaa mutta vähän signaaleja.

Onko julkinen keskustelu muuttunut typerämmäksi?

Kysymys on perusteltu. Poliitikot ja kansalaiset ovat ihmisiä, ja ihmisyyteen kuuluu typeryys siinä missä viisauskin. Jos syntyy kulttuurin muoto, jossa reaktio syrjäyttää reflektion, typeryys pääsee helpommin niskan päälle kuin viisaus.

En kuitenkaan usko, että poliitikot ja kansalaiset olisivat läheisessä tai kaukaisessa menneisyydessä olleet viisaampia kuin nykyisin. Sellainen käsitys syntyy valikoivan muistin luomasta harhasta.

Typeryys on ihmiskunnan uusiutuva luonnonvara. Michel de Montaigne kuvaili sosiaalisen median henkiset toimintamekanismit jo 1500-luvulla:

”Ihmiset eivät yleensä pyri mihinkään yhtä voimakkaasti kuin tuomaan esille omat mielipiteensä. Kun tavanomaiset keinot pettävät, lisäämme niihin käskyjä, voimaa, tulta ja miekkaa. On surkeaa joutua siihen pisteeseen, että totuuden paras koetinkivi on uskovaisten suuri määrä ihmisjoukossa, jossa hulluja on ylivoimaisesti enemmän kuin viisaita.”

Montaignen päivinä ei kuitenkaan ollut tietoverkon algoritmeja monistamassa aikalaishulluutta ympärivuorokautisesti maailman jokaiseen kolkkaan.

Näen karua symboliikkaa siinä, että elämäämme määrittävä informaatioteknologia syntyi alun perin sotilaalliseen käyttöön.

Tietokoneita tarvittiin vihollisten koodien purkamiseen, internetiä viestintäratkaisuksi ydinsodan varalle ja gps:ää vastapuolen sotajoukkojen paikantamiseen. Tärkeimpien digitaalisten innovaatioiden päämääränä ei ollut ylevien valistuksen ihanteiden täydellistäminen, vaan tehokkaampien valvonnan ja urkinnan välineiden luominen.

Filosofi Josè Ortega y Gasset (1883–1955) ihmetteli, miksi typeryyttä ei tutkita tieteellisellä mielenkiinnolla, vaikka historia on väärällään esimerkkejä joukkojen hulluudesta.

Politiikantutkija Nobutaka Otobe pureutuu tähän väheksyttyyn aiheeseen teoksessaan Stupidity in Politics (Routledge, 2021).

Hän myöntää, että typeryyden määrittely on vai­keaa. Se ei typisty älylliseksi heikkolahjaisuudeksi tai kouliintumattomaksi ajatteluksi, vaan siihen voivat langeta myös älykkäät ja sivistyneet ihmiset. Typeryys ei ole niinkään viisauden puutetta kuin viisauden käytössä epäonnistumista.

Länsimainen liberaali maailmanjärjestys korostaa järkeä ja rationaalista ajattelua ja suosii näennäisen epäpoliittisia päätöksenteon muotoja, kuten markkinoita, joilla kysyntä ja tarjonta kohtaavat vapaasti ja valistuneesti toisensa.

Usko markkinoiden tehokkuuteen on kuitenkin johtanut toistuviin finanssikriiseihin. Sijoittajilla on taipumus työntää syrjään kylmä harkinta ja heittäytyä laumavaistojen vietäväksi. Omaisuuserien massiivinen väärinhinnoittelu synnyttää ensin kuplan ja sitten romahduksen.

Rahoitusmarkkinoilla vuorottelevat ahneus ja pelko, jotka molemmat edustavat omanlaistaan typeryyden muotoa.

”Mitä tahansa tapahtuukin, me pysymme typerinä”, kirjoitti kirjailija Gustave Flaubert (1821–1880) eräässä kirjeessään.

Flaubert on eurooppalaisen ajattelun tärkeimpiä typeryyden teoreetikkoja. Hän näki typeryyden ihmiseloon erottamattomasti kuuluvana piirteenä, jonka ilmentymät vaihtelevat aikojen kuluessa.

Kirjailija Milan Kundera piti Flaubertin havaintoja typeryyden universaalisuudesta mullistavampina kuin Marxin tai Freudin teorioita. Tulevaisuus on mahdollista kuvitella ilman luokkataistelua tai psykoanalyysiä, mutta ei ilman tylsämielisten ajatusten tyranniaa. Otobekin tekee kirjassaan kunniaa Flaubertille.

Tieteen edistysaskelet ja suuret keksinnöt herättivät Flaubertissa innostusta, mutta samalla hän murehti sitä, että porvarit – nuo sieluttomat, materialistiset olennot – sekoittavat toisiinsa edistyksen ja edistyksen illuusiot ja päätyvät palvomaan jälkimmäisiä.

1800-luvulla rautatie oli samanlainen käänteentekevä uudistus kuin internet omana aikanamme. Se nopeutti arkista kanssakäymistä ja loi ihmisten välille uusia yhteyksiä.

Matkustaessaan junassa Flaubert kihisi kiukusta kuunnellessaan samaan vaunuun asettuneita porvareita, jotka intoilivat siitä, kuinka monta tuntia voittavat, kun heidän ei tarvitse enää kulkea postivaunuilla. Mitä iloa siitä on, jos ääliöt pääsevät nopeammin toistensa luo?

Flaubert ei hämmästyisi, jos näkisi, millaista hölynpölyä internetiksi kutsuttu tiedon valtatie tuottaa. Hän vuodattaisi kitkerää sappea nähdessään videoita, joissa kiiltokuvaihmiset esittelevät häpeämättömän narsistista kiiltokuvaelämäänsä.

Mutta Flaubert ei pelkästään vihannut typeryyttä vaan oli siitä myös loputtoman kiinnostunut. Hän keräsi talteen aikakauden pahimpia kliseitä ja laati niistä Valmiiden ajatusten sanakirjan. Tuo omalaatuinen teos tekeytyi kaiken yleisesti hyväksytyn ylistyspuheeksi, mutta oli todellisuudessa sotahuuto älyllistä latteutta ja henkistä keskinkertaisuutta vastaan.

”Typeryys syntyy halusta esittää varma johtopäätös”, Flaubert kirjoitti.

Otoben mielestä tämä huomio kiteyttää ydinpiirteen typeryyden poliittisesta olemuksesta.

Aikalaishulluus muodostuu suusta suuhun kiertävistä banaaleista kliseistä, valmiista ajatuksista, jotka syrjäyttävät sävykkään analyysin yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Iskulauseilla ratsastava politiikka tarjoaa monimutkaisiin ongelmiin ratkaisuja, jotka ovat yksinkertaisia, helppoja ja vääriä.

Kliseiden musertavaan voimaan kiinnitti huomiota myös natsien murhaama teologi Dietrich Bonhoeffer vankilassa kirjoittamissaan teksteissä. Hänen mukaansa typerykset eivät ole järkähtämättömiä siksi, että ajattelisivat itsenäisesti, vaan siksi, että korvaavat ajattelun propagandalla ja pötypuheilla.

”Kun keskustelee typeryksen kanssa, tuntuu kuin kohtaisi hänen itsensä asemesta sikermän iskulauseita ja hokemia, jotka ovat ottaneet hänet valtaansa. Hänet on lumottu ja sokaistu, hänen koko luontonsa on vääristetty ja alistettu hyväksikäytölle. Kun typeryksestä tulee passiivinen instrumentti, hän kykenee mihin tahansa pahuuteen ymmärtämättä tekevänsä pahaa.”

Bonhoeffer katsoi, että typeryyteen suistumisen riskit ovat suurimmillaan poliittisina ja uskonnollisina murroskausina. Elämme nyt tällaista vaaran aikaa, kun demokratia taantuu ja autoritaariset ja tribalistiset tendenssit voimistuvat.

Typeryys on vaarallisempaa kuin pahuus, väitti Bonhoeffer. Pahuuden tunnistamme vaivatta, kun taas typeryys kätkeytyy keskuuteemme. Pahuudella on hirmuhallitsijan, rikollispomon tai luonnontuhoajan kasvot, mutta typeryydellä pelkkä mölisevä suu.

”Voimme protestoida pahuutta vastaan, koska se on paljastettavissa ja tarpeen vaatiessa voimakeinoin kukistettavissa”, Bonhoeffer kirjoitti.

Pahuuden edessä saatamme joutua alakynteen, mutta typeryyden edessä jäämme aseettomiksi, koska kaikki mikä siihen osuu, murskaantuu. Se ei kuuntele järkipuhetta eikä taivu tosiasioiden edessä. Sillä on ilmiömäinen kyky työntää syrjään kaikki sellainen, mikä ei sovi sen valmiiseen maailmankuvaan. Se halveksii perinteisiä tiedon auktoriteetteja, ellei näitä ole valjastettu toistamaan sille mieluista sanomaa.

Typeryyden diskurssi on paskapuhe, joka viittaa kintaalla totuuden ja valheen, oikean ja väärän väliselle erolle.

Natsien valtaannousua todistanut ja analysoinut Bonhoeffer näki typeryyden pikemminkin sosiologisena kuin psykologisena ongelmana. Hitler ei olisi voinut toteuttaa pahuuttaan, ellei olisi saanut puolelleen tavallisten ihmisten typeryyttä. Hän onnistui lietsomaan natsiaatteen taakse massapsykoosin kaltaisen joukkovoiman luvatessaan palauttaa Saksalle menetetyn loiston ja kunnian.

Joukkojen viisaudesta ei ollut tietoakaan, kun massat osoittivat käsi ojossa suosiotaan Führerille ja huusivat kuolemaa juutalaisille.

Aikalaishulluus ei läheskään aina johda totalitarismiin tai autoritarismiin, mutta jäykkä ja joustamaton iskulauseilla ajattelu kaventaa poliittista kuvittelukykyä. Se on demokratian kannalta huolestuttavaa, koska vaihtoehtoisten tulevaisuuksien hahmotteleminen on demokratian tärkeimpiä voimavaroja.

Kuten Hannah Arendt asian ilmaisi: ”Alku on lupaus, ainoa ’viesti’, jonka loppu voi välittää. Alku on ihmisen korkein ominaisuus ennen kuin siitä tulee historian tapahtuma. Poliittisesti se merkitsee samaa kuin ihmisen vapaus.”

Jos yhtä totuutta omilta suunniltaan julistavat äänet valtaavat ilmatilan, väylät tulevaisuuteen menevät tukkoon ja demokratia muuttuu mahdollisen taiteesta paljaaksi vaistojen politiikaksi.

Tällaisen typeryyden vallassa politiikan tavoitteeksi kelpaa yksinkertaisesti vain täydellinen voitto omille ja täydellinen tappio vastustajille.