Missä on Paul Auster?
Siri Hustvedt käsittelee uudessa kirjassaan miehensä kuolemaa ja pohtii, mitä yhteisistä vuosikymmenistä jää jäljelle.
9
MIN
New Yorkissa on aamu, kun kirjailija Siri Hustvedt ilmestyy videopuhelulla tietokoneen ruudulle. Hän istuu työhuoneessaan Brooklynissä, samassa talossa, jossa hän asui miehensä, kirjailija Paul Austerin kanssa.
Hänen takanaan näkyy kaksi kirjahyllyä ja taulu, jossa punaiseen mekkoon pukeutunut nainen on selin katsojaan. Teos on hänen Kaikki mitä rakastin -romaaninsa kansikuva. Vuonna 2003 Yhdysvalloissa ilmestynyt romaani teki Hustvedtistä suuren lukijayleisön tunteman kirjailijan ja nosti hänet viimeistään silloin kuuluisan puolisonsa varjosta.
Kevään aikana Hustvedt on matkustanut ympäri Eurooppaa puhumassa tuoreesta muistelmateoksestaan Haamutarinoita. Se on kokoelma muistelmatekstiä, päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä ja sähköpostiviestejä, ja sitä on mainostettu Hustvedtin henkilökohtaisimpana kirjana.
Haamutarinoita kertoo kirjailijapariskunnan rakkaustarinan ja siitä, miltä tuntuu menettää kumppani ja läheisin työtoveri, jonka kanssa on elänyt yli puolet elämästään, 43 vuotta. Paul Auster menehtyi kotonaan keuhkosyöpään huhtikuussa 2024.
”Halusin tuoda Paulin takaisin”, Hustvedt sanoo. ”En sitä kuuluisaa miestä, vaan sen ihmisen, joka hän oli minulle.”
Hän täsmentää: hän ei ole menettänyt ainoastaan miestään vaan myös sen osan persoonastaan, joka oli olemassa vain heidän suhteessaan.
”Kaipaan Siriä ja Paulia.”
Missä hän on? Missä on Paul Auster?
Kirjassaan Hustvedt yrittää löytää vastausta kysymykseen, jota ei saanut miehensä kuoleman jälkeen mielestään. Eläessään ihminen on aina jossain mutta kuoltuaan ei missään.
Muutos luo maailmaan niin valtavan aukon, että siihen sopeutuminen vaatii todella paljon.
Totta kai hän tiesi, että Paul on kuollut. Hän ei kuvitellut, että tämä kävelisi kohta ovesta sisään tai että seuraavana aamuna heräisi miehensä vierestä.
”Mutta jokin tiedostamaton puoli minussa ei kerta kaikkiaan kyennyt ymmärtämään, minne tämä kundi oli mennyt.”
Kirjassaan Hustvedt kertoo erikoisesta kokemuksestaan. Hautajaisten jälkeen hän meni makuuhuoneeseensa lepäämään. Maatessaan hän tunsi, miten Auster nousi portaita ylös, käveli porrastasanteen poikki ja tuli sängyn viereen.
Kirjassa Hustvedt käy läpi tutkimuksia siitä, miten tällaisia kokemuksia on selitetty. Hänen mukaansa ne ovat yleisiä läheisensä menettäneillä. Hän jättää kuitenkin hämärän peittoon, mihin lopulta itse uskoo.
”Totta puhuakseni en tiedä. Minulle tässä on kyse älyllisestä nöyryydestä. On paljon sellaista, mitä emme pysty selittämään, ja sen tunnustaminen on elintärkeää.”
Ihmismieli on kiehtonut Hustvedtia koko hänen uransa ajan. Hän on taiteentutkimuksen ja filosofian lisäksi perehtynyt myös neurotieteelliseen tutkimukseen. Hän vetää säännöllisesti seminaaria Weill Cornell Medicine Collegen psykiatrian laitoksella ja on kirjoittanut esseitä ja artikkeleita, jotka liikkuvat humanististen tieteiden ja neurotieteiden välimaastossa.
Tiede ei ole pystynyt selittämään, mikä tietoisuus on, Hustvedt huomauttaa. Mutta hän arvelee haamukokemuksensa johtuneen siitä, että hänen mielensä täytti kuvitelmalla kuoleman jättämää aukkoa. Kun ei voi enää aistia läheistään, mieli menee unenomaiseen tilaan.
”Nukkuessa emme vastaanota aisti-informaatiota. Mitä me sitten teemme? Me uneksimme.”
Moni kirjailija on käsitellyt läheisen kuolemaa muistelmateoksissaan, esimerkiksi C. S. Lewis, Julian Barnes ja Joyce Carol Oates. Yksi tunnetuimmista lienee Joan Didionin Maagisen ajattelun aika (2005), jonka hän kirjoitti miehensä, kirjailija John Gregory Dunnen äkillisen menehtymisen jälkeen.
Hustvedt luki kirjan Austerin kuoleman jälkeen. Myös Didion kuvaa ajattelua, johon sekoittuu taikauskoa läheisen ihmisen äkillisen kuoleman jälkeen. Kirjan usein siteeratussa kohdassa Didion kertoo, että hän ei voinut heittää pois miehensä kenkiä, koska ajatteli, että kohta tämä tulee takaisin ja tarvitsee niitä.
Haamutarinoita on kuitenkin erilainen kirja. Hustvedt hoiti miestään puolitoista vuotta, eikä kuolema tullut yllättäen.
Siinä missä Didionin kirja kartoittaa suremisen anatomiaa, Hustvedt muistelee yhteisiä aikoja ja miestään.
”Didionin kirjassa voi tuntea hänen rakkautensa kumppaniaan kohtaan, mutta mies ei ole henkilöhahmona niin vahvasti läsnä. Minun kirjassani kuolleella ihmisellä on suuri rooli.”
Hän ei tarkoita tätä kritiikkinä, hän tarkentaa.
Hän ja Auster tapasivat Didionin ja Dunnen muutamia kertoja.
”Näin ulkopuolisen näkökulmasta minulle oli päivänselvää, että heillä oli hyvä, onnellinen ja vahva liitto.”
Myös Siri Hustvedt ja Paul Auster vaikuttavat unelmapariskunnalta. Jos he pitkän avioliittonsa aikana kärsivät edes yhdestä aviokriisistä, siitä Haamutarinoita ei kerro.
Beckett vai Burroughs, Auster kysyi Hustvedtilta heidän suhteensa alkuaikoina, kun he istuivat sisällä kotinsa rappusilla.
Beckett, vastasin oitis. Paul tarttui minuun, suuteli kiihkeästi, ja me aloimme rakastella siinä portailla, Hustvedt kirjoittaa Haamutarinoissa ja jatkaa:
Kuvitteliko hän oikeasti, että valitsisin William Burroughsin nihilistisen scifin Beckettin koomisen epätoivon sijasta? Me olimme totisesti vasta tutustumassa toisiimme.
Hustvedt kuvaa kirjassaan heidän suhteensa voimakasta henkistä ja fyysistä yhteyttä ja kertoo vetovoiman pysyneen vahvana loppuun asti.
Pari tapasi ensimmäisen kerran New Yorkissa vuonna 1981. Hustvedt oli 26-vuotias kirjallisuuden väitöskirjaopiskelija ja muutaman runon kirjallisuuslehdissä julkaissut aloittelija, joka oli tullut kuuntelemaan runoilija Anne Lauterbachin lukutilaisuutta 92NY-kulttuurikeskukseen.
Auster oli 34-vuotias ja julkaissut runoteoksia. Hän kirjoitti parhaillaan toista osaa muistelmateokseensa Yksinäisyyden äärellä, jota on myöhemmin alettu pitää yhtenä hänen pääteoksistaan.
Austerin ja Hustvedtin suhde eteni nopeasti, ja vuosi ensimmäisen tapaamisensa jälkeen he menivät naimisiin.
1980-luvun alun New York oli toisenlainen kaupunki kuin nykyisin. Hustvedt oli muuttanut sinne muutamaa vuotta aiemmin. Kaupunki oli finanssikriisin jäljiltä köyhtynyt ja väkivaltainen. Ihmiset asuivat entisiin teollisuus- ja varastorakennuksiin tehdyissä loft-asunnoissa, joihin he asensivat itse sähköt, hän muistelee.
”Minulla ei ollut varakkaiden ihmisten turvaverkkoa, olin köyhä. Mutta samaan aikaan kaikki oli niin jännittävää.”
Hustvedt, joka oli jo 13-vuotiaana päättänyt ruveta kirjailijaksi, kävi runotapahtumissa ja taidenäyttelyissä ja istui kirjastoissa lukemassa. Ystäviensä kanssa hän vietti iltoja legendaarisessa Odeonissa, bistrossa, jossa kävi paljon kirjailijoita. Taidekenttä kukoisti.
Mutta New Yorkilla oli toinenkin puoli. Sinne muutettuaan hän oivalsi, että Honoré de Balzacin romaanien nousukasmaiset ja mielistelevät henkilöt eivät olekaan fiktiivistä liioittelua vaan todenmukaisia kuvauksia, jotka pätevät missä tahansa suurkaupungissa.
New Yorkissa Hustvedt näki kaupunkilaisten snobismin ja ”nurkkapatrioottisuuden”, ahtaat sosiaaliset piirit, joissa siteerataan samoja kirjoja ja The New Yorkerin artikkeleita.
Häntä se raivostutti, Auster suhtautui siihen rauhallisemmin.
”Toisaalta vallanhalu on inhimillinen piirre, Hustvedt huomauttaa. ”Se ilmenee pikkukaupungeissa pienemmässä mittakaavassa, ihmissuhteissa. Politiikan huipulla kovana vallankäyttönä.”
Kirjailijana hän sanoo kuitenkin olevansa suojassa sosiaalisilta peleiltä.
”Olen vapaa. Voin sanoa ja tehdä mitä haluan, eikä kukaan voi antaa minulle potkuja.”
New York on rakennettu sanoilla – niin moni maailmankuulu kirjailija on kuvannut kaupunkia kirjoissaan.
Niin myös Paul Auster ja Siri Hustvedt.
Auster loi maineensa 1980-luvun puolivälissä julkaistulla New York -trilogialla, joka sanaleikkeineen, intertekstuaalisine viittauksineen ja identiteettipohdintoineen loi hänelle maineen ”postmodernina” kirjailijana.
Sittemmin sitä on kyseenalaistettu, koska Auster kirjoitti myöhemmin varsin perinteisiä ja sujuvalukuisia romaaneja. Niissä ei ollut postomoderneille romaaneille tyypillisiä monimutkaisia rakenteita, jotka pakottaisivat lukijan pohtimaan tarinankerronnan filosofisia kysymyksiä ja sitä, onko koherentti tarina alun alkujaankaan mahdollinen. Tässä mielessä esimerkiksi Don DeLillo edustaa paremmin amerikkalaista postmodernismia, ja hän on Yhdysvalloissa myös isompi nimi kuin Auster.
Hustvedtin esikoisromaani The Blindfold ilmestyi 1992. Kaunokirjallisen tuotantonsa ohella hän on kirjoittanut myös esseistiikkaa ja käsitellyt usein kuvataidetta. Hän on kirjoittanut myös akateemisia tekstejä, ja on akateemisempi kuin miehensä oli.
Hustvedtin ja Austerin teoksissa on usein heitä muistuttavia henkilöhahmoja, newyorkilaisia taiteilijoita tai intellektuelleja. Pariskunta myös viittaa toistensa teoksiin pienillä silmäniskuilla, jotka ainakin fanit tunnistavat.
Jostain syystä kumpikaan heistä ei ole ollut Yhdysvaltojen merkittävimpien kirjallisuuspalkintojen Pulitzerin tai National Book Awardin finalisteina. Yhdysvalloissa heillä on kulttimaine, mutta suurelle amerikkalaiselle yleisölle he ovat olleet liian newyorkilaisia ja urbaaneja.
Länsi-Euroopassa ja Pohjoismaissa he ovat olleet suosittuja. Se näkyy Hustvedtin kirjakiertueen ohjelmastakin: Saksassa hän kiersi peräti seitsemässä kaupungissa, ja vieraili muun muassa Berliinin elokuvajuhlilla, jossa sai ensi-iltansa hänestä tehty dokumentti Dance Around Self.
Paul Auster ja Siri Hustvedt eivät ole olleet suojassa juoruilta. Ne ovat liittyneet Austerin Daniel-poikaan. Auster sai pojan ensimmäisen vaimonsa, kirjailija Lydia Davisin kanssa.
Daniel sortui jo nuorena huumeisiin. 1990- luvulla hänet yhdistettiin New Yorkin klubiskenessä tehtyyn huumekauppiaan murhaan, mutta hän ei saanut koskaan syytettä. Kaikki mitä rakastin -romaanin tapahtumia on tulkittu juontuvan näistä tapahtumista.
Auster ja Hustvedt pysyivät vaiti.
”Kaikkea ei ole tarkoitettu julkisesti reposteltavaksi”, Hustvedt sanoi vuonna 2010 The Guardianille.
Pahin oli kuitenkin vasta tulossa. Marraskuussa 2021 Danielin kymmenkuinen tytär Ruby menehtyi heroiiniin ja fentanyyliin.
Daniel oli ollut yksin lapsen kanssa, ja hänet pidätettiin. Hän sai syytteen taposta, kuolemantuottamuksesta ja lapsen heitteillepanosta. Hänet passitettiin vankilaan, mutta vapautettiin takuita vastaan. Joitakin tunteja myöhemmin hän menehtyi heroiinin ja fentanyylin yliannostuksen. Hän oli 44-vuotias.
Nousi uusi mediakohu, mutta Auster ja Hustvedt eivät kommentoineet.
Haamutarinoissa Hustvedt kirjoittaa tapahtumista ensimmäisen kerran. Se oli Paul Austerin toive.
”Olisi ollut mahdotonta kertoa Paulin tarinaa ilman Danielia ja Rubyä.”
Hän sanoo halunneensa antaa äänen Danielille ja tehdä hänestä inhimillisen, vaikka Rubyn kuolema herätti hänessä ja Austerissa silkkaa kauhua.
”Mutta tällaisetkin asiat kuuluvat ihmiselämään. Monella on samanlaisia tarinoita. Ihmisillä on vaikka minkälaisia persoonnallisuushäiriöitä ja psykiatrisia ongelmia.”
Persoonallisuushäiriöistä puheen ollen – ”presidentti 45” ei ole ollut koskaan suosittu Brooklynin talossa.
Auster inhosi Donald Trumpia niin paljon, ettei kyennyt sanomaan tämän nimeä vaan kutsui häntä numerolla.
Hustvedt puhui Austerin kanssa politiikasta, ja kommentoi sitä myös Austerin hautajaisissa pitämässään puheessa.
Hustvedtin mielestä Maga on rasistinen, muukalais- ja naisvihamielinen ”protofasistinen” liike, toisin sanoen matkalla kohti täyttä fasismia. Hänen mielestään dialogi sen kanssa ei ole enää mahdollinen, vaan liike täytyy pysäyttää.
Valtamedia on vaisu ja demokraatit hampaattomia. Hustvedt toivoo samanlaista protestiaaltoa kuin Minneapolisissa on nähty Trumpin toisen kauden aikana.
”Muuten tasavaltamme on mennyttä iäksi.”
Auster kuoli ennen kuin presidentti 45:stä tuli presidentti 47.
Olen aivan liian itsekäs iloitakseni siitä, ettei Paul ole täällä todistamassa näitä tapahtumia, Hustvedt kirjoittaa Haamutarinoissa.
Hän kirjoittaa politiikasta eurooppalaisiin lehtiin ja kuuluu amerikkalaiseen Writers for Democracy -järjestöön.
Hustvedt näyttää karrikatyyriä, jonka hän on piirtänyt Trumpista. Hiuskiehkurasta ei voi erehtyä.
Kirjailijaa naurattaa. Huumori ja ironia auttavat kestämään vaikeitakin asioita.
”Ne tuovat etäisyyttä, ja juuri siitä etäisyydestä voi löytää arvokkuutta.”
Hän asuu yksin, mutta viettää vapaa-aikansa hänen ja Paulin yhteisen tyttären Sophien perheen kanssa. Tyttärenpoika Miles tuo iloa.
Nelikerroksiseen taloon kuuluu pieni puutarha. Nykyisin talo tuntuu liian isolta. Hän ei kuitenkaan halua vielä muuttaa pois.
”Nyt kun aikaa on jo kulunut, tuntuu lohdulliselta asua täällä.”
Hustvedtin kirjan kustantaja Otava kuuluu samaan konserniin SK:ta kustantavan Otavamedian kanssa.
Artikkelin taustaksi on haastateltu kirjallisuudentutkija Markku Salmelaa Tampereen yliopistosta.