Hitlerin ensimmäinen
yritys

Suomalaisille vuosi 1923 tuo harvoin mitään erityistä mieleen. Se on vain yksi vuosiluku, joka jää itsenäistymis- ja sisällissotavuosien 1917–1918 ja Lapuan liikkeen (1929–1932) puoliväliin. Aikakauteen, josta yleensäkin muistellaan hyvin vähän.

Toisin on Saksassa. Sen historiassa on yllin kyllin muitakin kohtalokkaiksi miellettyjä vuosilukuja. Silti jo viime vuoden puolella maan kirjakaupoissa saattoi huomata, kuinka suuri tarjonta kaikkialla oli teemasta 1923.

Ei ihme. Vuosi 1923 on saksalaisille lähes yhtä dramaattinen ja traumaattinen kuin sotavuodet: Ranska ja Belgia miehittivät Ruhrin teollisuusalueen. Koettiin hyperinflaatio, jonka seurauksena leipä maksoi miljardeja Saksan markkoja. Oli kommunistinen vallankumoushanke. Ja ennen kaikkea: silloin Adolf Hitler pyrki ensimmäinen kerran saamaan vallan käsiinsä.

Hitleristä tuli valtakunnankansleri vuonna 1933. Myöhemmän historian takia on kysytty, miksi vuodesta 1923 ei opittu mitään. Kuinka oli mahdollista, että miljoonat saksalaiset äänestivät miestä, joka oli jo kerran yrittänyt muodostaa diktatuurin?

Vuosi 1923 alkoi Saksassa synkästi. Maa ei ollut toipunut maailmansodan tappiosta eikä talouslamasta. Sodanjälkeisiä vuosia olivat luonnehtineet poliittiset kumousyritykset ja poliittiset salamurhat, näkyvimpänä vuonna 1922 ulkoministeri Walter Rathenaun salamurha.

Rathenaun viaksi oli luettu paitsi se, että hänessä nähtiin Saksan tappion symboli, myös se, että hän oli juutalainen. Nat­sien raivoisa antisemitismi ei vielä nauttinut laajaa kannatusta, mutta oikeistoradikaalien piirissä juutalaiset, vasemmistolaiset ja monet liberaalitkin poliitikot miellettiin ”epäsaksalaisiksi”. Heitä myös syytettiin maailmansodan tappiosta.

Kiihkokansallisten piirien silmissä juutalainen oli vieras, vähintään epäilyksenalainen. Mutta uhreiksi päätyi muitakin, joita pidettiin syypäinä Saksan heikkouden tilaan.

Toiselta laidalta demokratiaa uhkasi yhtä leppymätön diktatuuripyrkimys: kommunistinen vallankumous, joka otti mallinsa neuvosto-Venäjän bolševikeilta.

Monien mielestä Saksa oli teollisuusvaltiona ja Karl Marxin ja Friedrich Engelsin synnyinmaana paljon luonnollisempi pioneeri sosialistiselle vallankumoukselle ja järjestelmälle kuin takapajuinen, talonpoikainen ja suurten massojen osalta lukutaidoton Venäjä.

Demokraattisella Saksalla, jota kutsuttiin sen perustuslain syntypaikan pohjalta Weimarin Saksaksi, oli vain vähän vakaumuksellisia puolustajia. Rasitteena oli myös talouden katastrofaalinen tila, jota sotakorvaukset maailmansodan voittajille koko ajan pahensivat. Vuoden 1923 alussa vararikkotilassa ollut valtio joutui ilmoittamaan maailmansodan voittajille, ettei se kyennyt suoriutumaan seuraavien kuukausien sotakorvauksista.

Vaikka vasemmaltakin oli tullut kaappausyrityksiä, vuonna 1923 aloite tuntui siirtyneen laitaoikeistolle. Tähän vaikutti uusi kansallinen nöyryytys: Ranska ja Belgia miehittivät Ruhrin teollisuusalueen huolehtiakseen itse sotakorvauksien saamisesta. Monet saksalaiset pitivät erityisen nöyryyttävänä sitä, että miehitysjoukoissa oli myös mustaihoisia sotilaita Ranskan siirtomaista.

Saksalaiset reagoivat miehitykseen passiivisella ja jotkut myös aktiivisella vastarinnalla, mikä johti kuolemantuomioihin miehittäjien käsissä. Kriisi laukesi kuukausien päästä diplomatian keinoin, mutta katkeruus oli vain lisääntynyt.

Ruhrin kriisin aikana Suomessakin oli järjestettyjä adresseja Saksan puolesta ja mielenilmauksia Ranskan toimintaa vastaan. Samoin oli järjestetty keräyksiä taloudellisessa ahdingossa puutetta kärsineille saksalaisille.

Ranskan suosio oli Suomessa pohjamudissa. Virallinen Suomi ei kuitenkaan protestoinut – Ranska oli maailmansodan voittajavaltio, johon oli saatava hyvät suhteet.

Maltillisetkin saksalaiset porvarit ihmettelivät, tulisiko demokratia koskaan toimimaan Saksassa ja saamaan taloutta ja heidän elintasoaan jaloilleen. Tämä ei tehnyt heistä uuden poliittisen liikkeen, kansallissosialismin, kannattajia, vaan ennemminkin nostalgikkoja: kuten ajan fraasi kuului, ”keisarin aikana oli paremmin”.

Muistakin kuin radikaaleista tuli entistä vastaanottavaisempia kaikkein jyrkimmillekin mieli- ja toimenpiteille.

Äänekkään, mutta vielä pienen kansallissosialistisen puolueen johtaja, kansallisuudeltaan yhä itävaltalainen Adolf Hitler oli tässä vaiheessa junioriosakas saksalaisen oikeiston piirissä. Tunnetuimmat ja vaikutusvaltaisimmat nimet olivat korkeita upseereja, konservatiivisia suurtilallisia, elinkeinoelämän johtajia ja merkittäviä virkamiehiä.

Näkyvin oli kenraali Erich Ludendorff, jota pidettiin Saksan sodan ajan sotilaallisten saavutusten todellisena arkkitehtinä. Monet suomalaiset muistivat hänet myös Suomen itsenäisyyden edistäjänä.

Tällaiseen perinteiseen ja arvovaltaiseen joukkoon verrattuna suomalainen lehdistö ja Suomen lähetystö Berliinissä noteerasivat nuoren kansallissosialistisen puolueen ja sitä johtaneen korpraalin vain marginaalisesti.

Berliinin-lähettiläs Harri Holma mainitsi kyllä Ruhrin tapahtumien yhteydessä ohimennen, kuinka tällaiset ajat antoivat vauhtia fasistisille liikkeille, ”jonka viimeinen muoto on Hitlerianismi Baijerissa”. Mutta nimenomaan ohimennen. Tiedot näistä hitleriläisistä olivat epämääräisiä, ja lähettiläs niputti heidät yhdeksi monista uusista kansallismielisistä ääriliikkeistä ja näki heidän toimissaan paljon ”narrinpeliä”. Fasismi-sanakin oli lainausmerkeissä.

Myöhemmin Holma käytti oikeaa termiä eli kansallissosialismi. Puolue oli kuitenkin raporteissa vain kuin jonon jatkona tai sivulauseena, osana laajempaa kuvausta Saksasta, joka oli täynnä erilaisia levottomuuspesäkkeitä.

Syksyllä 1923 Holma tunnusti Hitlerin liikkeen saaneen jo valtakunnallista huomiota. Silti hän ei ottanut sitä edelleenkään kovin vakavasti: sen ”hommissa on jotain poikamaista, epäkypsää, joka luottaa hetkeen ja nuorekkaisiin voimiinsa”.

Suomalainen lehdistö ei ollut armollisempi – tai kaukonäköisempi.

Helsingin Sanomissa Hitler esiteltiin ly­hyes­ti elokuussa 1923. Lehden mukaan hän oli keskikokoinen, vankkarakenteinen työmies, joka puhuessaan huitoi vilkkaasti käsillään, pyyhki vähän väliä hikeä otsaltaan ja pääsi tuskin koskaan lausetta loppuun, ennen kuin hyvä-huudot keskeyttivät hänet.

Lokakuussa hänet mainittiin koristemaalariksi, kiivaaksi oppositiomieheksi, juutalaisten viholliseksi ja sosialistien vastustajaksi; ”sairaalloinen ilmiö, mutta mies, joka lamautumattomalla innostuksellaan on osannut alun pitäen koota kannattajia ympärilleen”.

Lehti päätteli, ettei tällainen mies saisi ohjelmiaan toteutetuksi, etenkin kun hän oli riidoissa liikkeen muiden johtajien kanssa.

Hitlerin juutalaisvihaan kiinnitettiin varsin vähän huomiota. Häntä ja natsipuoluetta soviteltiin ennemminkin laajempaan kuvaan, jossa aivan toiset poliittiset piirit olivat tärkeitä. Ne puolestaan nähtiin perinteisen vasemmisto–oikeisto-jaon mukaan. Suomalaisillahan oli siitä jaosta oma karvas kokemuksensa vain viiden vuoden takaa.

Marraskuussa 1923 olot Saksassa kärjistyivät niin, että kaappaukseen valmiit piirit katsoivat ajankohdan kypsäksi. Lähtölau­kauksen oli määrä kumahtaa Baijerista. Olihan arvoiltaan varsin konservatiivisessa osavaltiossa koettu vuonna 1919 muutaman kuukauden kommunismihallinnon vaihe, Baijerin neuvostotasavalta. Kommunismin vaara tuntui hyvin uskottavalta.

Kun kaappaus lähti liikkeelle, niin kansainvälisessä kuin suomalaisessa huomion valokeilassa ei kuitenkaan paistatellut Hitler, vaan muut, nyt jo enimmäkseen unohdetut nimet. Tämä ei ole yllättävää, koska näiden tittelit ja taustat olivat paljon komeampia: kenraaleja, muita korkeita upseereja, aatelisherroja, Baijerin pääministeri ja Baijerin valtiokomissaari.

Nämä edustivat poliittisilta arvoiltaan hyvin samanlaista maailmaa kuin Saksassa vuonna 2022 vallankaappaussuunnitelmien takia pidätetyt henkilöt. Kaivattiin mennyttä maailmaa, keisarillista Saksaa, jonka vallankumous ja demokratia olivat turmelleet.

Tähän joukkoon verrattuna 34-vuotias korpraali oli meriiteiltään paljon kalpeampi ja sopi mielikuvissa lähinnä käskyjen toteuttajaksi, linkiksi massoihin.

Yritys sai pilkkanimen ”oluttupavallankaappaus”, koska se lähti liikkeelle oluttupa Bürgerbräukelleristä. Tosin termi ”olut­tupa” on harhaanjohtava – hallimaiseen tilaan mahtui satoja ihmisiä, ja siellä oli aiemminkin järjestetty poliittisia massatilaisuuksia.

Kaappaus, Putsch, kaatui jo seuraavana päivänä yritykseen marssia Münchenin keskustaan. Kapinallisia vastaan komennettujen poliisien tulituksessa kuoli 16 kansallissosialistia. Hitler selvisi sijoiltaan menneellä käsivarrella – ja viiden vuoden tuomiolla, josta hän lopulta kärsi vain yhdeksän kuukautta. Poliiseja kuoli tulitaistelussa neljä.

Vuonna 1923 ei ulkomaan tapahtumia voitu vielä seurata reaaliajassa. Suomalainen sanomalehden lukija sai silti varsin pian todella tarkan kuvauksen tapahtumista.

Helsingin Sanomissa julkaistiin jo 20. marraskuuta laaja silminnäkijäkuvaus, kuinka Hitler marssi joukkoineen Bürgerbräukelleriin ja julisti vallankumouksen alkaneeksi:

”[S]alin sisäänkäytävässä syntyy äkkiä meteli ja korviahuumaava melu. Jokainen tunsi, että kysymyksessä ei ole pikkuasia. ’Älkää päästäkö sisään, älkää päästäkö sisään’, huudetaan kiihtyneesti. Heti kohta pamahtaa laukauksia, ja, kuten aaltoilevan meren halki, raivaa rivi pistoolinpiippuja itsellensä tien. Näitä aseita kantavien päät tulevat näkyviin: ne ovat Hitlerin miehiä. Valtiokomissaari on vaalennut valkeaksi kuin pöytäliina. Molemmin käsin tarrautuu hän pöydän reunoihin.

Hitler ja Rossbach ovat jonon etupäässä. Hurja levottomuus salissa estää natsionalis­sosialistista profeettaa puhumasta. Hän hyppää pöydälle, puristaa uhkaavasti kätensä nyrkkiin ja mylvii mahtavalla äänellänsä seuraavat uhkaavat sanat: ’Hiljaa, p-le soikoon! Muuten noudan minä konekiväärin lehterille!’

Nämä painavat sanat asettavatkin myrskyn. Hitler jatkaa: ’Kansallinen vallankumous on juurikään alkanut. Hetki, jona saksalaiset miehet ovat tekevät tiliä marraskuunrikollisten kanssa on lyönyt!’”

Marraskuun rikollisilla Hitler viittasi niihin poliittisiin henkilöihin ja puolueisiin, jotka olivat tehneet vallankumouksen, kaataneet keisarillisen Saksan ja allekirjoittaneet rauhansopimuksen.

Helsingin Sanomien kuvaus jatkui:

”Meteli keskeyttää puhujan, minkä vuoksi hän ampuu pistoolilla kattoon – outo ja uusmuotinen tapa välimerkittää puheensa! Hitler on tavattoman tulinen puhuja. Mutta, päinvastoin kuin von Kahr, hän on eleinen mies, ja joka liike, joka kasvolihasten nytkähdys todistaa hänen kelpaavaisuudestaan näyttelijäksi. Minun täytyy tunnustaa, että minä hänen kylläkin merkitsevistä kasvoistaan voin lukea vain vallanhuuman, mutta en henkevyyden merkkejä.”

Kuvauksen otsikkona oli ”Münchenin fascistinen kalabaliikki”. Yhtäläisyydet edellisenä vuonna Italiassa valtaan nousseiden Benito Mussolinin fasistien toimintatapoihin olivat ilmeiset.

Eva Braun haaveili Hollywoodista ja avioliitosta Hitlerin kanssa – Hän sai toisen, päivän ajaksi

Hitleristä jäi suomalaisessa lehdistössä kaappaushankkeen ”valtiomiesmäisempiin” hah­moihin verrattuna lähinnä maaninen ääri-ilmiön kuva – eikä hän ollut millekään suomalaiselle poliittiselle piirille tapahtumien päähenkiö.

Sdp:n pää-äänenkannattaja Suomen So­sialidemokraatti tulkitsi tapahtumat tiukasti sosialistisen ideologian kaavan mukaan. Se ei suonut Hitlerille henkilönä juuri merkitystä, vaan maalasi kuvaa pahojen kapitalistien ja varsinaisten oikeistoherrojen käsikassarasta. ”Hitler ja hänen miehensä ovat todellisuudessa vähäarvoisia aineksia. Mutta ensimmäiseen hyökkäykseen on heitä hyvä käyttää”, lehti oli kirjoittanut jo helmikuussa 1923.

Kokoomuspuolueen pää-äänenkannattaja Uusi Suomi tulkitsi sikäli toisin, että sen mielestä huonot olot olivat luoneet aitoa potentiaalia kaappaukseen. Mutta senkään mielestä kaappaukset eivät onnistuisi tällaisilla suorastaan epäsuhtaisilla voimilla. ”Jo nimet, von Ludendorff ja Hitler, tekevät rinnakkain asetettuina hiukan omituisen vaikutuksen. Edellinen täyspreussilainen imperialisti ja ehdoton oikeistomies, jälkimäinen Pohjois-Baijerin teollisuusalueilta lähtenyt henkilö, jolla on vahvat sosialistiset sympatiat.”

Uusi Suomi päätteli, että Baijeri oli osoittanut uskollisuutensa valtakunnan yhtenäisyydelle ja Saksan hallitus saanut suuren voiton.

Lähettiläs Holma analysoi kaappausyritystä vasta kuukausi sen jälkeen. Hän korosti lähinnä surkuhupaisuuden näkökulmaa, ja tämä koski myös Hitlerin henkilöä: ”[H]än oli nousukas (ent. koristemaalari), poliittinen snobbi, huimapää joskin hyvä puhuja ja repäsevä demagoogi, fantasti ilman varmoja päämääriä, miltei visionääri sellaisen sairaalloisine ominaisuuksineen.”

Sitä, joka tietää, mitä tapahtui kymmenen vuotta myöhemmin, eivät voi olla kylmäämättä Holman luottavaiset asenteet. Holma päätteli, että valtiollinen ilmapiiri oli puhdistunut, ja kaappausyritys ja sen fias­ko olivat olleet jopa edellytyksiä sille, että asiat paranisivat. Kaappaus oli todistanut, ”miten vahva hallitusvalta Saksassa kuitenkin todellisuudessa on, miten vallankumousten ja kaappausten ilmakehä pohjimmiltaan on saksalaiselle vieras ja miten paljon tervettä, yhteiskuntaa säilyttävää ainesta täällä itse asiassa edelleen on olemassa. (- -) Kansakunta hengittää vapaammin, ja yksin katkeruuden jäljet Baijerissa itsessäänkin alkavat hälvetä, joskin hitaasti, ja joskin mahdolliset yllätykset on otettava huomioon laskelmia tehtäessä.”

On muistettava, että nämä sanat edustivat ajan suomalaisen eliitin piirissä todennäköisesti vallitsevaa tulkintaa siitä, mitä oli tapahtunut ja mitä seuraukset olisivat. Kansallissosialismin kaltainen ideologia ja eksentrinen korpraali poliittisen liikkeen johdossa eivät kerta kaikkiaan sopineet maailmankuvaan.

Suomalaisiin diplomaattiraportteihin Herr Hitler palasi vasta vuonna 1930, kun koitti uusi talouslama ja nähtiin kansallissosialistien ensimmäiset suuret vaalimenestykset. Senkin jälkeen useimmat riippuivat pitkään käsityksessä, että jostain sieltä takaa vielä ilmestyisivät ne todelliset vallankäyttäjät – joko perinteiset valtiomiehet tai pahat kapitalistit – tai että Hitler olisi jotenkin ottanut opikseen ja muuttuisi itse valtiomiesmäisemmäksi.

Ne luulot menivät vikaan. Hitlerin osalta vain taktiikka muuttui: kaappauksen tie oli koetettu ja siinä epäonnistuttu, joten oli voitettava massat puolelle. 

Vesa Vares on poliittisen historian tutkija ja Turun yliopiston professori. Hänen kirjansa­ Viileää veljeyttä (Otava, 2018) käsittelee Suomen ja Saksan suhteita maailmansotien välisenä aikana.