Vasemmiston vaikea käännös
Sdp:n uusi sukupolvi varmisti Suomen Nato-päätöksen. Vasemmistoliitto kipuilee, vaikka enemmistö kannattajista on nyt Nato-myönteisiä.
Sen piti olla ”hyvin epätodennäköistä”. Näin arvioi pääministeri Sanna Marin (sd) uutistoimisto Reutersille tammikuussa Suomen mahdollista hakeutumista Naton jäseneksi hänen pääministerikautensa aikana.
Suomalaisuuden päivänä 12. toukokuuta presidentti Sauli Niinistö ja Marin ilmoittivat, että ”Suomen on ensi tilassa haettava Naton jäseneksi”. Niinistön mukaan presidentti Vladimir Putin löytää syyllisen katsomalla peiliin.
Kolmessa kuukaudessa Suomen vasemmisto on tehnyt 180 asteen täyskäännöksen. Sdp:n puoluevaltuusto vahvisti lauantaina 14. toukokuuta uuden suunnan.
Suomen ulkopoliittinen linja on ollut pitkälle sosiaalidemokraattien käsialaa. Vaalikautta 2015-2019 lukuun ottamatta Sdp:llä on ollut vuodesta 1979 hallussaan vähintään yksi ulkopolitiikan keskeisistä paikoista eli presidentin, pääministerin ja ulkoministerin tehtävistä. Parhaimmillaan kaikki kolme on ollut puolueella.
Ulkopolitiikan valtikka siirtyi Sdp:lle 1982. Silloin itä oli politiikassa ja taloudessa tärkein ilmansuunta. Presidentti Mauno Koivisto ja Sdp:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa ottivat ohjakset presidentti Urho Kekkoselta ja keskustalta.
Suomen lännettyminen on tapahtunut sosiaalidemokraattien ollessa mukana, mutta ratkaisevia askeleita turvallisuuspolitiikassa sen johtajat ovat ottaneet harvemmin. Koivisto kuitenkin päätti Suomen EY-jäsenhakemuksesta pääministeri Esko Ahon (kesk) porvarihallituksen esityksestä.
Poliittisen historian emeritusprofessori Kimmo Rentolan mukaan Koivisto pelasi varman päälle. Hakemus jätettiin vasta sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli hajonnut.
”Vanha kaukopartiomies ampuu vasta kun silmänvalkuaiset näkyvät”, Rentola muistelee sanontaa, jota aikanaan käytettiin kaukopartiomiehenä tunnetusta Koivistosta.
Koivistoa tutkinut dosentti Tapio Bergholm korostaa, että Koivistolla ei ollut harhakuvitelmia Neuvostoliitosta.
”Koivisto piti huolen siitä, että Suomi oli hampaisiin saakka aseistettu. Ystävyyden osoitukset olivat inhorealistista politiikkaa. Yhdysvallat ja Iso-Britannia jättivät toisen maailmansodan aikana Suomen Venäjän etupiiriin”, Bergholm sanoo.
Bergholmin mukaan sotilaallinen liittoutuminen ei ollut Koiviston työlistalla. Presidentti halusi keskittyä pelkästään viemään Suomen Euroopan yhteisöjen jäseneksi.
Vahvimmillaan Sdp:n asema ulkopolitiikassa oli 1995–2003. Presidentteinä toimivat Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen.
Paavo Lipponen kokosi kaksi perättäistä hallitusta. Ulkoministeriötä johti aluksi Halonen ja sitten Erkki Tuomioja.
Sdp oli keskeinen vaikuttaja myös eduskunnassa. Sillä oli ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan nuija hallussaan käytännössä yhtäjaksoisesti yli 75 vuotta, vuodet 1931–2007.
Ahon jälkeen pääministeriksi nousseen Lipposen asema oli vahva, mikä näkyi pyrkimyksissä kytkeä Suomen talous osaksi länttä. Suomi liittyi Euroopan talous- ja rahaliittoon ja yhteisvaluutta euroon.
”Koivisto piti huolen siitä, että Suomi oli hampaisiin saakka aseistettu. Ystävyyden osoitukset olivat inhorealistista politiikkaa.”
Venäjä oli heikoimmillaan 1990-luvulla, mutta Sdp-vetoiset hallitukset eivät tehneet avauksia liittoutumisesta. Lipponen selitti toimettomuutta Demokraatissa 12. huhtikuuta.
”En lähtenyt millään tavalla edistämään Naton jäsenyyttä. Sen sijaan silloin omaksuttiin linja ’niin lähelle Natoa rauhankumppanuudessa kuin mahdollista’.”
Syy oli selvä. Halonen, Lipponen ja Tuomioja olivat asiasta eri mieltä. Vähemmistössä oli Natoon myötäsukaisesti suhtautunut Lipponen.
Lipponen olisi ehdotuksellaan hajottanut Sdp:n ja saanut Halosen ja Tuomiojan perässä vastaansa opposition sekä jäsenyyttä vastustaneen kansan. Lisäksi Suomessa ei haluttu mennä Natoon samassa ryhmässä Neuvostoliitosta itsenäistyneiden Baltian maiden kanssa.
Presidenttinä Halonen korosti monta kertaa, että hänen penseä kantansa Natoon ei ole muuttunut. Sen sijaan yhteistyö Venäjän presidentin ja pääministerin Vladimir Putinin kanssa sujui mukavasti.
Suhde lämpeni niin likeiseksi, että Halonen luonnehti Putinia ystäväkseen.
Lipposen lisäksi myös Ahtisaaren arvioitiin kannattaneen jo 1990-luvulla Suomen Nato-jäsenyyttä. Rentola muistuttaa, että tasavallan presidenttinä Ahtisaari vaikeni ja otti kantaa jäsenyyden puolesta toimikautensa päätyttyä.
Sanna Marin käänsi Sdp:n kurssin. Marin on ohjannut määrätietoisesti Suomea Natoon ja pitänyt osaltaan huolen, että jäsenyyshanke etenee käsikirjoituksen mukaisesti.
Rentolan mukaan Sdp:ssä valta on siirtynyt henkilöille, joilla ei ole historian rasitetta idänsuhteista eikä poliittista perimää 1960-luvulta, jolloin Yhdysvallat oli vasemmistonuorten suurin vihollinen.
”Sdp:ssä on selvä sukupolviero. Pasifismi sai paljon vastakaikua 1960-luvun alkupuolelta lähtien. Myöhemmin moni keskeinen aktiivi liittyi Sdp:hen ja toi pasifismia matkaeväissään. Se oli nuoruudenkokemus, joka jäi joillakin päälle. Tuohon siipeen kuuluivat Halonen, Tuomioja ja Lipponenkin.”
Rentolan mielestä Tuomiojaa on heikoin perustein syytetty Venäjän viestinviejäksi. Tuomioja on entinen Sadankomitealiiton puheenjohtaja, eikä hän ole missään vaiheessa ollut erityinen Venäjän myötäilijä.
Tuomiojan politiikassa on samoja piirteitä kuin Suomen entisen pääministerin Karl-August Fagerholmin ja Ruotsin ex-pääministerin Olof Palmen linjoissa. Fagerholmin tavoin Tuomioja on nordisti, jolle yhteistyö Ruotsin ja muiden Pohjoismaiden kanssa on ensiarvoista.
Marin ja Tuomioja vierailivat kumpikin Ruotsissa huhtikuussa. Sillä saattoi olla merkitystä Ruotsin ratkaisuihin. Ruotsin sosiaalidemokraattiselle hallitukselle Nato-päätös oli vaikea. Sisarpuolueen vetoapu teki käännöksestä helpomman.
Sdp:ssä valta on siirtynyt henkilöille, joilla ei ole historian rasitetta idänsuhteista.
Suomessa vasemmistoliitto on sosiaalidemokraatteja enemmän vierastanut Natoa, jossa Yhdysvalloilla on vahva asema. Talouspolitiikassa suurimpia vasemmiston vedenjakajia olivat Efta-liitännäisjäsenisyys ja erityisesti Sorsan hallituksen viimeistelemä EEC-vapaakauppasopimus. Vasemmistoliiton edeltäjä Skdl vastusti molempia.
”Vasemmistoliittolainen voi perustellusti olla sekä Naton kannattaja että sen vastustaja”, kuvasi puheenjohtaja Li Andersson puolueensa suhdetta sotilasliittoon 7. toukokuuta.
Suomen puolueista likeisin suhde Neuvostoliittoon oli kommunistisella puolueella (Skp) ja sen vaalijärjestöllä Suomen kansan demokraattisella liitolla (Skdl). Vasemmistoliitto on niiden perillinen.
”Varmasti siellä voi olla nostalgista kaipuuta Neuvostoliittoon, mutta se ryhmä on hyvin marginaalinen,” Rentola arvelee ja mainitsee Naton vastustajista kansanedustaja Johannes Yrttiahon ja vantaalaisen valtuutetun Antero Eerolan.
”He eivät ole vanhuksia.”
Matti Hokkanen on Skdl:n entinen toimitsija, joka oli 1990-luvun alussa kirjoittamassa vasemmistoliiton ensimmäistä ohjelmaa. Silloin Skp:n vähemmistö eli taistolaiset otettiin mukaan uuteen puolueeseen.
”Kansanedustajat Yrttiaho ja Markus Mustajärvi ovat poliittisesti sukua taistolaisille. Nyt niihin pitäisi viimeinkin tehdä pesäero”, Hokkanen sanoo.
Vasemmistoliitolla on voimassa kielteinen kanta Nato-jäsenyyteen. Puoluejohto ja kansanedustajat kiertävät puoluekokouspäätöstä vetoamalla Venäjän hyökkäykseen sekä kansan ja kannattajien mielipiteisiin.
Hokkanen otaksuu, että puolueen jäsenistä enemmistö vastustaa edelleen liittoutumista. Hänen mielestään vasemmistoliiton kannattaisi kesäkuun puoluekokouksessa tarkistaa linjansa.
”Myönteinen kanta Nato-jäsenyyteen ja jälkitaitotaistolaisten heittäminen ulos puolueesta olisi vasemmistoliiton tulevaisuuden kannalta hyvä asia.”
Vaikka Neuvostoliitto vaikutti merkittävästi Skp:n toimintaan, kaikkea puolue ei sietänyt ja pyrki irti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen otteesta.
Suomessa Skp ja Skdl tuomitsivat jyrkimmin Tšekkoslovakian miehityksen. Neuvostoliitto miehitti Tšekkoslovakian elokuussa 1968.
Virhearvioita ja Neuvostoliiton myötäilyä ei voi panna pelkästään vasemmiston syyksi. Myös porvaripuolueiden poliitikoilla oli tiiviit yhteydet itänaapuriin.
Kenties tunnetuin esimerkki on keskustan puheenjohtajan Paavo Väyrysen ja ministerineuvos Viktor Vladimirovin keskustelu siitä, voisiko idänkaupalla edistää Ahti Karjalaisen mahdollisuuksia päästä presidentiksi 1982.
Kokoomuksen rooli jäi vähemmäksi, koska puolue oli vuodesta 1966 lähtien yhtäjaksoisesti oppositiossa 21 vuotta.
Rentola muistuttaa rahasta. Poliitikkojen lisäksi Moskovan junia täyttivät liikemiehet ja kauppavaltuuskunnat. Korkeimmillaan Neuvostoliiton osuus Suomen kauppavaihdosta oli yli 25 prosenttia.
”Elinkeinoelämä vaikutti voimakkaasti. Heillä ei ollut niinkään poliittisia motiiveja kuin tarkoitus ansaita rahaa.”
Ja rahaa tehtiin idänkaupan kultaisia vuosina, jolloin Suomeen tuotiin Ladoja, aseita, sinkkiämpäreitä ja öljyä. Clearing-kaupassa suomalaisyritykset veivät saman verran tavaraa itään kuin sieltä tuli Suomeen.
Rentolan mielestä jälkikäteen on helppo sanoa, että Suomi teki vuosikymmeniä virhearvioita Venäjästä. Erityisen suuria ne olivat vuoden 2008 Georgian sodan ja 2014 Krimin valtauksen jälkeen.
”Aina toivottiin parasta. Siinä oli paljon toiveajattelua. Varsinkin presidentit joutuivat olemaan varovaisia Suomen asemassa. Niinistöllä on samankaltainen ajattelutapa kuin Koivistolla”, Rentola sanoo ja toistaa vertauksen kaukopartiomiehestä.
Bergholmin mukaan Suomessa kuitenkin oltiin varuillaan.
”Ei oltu sinisilmäisiä. Suomessa ei luovuttu yleisestä asevelvollisuudesta kuten Ruotsissa.”
Juttua on muokattu 25.5.2022 klo 19.40. Korjattu 4. kpl: Vaalikautta 2015-2019 lukuun ottamatta Sdp:llä on ollut vuodesta 1979 hallussaan vähintään yksi ulkopolitiikan keskeisistä tehtävistä. Aiemmassa versiossa ei huomioitu vaalikauden 2015-2019 poikkeusta.