Historian puolella
Erkki Tuomioja on aina vastustanut sotaa ja Natoa. Keväällä hän jäi eläkkeelle eduskunnasta. Viime töikseen hän äänesti Natoon liittymisen puolesta.
Alkutalvesta 2022 Erkki Tuomioja viimeisteli lyhyttä kirjasta Työväen sivistysliitolle.
Se käsitteli Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa muuttuneessa maailmantilanteessa. Venäjä oli alkanut uhitella Ukrainan rajoilla, ja laajempi aggressio vaikutti mahdolliselta.
Keskustelu siitä, pitäisikö Suomen liittyä Natoon, oli taas kiihtynyt.
Kansalaismielipiteessä ei ollut näkynyt juurikaan muutosta, kuten ei ollut näkynyt kolmeenkymmeneen vuoteen, mutta Tuomiojasta vaikutti, että ne, jotka kannattivat, kannattivat yhä hanakammin ja ne, jotka vastustivat, vastustivat yhä kiivaammin.
Tuomioja kävi läpi Venäjän valtionjohdon historiakäsitystä – ”ei kestä kuin pieneltä osin faktoihin pidättyvää tarkastelua” – mutta yhtä lailla sitä, olisivatko länsimaat voineet toimia jotenkin toisin, jotta tällaiseen tilanteeseen ei olisi päädytty.
Hän varoitti sinisilmäisyydestä Yhdysvaltoja kohtaan ja vertasi Venäjään: ”Yhdysvalloissa pääsee presidentiksi miljardöörien tuella, Venäjällä miljardööriksi presidentin tuella.”
Menneet tuli kyetä erottamaan nykyisyydestä, Tuomioja kirjoitti.
”Historiattomuus, jolla menneisyyttä ei tunneta eikä ymmärretä, ja siitä nostetaan käsiteltäväksi ja kauhisteltavaksi vain irrallisia tapahtumia ja vaiheita, on ajallemme ominainen vitsaus.”
Kirjasen alaotsikko kuului: Miksi Suomella pitää olla mahdollisuus hakea Naton jäseneksi ja miksi sitä mahdollisuutta ei nyt kannata käyttää.
Esipuhe oli päivätty 7. helmikuuta.
Hieman yli vuotta myöhemmin Tuomioja istui viimeisiä päiviään eduskunnassa. Hän ei ollut asettunut ehdolle kevään vaaleissa. Yksitoista kautta viidellä eri vuosikymmenellä sai riittää.
Ennen kesätaukoa, 17. toukokuuta, Tuomioja painoi äänestysnappia
Jaa Natoon liittymisen puolesta.
Tuomioja oli Pariisissa, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuun 24. päivä. Se oli ulkoasiainvaliokunnan matka, yhteistapaaminen muiden EU:n puolustus- ja ulkoasiainvaliokuntien kanssa. Tarkoitus oli käsitellä Ukrainan suvereniteettia.
Vaikka Venäjä oli varustellut rajaa, hyökkäys oli järkytys. Sellainen mahdollisuus oli ollut, niin Tuomioja oli itsekin juuri kirjoittanut, mutta se oli eri asia kuin täysimittainen hyökkäys. Matka piti keskeyttää.
”Hyvin harva uskoi hyökkäykseen”, Tuomioja sanoo.
”Ei siinä ollut mitään voitettavaa kenellekään.”
Tuomioja on viettänyt suurimman osan alkukesästä kesäpaikassaan Tuusulan suunnilla. Kirjoittanut, käväissyt Pariisissa ja matkaamassa myöhemmin Puolaan. Hän on pukeutunut kesäasuun, joka on samanlainen kuin talviasu. Tavaramerkki, Marimekon läpällinen olkalaukku, on nimikoitu omalla allekirjoituksella ja rauhanmerkillä.
Tuomioja on Suomen pitkäaikaisin ulkoministeri ja Nato-kannattajien suosikki-inhokki. Hän ei tunnu suostuvan suhtautumaan Venäjään ilmapiirin vaatimalla tavalla eikä lakkaa arvostelemasta Yhdysvaltoja. Whataboutismi, sitä mielellään kutsutaan.
Hän on sillä tavalla ikävä poliitikko, ettei taivu edes katumaan. Ei sitä, että vastusti vuonna 2014 uusien Venäjä-pakotteiden ajankohtaa ja jätti EU-ministerivaliokunnan kokouksen pöytäkirjaan eriävän mielipiteen, jonka mukaan ”Suomen olisi mahdollista vastustaa uusien pakotteiden voimaansaattamista tulitauon jatkuessa, vaikka tätä eivät muut maat tukisikaan”.
Eikä sitä, että haukkui vuonna 2016 Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-selvityksen epähistorialliseksi, yksisilmäiseksi ja lööppimäiseksi pelotteluksi, joka ei todellakaan syyllistynyt whataboutismiin, sillä se ”ei pysähdy miettimään tai edes kuvaamaan niitä seikkoja, jotka ovat voineet johtaa Venäjän toimimaan kuten se on tehnyt”.
Tuomioja ei suostu katumaan oikeastaan mitään siitä, miten on Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa toiminut. Kun vuoden 2014 tulitauko ei pitänyt, hänellä ei ollut ongelmaa hyväksyä uusia pakotteita.
Ainoastaan presidentti Tarja Halosta on syytetty vielä hanakammin suomettumispyrkimyksistä.
Jopa Seiska-lehti on kysellyt Halosen Meggi-kissasta. Halonen tahtoi oikaista paparazzille, että kissa oli lahja silloiselta pääministeriltä Dmitri Medvedeviltä, ei presidentti Vladimir Putinilta.
Vaikka ei Medvedevkään kovasti paremmalta enää kuulosta.
Sodan alettua nykyinen turvallisuusneuvoston varapuheenjohtaja on kirjoitellut toinen toistaan törkyisempiä kommentteja siitä, miten ukrainalaiset ovat verta imeviä parasiitteja ja miten Ukrainan tulisi hävitä maailmankartalta. Viimeisimpinä hän kutsui Suomen itsenäisyyden tunnustamista Leninin typeryydeksi.
Tuomioja tuhahtaa.
”Ne puheet voi jättää ihan omaan arvoonsa. Hän on nykyään sellainen Venäjän virallinen klovni.”
Juuri tällainen ärsyttää. Suomea uhataan, mutta Tuomioja ei ota vakavasti! Pelaa Venäjän pussiin!
Tuomiojaa on aina pidetty omapäisenä. Tyyliltään lakonisena, toisinaan töksäyttelevänä. Sellaisena, joka seisoisi kantojensa takana, vaikka kaikki muu sortuisi ympäriltä.
Sitä on tulkittu, tulkitsijasta ja ajankohdasta riippuen, joko itsenäisenä ajatteluna tai yleisenä hankaluutena.
Tuomioja nousi eduskuntaan vuonna 1970 niin sanotuissa nuorisovaaleissa. Se oli ensimmäinen kerta, kun suurten ikäluokkien edustajat pääsivät läpi, ja kansanedustajien keski-ikä tippui merkittävästi. Tuomioja oli yksi viidestä alle 25-vuotiaasta läpimenneestä.
Hän jakoi työhuoneen viiden muun edustajan kanssa, omia huoneita ei ollut. Ei ollut avustajia tai valiokuntasihteereitä. Ainoat työvälineet olivat pöytäpuhelin ja kirjoituskone.
Osa Tuomiojan ensimmäisen kauden aloitteista vaikuttaa nykyäänkin edistyksellisiltä, kuten vuoden 1970 vaatimukset rotusyrjinnän rangaistavuudesta, maksuttoman oikeudenkäynnin laajentamisesta ja irtolaisista pidetyn keskusrekisterin kumoamisesta.
Osa taas ei ole kestänyt samalla tavalla aikaa, kuten aloite matkatoimistojen kansallistamisesta ja aloite mainonnan lopettamisesta televisiossa ja lehdistössä.
Tuomioja ei arvosta tällaista anakronismia. Hän on historioitsija, eivätkä historioitsijat siedä menneisyyden tulkintaa nykypäivän standardein. Aika oli erilainen, konteksti toinen. Helppoa se on jälkikäteen sanoa, miltä mikäkin tulee näyttämään.
Niin kuin nyt, kun yksi jos toinenkin poliitikko ja asiantuntija on pompsahdellut kertomaan, miten oikeastaan tiesi Venäjän aikeista ja miten oli tosiasiassa salaa kannattanut Nato-jäsenyyttä jo vuosikymmeniä.
”Se on aika naurettavaa. En minä enempää viitsi siitä sanoa.”
Selvää on kuitenkin, että Tuomioja on aina – nuorena radikaalina ja nyt 77-vuotiaana emerituksena – vastustanut sotaa.
Vielä kymmenen vuotta sitten kaikki kehuivat Tuomiojaa kilpaa.
Ulkoministeri oli hoitanut Ukrainan kriisiä hienosti, kokoomuksesta ja keskustasta kiiteltiin. Hänen sanottiin toimineen tuntojen tulkkina, puhuneen avoimesti ja analyyttisesti Venäjästä, tuoneen ulkopolitiikkaan keskustelevampaa kulttuuria.
Tuomioja itse totesi saamastaan suitsutuksesta: ”Täytyy ottaa realistisesti. What goes up, must come down.”
Lukeneisuutta kukaan ei ole kiistänyt edes poliittisten tuulten heitellessä.
Eikä tuotteliaisuutta. Siitä Tuomiojaa ei ainakaan voi syyttää, etteikö hän olisi perustellut kantojaan. Hän on kirjoittanut ainakin 5 157 sivun verran kirjoja omasta ja suomalaisesta poliittisesta elämästä. Vertoja ei vedä edes toisiksi pisimpään istunut ulkoministeri Paavo Väyrynen 4 973 sivullaan.
Viisi viimeisintä ja pisintä kirjaa ovat Tuomiojan päiväkirjoja, joita hän julkaisee parinkymmenen vuoden viipeellä. Nyt mennään vuosissa 2003 ja 2004.
Noihin aikoihin Yhdysvallat halusi hyökätä Irakiin. Se yritti saada YK:n turvallisuusneuvoston siunaamaan sodan. Kiina, Ranska ja Venäjä vastustivat.
Tuomioja oli jatkuvassa konfliktissa pääministeri Paavo Lipposen kanssa, ja halveksui sitä, miten muut puolueessa ”nuoleskelivat” Lipposta.
Tuomioja piti Lipposen Irak-kannanottoja haukkamaisina ja Yhdysvaltoja myötäilevinä. Hän lisäili oman ulkoministeriönsä pohjapapereihin sotakriittisiä lauseita.
Keväällä 2003 käytiin vaalit, joissa keskustan Anneli Jäätteenmäki syytti Lipposta Suomen liittämisestä Irakin sotaa tukeneeseen liittoumaan.
Lipposta epäiltiin Nato-jäsenyyden kannattajaksi.
Tuomioja kirjoittaa selitelleensä toimittajille presidentti George W. Bushin Lipposelle osoittamia koalitiokiitoksia siten, että ne koskivat World Trade Centerin terroristi-iskujen jälkeisiä aikoja, eivät suinkaan Irakin sodan taakse koottua koalitiota. ”Tämä tuntuu jotenkin menevän lävitse.”
Suomessa alkoi yleistyä sanapari Nato-optio.
Eduskunnan suuressa salissa sitä käytettiin todennäköisesti ensimmäisen kerran Lipposen toisen hallituksen aikaan puolustusselonteon lähetekeskustelussa syksyllä 2001. Kokoomuksen Ilkka Kanerva puhui optiosta, jota pitäisi arvioida avoimesti ja ratkaista Suomen kansallisen edun näkökulmasta. Vasemmistoliiton Unto Valpas taas arveli Nato-pelin olevan siirtymässä ”aktiivisempaan vaiheeseen”. Valpas puhui sotilaallisen liittoutumattomuuden puolesta, vaikka ”Suomen valtiojohto ei ole sulkenut Naton ovia, vaan Nato-optio halutaan ylläpitää”.
Vuonna 2004 Nato-optio mainittiin jo yhdeksässä puheenvuorossa.
Pari vuotta myöhemmin kokoomus otti puoluekokouksessa jäsenyyttä puoltavan kannan, mutta oli pitkään yksin. Rkp virallisti kantansa vasta vuonna 2016.
Välissä Nato-keskustelu oli jo ehtinyt poteroitua hokemien tasolle.
Kannattajat painottivat länsiliittoa, poliittista puolustusyhteistyötä ja Natoa kriisinhallinnan välineenä ennemmin kuin sotilasliittona.
Vastustajat korostivat liittouman olevan väline Yhdysvaltojen politiikalle, painottivat alueellista maanpuolustusta ja Venäjä-suhteita. Miten Venäjä reagoisi? Nato-jäsenyys ei tarkoittaisi pelkkiä turvatakuita, vaan sitä, että myös Suomen olisi osallistuttava sotilasoperaatioihin.
Tuomioja katsoo parhaiden realismioppien mukaisesti, että suurvallat ajavat aina omia etujaan pienempien kustannuksella.
Vielä viime vuonna Työväen sivistysliitolle kirjoittamassaan kirjasessaan hän piti kansanäänestystä ehdottomana ehtona Nato-jäsenyydelle.
Hän syytti sotilaita ja muita Nato-kannattajia disinformaation levittämisestä ja toiminnasta, joka ”ei aina ole perustunut eduskunnan ja poliittisten vastuunkantajien nimenomaisiin päätöksiin”. Sitä olisi tehty vuonna 2014 allekirjoitetun yhteistoiminta-asiakirjan, niin sanotun isäntämaasopimuksen rohkaisemana.
Myöhemmin hän selitti tarkoittaneensa erityisesti puolustusministeriön entistä kansliapäällikköä Arto Rätyä. Tuomiojan mukaan Räty oli junaillut omavaltaisesti yhdysvaltalaisten taisteluhävittäjien Suomen-vierailun vuonna 2016 ohi presidentin ja ministereiden.
Tuomioja sanoi myös, että puolustushallinto oli Rädyn johdolla toimittanut valiokuntiin papereita, joiden perusteella poliitikot eivät saaneet mitään selkoa kansainvälisiin sotaharjoituksiin osallistumisista. Kysymyksiin kyllä vastattiin, mutta niitä piti osata kysyä. Se oli herättänyt epäluottamusta ja ajatuksia tahallisesta salailusta.
Räty kiisti. Hän sanoi, että toiminta Naton ja Yhdysvaltojen kanssa oli aina ollut avointa ja parlamentarismin mukaista.
”Minä kyllä pidän tästä väitteestä edelleen kiinni”, Tuomioja sanoo nyt.
Kansalaismielipide Natosta kääntyi melkein yhdessä yössä.
Ennen sotaa, tammikuun lopussa vuonna 2022, jäsenyyttä kannatti 30 prosenttia suomalaisista. Helmikuun lopussa, sodan juuri alettua, kannatus nousi 53 prosenttiin. Toukokuussa se oli jo 76 prosenttia.
Tuona vappuna Tuomioja piti puheen, jossa ilmoitti valtamedian markkinoineen vain yhtä vaihtoehtoa. Oli luotu Nato-myönteinen mielipideilmasto, joskus epäasiallisinkin keinoin. Oli selvää, että jäsenhakemus tultaisiin jättämään, mutta se ei ollut hänestä ainut tai paras vaihtoehto. Olisi voitu keskustella EU:n solidaarisuuslausekkeesta tai kahdenvälisestä puolustusliitosta Ruotsin kanssa. Mutta ei.
Hänelle oli tärkeää, että kun nyt kerran liityttäisiin, Ruotsi tekisi saman ratkaisun suunnilleen samassa aikataulussa.
”Panostimme siihen aika paljon. Itselläni oli sosiaalidemokraattien ja ulkoasiainvaliokunnan kautta yhteyksiä Ruotsiin ja teimme kyllä hartiavoimin työtä sen eteen, että tämä toteutuu.”
Se tarkoitti kahta ulkoasiainvaliokunnan vierailua, etäkokouksia ja henkilökohtaista yhteydenpitoa parhaimmillaan pari kolme kertaa viikossa. Valiokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho sanoi myöhemmin, että juuri Tuomiojan onnistui vakuuttaa ruotsalaiset.
Sitten Tuomioja meni sanomaan sanan sotapsykoosi. Hänestä media lietsoi pelkoa Venäjän hyökkäyksestä Suomeen, vaikka sellainen ei ollut lainkaan realistista.
Vastaanotto ei ollut lämmin. Vastuutonta, häpeällistä, länsivastaista, Kremlin propagandaa.
Jossain vaiheessa Tuomiojan entinen arkkivihollinen Lipponenkin hermostui. Hän kirjoitti kolumnissaan, että keskusteluilmapiirissä oli ”sairaita piirteitä”, jossa Tuomiojalta ”kielletään oikeus esittää vaihtoehtoisia ratkaisuja”.
”Tällainenko on se Nato-Suomi johon kokoomus meitä haluaa viedä”, Lipponen kysyi.
Kenenkään ei tosin tarvinnut enää vastata, riitti, että sanoi ”Nordstream”. Lipponen lobbasi ja konsultoi kaasuputkea 14 vuoden ajan.
Tuomioja ei vaikuta olevan haukuista moksiskaan, ei ainakaan myönnä.
”Ei se henkilökohtaisesti miltään tunnu, ehkä yleisesti vähän harmittaa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on tapahtunut tällainen sivistyneen keskustelun katoaminen. Somemaailmassa voi solvata ja haukkua miten tahansa.”
Eikä hän taaskaan peräänny.
”Kyllähän siinä oli lietsomista. Tehtiin otsikoita siitä, että tässä ovat alueet, jotka Putin voisi huomenna haluta. Vähän sellainen psykoosi tai paniikkielementti, josta voi sitten jälkikäteen miettiä, kuinka suuri Suomeen kohdistunut uhka oli.”
Ratkaisiko paniikki kansalaisten Nato-kannan, tuskin kuitenkaan, Tuomioja sanoo. Kestihän prosessi lopulta kuukausia.
”Mutta kaiken kaikkiaan tässä ilmapiirissä on tietynlaista autoritäärisyyden kaipuuta ja militarisointia. Vähän sellaista, että syydetään armeijalle enemmän rahaa kuin se tietäisi itsekään, miten järkevästi käyttää.”
”Vaikka me tuemme Ukrainan puolustustaistelua niin kauan, kun se on välttämätöntä, ja toistaiseksi se on, niin se ei tarkoita, että pitää riemuita siitä, että saadaan venäläisiä tapettua. Jokaisen ihmisen kuolema sodassa on väärin ja turha.”
Pari päivää vappupuheensa jälkeen Tuomioja kuitenkin ilmoitti olevansa valmis äänestämään Nato-jäsenyyden puolesta. Yhtäkkiä kansanäänestystä ei tarvittukaan, tarvittiin laaja yhteisrintama. Myös presidentti Sauli Niinistö oli luopunut kansanäänestysvaatimuksesta.
Mutta ei Tuomioja hangoittelua lopettanut. Hän ryhtyi puhumaan siitä, millainen Nato-maa Suomen tulisi olla: Norjan kaltainen rauhanvälittäjä.
Hän oli osa tutkijajoukkoa, joka julkaisi toukokuussa raportin ydinaseista. Siinä suositeltiin, ettei Suomi luovu kiellosta ydinräjähteiden maahantuontiin ja hallussapitoon ja kehotettiin suhtautumaan varauksella Naton ydinaseharjoituksiin ja niihin osallistumiseen.
Kokoomuksen tuore kansanedustaja, sotakommentaattoriroolillaan eduskuntaan noussut entinen tiedustelupäällikkö Pekka Toveri kimpaantui.
”Suomi liittyy Natoon saadakseen suojaa agressiiviselta ja vastuuttomalta ydinasevallalta”, hän tviittasi, ”ja tämän ’työryhmän’ mielestä meillä ei pitäisi olla mitään tekemistä Naton ydinaseen kanssa, joka on Naton tarjoaman ’ydinasesateenvarjon’ perusta?”
Tuomioja ei enää vaivaudu seuraamaan jokaista rasahdusta.
Hän istuu edelleen esimerkiksi kaupunginvaltuustossa, Ulkopoliittisen instituutin neuvottelukunnassa ja Paasikivi-seuran valtuuskunnassa. Eduskunnasta hän sanoo kaipaavansa vain Jörn Donnerin tavoin lämmitettyä autopaikkaa – ja kuntosalia. Kotona on pelkkä kuntopyörä.
Kun sota joskus loppuu, Tuomioja toivoisi voivansa järjestää vielä venäläisten ja ukrainalaisten historioitsijoiden tapaamisen. Sellaisia ehdittiin pitää kaksi Historioitsijat ilman rajoja -verkoston kautta.
Tuomioja perusti verkoston siksi, että historiaa käytetään niin usein väärin, nationalismin ja erilaisten konfliktien luomiseksi ja ylläpitämiseksi.
Eivät venäläiset ja ukrainalaiset olleet monestakaan asiasta samaa mieltä, mutta pitivät tärkeänä istua samassa pöydässä ja kuulla toisen narratiivi. Se ei ole sama asia kuin hyväksyminen.
”Pienenä helsinkiläisenä esimerkkinä nyt tämä Leninin-puiston nimen muuttaminen. En kannata sitä, mutta se ei johdu siitä, että pitäisi kunnioittaa Leniniä, vaan siitä, että pitää kunnioittaa historiaa”, Tuomioja sanoo.
”Muistuttaisin, että Medvedev ja Putin ovat syyttäneet Leniniä Ukrainan ja Suomen itsenäisyydestä. Muuttuuko puiston nimen vaihtaminen nyt sitten yhtäkkiä Putinin agendan myötäilemiseksi?”
Eikä malta olla lisäämättä, vaikka aina siitä whataboutismista tulee pyyhkeitä:
”Meillähän on myös kaksi antisemiittien mukaan nimettyä katua. Ei kukaan ole vaatinut niiden nimien muuttamista.”
Harva edes keksii, mitkä ne ovat.
Tuomiojan ja Väyrysen kirjojen sivumäärät on laskettu niistä politiikkaa käsittelevistä teoksista, jotka on listattu heidän kotisivuillaan tai ovat saatavilla pääkaupunkiseudun kirjastoista. Luettelot eivät ole täydellisiä.