Erkki Tuomioja

Vuonna 1990: Nelson Mandelasta odotettiin Etelä-Afrikan pelastajaa.

Erkki tuomioja harppoo kulman takaa estejuoksijan pitkin askelin. Hän vilkaisee ajattoman näköistä kelloaan, puistelee päätään ja sanoo: ”Ei olisi pitänyt sopia tätä aikaa. Radiosta tulee juuri Alivaltiosihteeri.”

Tuomioja asettelee spagetinlaihan vartensa mutkalle, kuuleva korva viistosti kysyjään ja pälyää vähän epäluuloisena vedenvärisillä silmillään. No?

Tuomiojalta on turha odottaa tavanomaista sosiaalista mimiikkaa – nyökyttelyä, säestävää myminää, pieniä hymyjä. Tyhmän kysymyksen kohdalla kolkko vastaus tipahtaa suoraan lattialle, keskelle hiostavaa hiljaisuutta.

”Monet kokevat Ekin kylmänä, etäisenä ja vähän pelottavana”, kuvailee Tuomiojaa ystävä, jonka mielestä tämä ei ole lainkaan kylmä eikä yhtään pelottava, mutta kieltämättä aika etäinen, läheisilleenkin läpipääsemätön.

Ihmiset sietävät tyhmiä ihmisiä paljon paremmin kuin niitä, jotka saavat heidät tuntemaan itsensä tyhmiksi. Tuomiojalla on tämä kohtalokas huomenlahja.

 

Eduskunta ei ollut sama ilman Tuomiojaa. Tämän lähdettyä kolmen kauden jälkeen 1979 Helsingin apulaiskaupunginjohtajaksi kitkeröityneenä vennamolaiseen puheterroriin, eduskunnan ryhmäkuriin ja yleiseen typeryyteen, Arkadianmäki ikävöi kumaraa, sarkastisesti hymyilevää, nurkassa englanninkielisiä lehtiä lukevaa edustajaansa.

Joka vaalien alla Tuomiojalta muistettiin käydä kysymässä: ”Joko nyt?”

Saska Saarikoski