Kannattiko kertoa, Minna Sadeniemi?

Psykiatrin ei kuulu puhua itsestään. Kun vastaanotolla istuu potilas, psykiatrin ei kuulu edes ajatella itseään. Tämä oli Minna Sadeniemelle aivan selvää.

Silti joskus, kun huoneeseen käveli toimitusjohtaja, ehkä nimenomaan toimitusjohtaja, joka oli kokenut ensimmäisen paniikkikohtauksensa ja tullut yksityisvastaanotolle välittömästi, Sadeniemi huomasi ajattelevansa: minä olen selkeästi sairaampi kuin sinä. Minulla on paljon raskaampi diagnoosi.

Hän saattoi hetken pohtia, oliko oikea lääkäri tälle potilaalle. Osasiko auttaa, kun kyseessä oli näin ”kevyt” psykiatria.

Sillä jokin tässä asetelmassa häiritsi, jonkinlainen vaikeasti määriteltävä nolouden tunne.

Siihen aikaan Sadeniemi ei ollut vielä kertonut työpaikalla kenellekään, että sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

Viime aikoina Sadeniemi on pohtinut, miksei hän kertonut. Mikä sai vaikenemaan kaksikymmentä vuotta?

Tietenkään hänellä ei ollut velvollisuutta puhua. Terveystiedot eivät kuuluneet kollegoille.

Sadeniemi oli valmistunut lääkäriksi 1990-luvun lopussa. Hän oli opiskellut Helsingissä, lääketieteellisen tiedekunnan ruotsinkielisellä linjalla. Lääkärin perustutkinto oli kuitenkin vasta ensimmäinen vaihe. Jos halusi psykiatriksi, sitä seurasi monen vuoden erikoistumisjakso. Sadeniemestä oli tullut psykiatrian erikoislääkäri vuonna 2008.

Vuosien mittaan hän oli ollut töissä monissa mielenterveysyksiköissä – Porvoossa, Sipoossa, Helsingissä – ja pannut merkille, miten ammattilaisten kahvipöydissä puhuttiin. Ei aina, mutta riittävän usein.

Onks lääkitys kohdillaan, joku saattoi heittää. Tai kysyä, kuultiinko täälläkin ääniä kuten potilashuoneissa.

Ei silloin saanut sanottua, että lääkitys nimenomaan on kohdillaan. Pikemminkin yritti nauraa mukana.

Joskus Sadeniemi mietti, mikä siinä itse asiassa oli hauskaa. Se täysin absurdi ajatus, että psykiatrian ammattilaisella olisi psyykkinen sairaus? Pukki vartioimassa kaalimaata, niin kuin kollega oli kerran lausahtanut?

Sadeniemi ei muistanut, että lääkärin sairastuminen olisi koskaan ollut opinnoissa esillä. Vaikka tapahtuihan sitä jo tilastollisestikin.

Viime keväänä Sadeniemi lopulta puhui. Hän sanoi, että on kirjoittanut kirjaa ja siitä on nyt kerrottu kustantamo Avaimen verkkosivuilla. Kirja ilmestyisi lokakuussa, ja nimi olisi Lääkärin sairauskertomus.

Talvella 2005 hänellä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja tämän hän kirjassa kertoo.

Ammattilaisille ei tarvinnut sanoa, että kyseessä on vakava krooninen sairaus.

Sadeniemi sai pitää puheenvuoronsa useam­man kerran, sillä hänellä on kolme työpaikkaa. Yksi Helsingin kaupungilla, toinen eläkevakuutusyhtiössä ja kolmas yksityisessä lääkärikeskuksessa.

Muutamalle potilaalleenkin hän kertoi. Sellaiselle, jolla on sama sairaus ja jota hän on hoitanut pitkään.

Että hei, tällainen on tulossa. Tiedoksi vaan.

Lääketiede ei pysty tyhjentävästi selittämään, miksi jotkut sairastuvat kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Mistä se johtuu ja mikä sen laukaisee?

Tai mitä aivoissa tarkalleen ottaen tapahtuu, kun mielen tasapaino katoaa? Kun ihminen vajoaa lamauttavaan masennukseen tai sukeltaa kiihkeään maniaan.

Arviolta yksi prosentti suomalaisista aikuisista sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Maanis-depressiivisyyttä, kuten ennen sanottiin.

Diagnoosia on usein vaikea tehdä, sillä samantyyppiset oireet liittyvät moniin muihinkin mielenterveysongelmiin. Tyypillistä on sekin, ettei potilas tunnista tilaansa. Ei ymmärrä sairastuneensa.

Kesällä 2004 Minna Sadeniemi väitti, että on väsymyksestä sekaisin. Kun aviomies yritti sanoa, että hänellä on ehkä psyykkinen sairaus, Sadeniemi loukkaantui verisesti.

Nyt Sadeniemi ihmettelee tätä. Hän oli melkein valmis psykiatri, miten hän saattoi uskoa omaan selitykseensä?

Väsynyt hän kiistatta oli ja varmasti ylikuormittunut. Kolmas lapsi oli juuri syntynyt, rintamamiestalo ostettu ja perinpohjainen remontti alkamassa. Se oli tarkoitus tehdä talkoovoimin.

Sadeniemi ahdistui ja valvoi. Sai paniikkioireita ja luuli kuolevansa. Soitti ambulanssin ja puhui hoitajille tauotta. Oli maanisen kiihtynyt ja syytti miestään kaikesta. Ei pystynyt hoitamaan lapsia, ei tekemään ruokaa, ei edes seuraamaan tavallista keskustelua.

Kaikki tunnetilat aaltoilivat muutaman minuutin sykleissä.

Sillä kertaa Sadeniemi ei hakeutunut hoitoon. Kun muutama viikko oli kulunut, hän alkoi taas nukkua ja tilanne tyyntyi.

Puoli vuotta myöhemmin Sadeniemi käveli päivystyspoliklinikalle Länsi-Pasilaan, Auroran psykiatriseen sairaalaan. Tilanne oli kärjistynyt jälleen.

Hän ei nukkunut, ei oikeastaan ehtinyt, koska ajatuksia oli niin paljon. Syntyi kaikenlaisia oivalluksia. Hän ärtyi herkästi, syytti taas miestään. Sanoi, että tarvitsi vain lepoa. Mutta kun siihen tarjoutui tilaisuus, hän ei pystynyt rauhoittumaan.

Sadeniemi ei kuitenkaan uskonut, että olisi sairas. Ei Aurorassakaan, vaikka oli mennyt sairaalaan itse.

”Olin sekaisin kuin seinäkello”, hän sanoo. ”Ja aivan hirveä potilas.”

Osastonlääkäri, joka ehdotti lääkitystä, oli hänestä tumpelo, joka ei ymmärtänyt psykiatriasta mitään. Ruskettunutkin tämä oli. Liekö joku surffari, Sadeniemi muistaa ajatelleensa.

Myöhemmin hän kuuli, että lääkäri oli vastikään palannut työtehtävistä katastrofialueelta.

Sadeniemi oli suljetulla osastolla mutta pani vastaan kaiken aikaa. Ja koska hän oli psykiatri itsekin, häntä kuunneltiin. Psykologi sanoi aivan suoraan, että ammatista oli hänelle haittaa. Kuka tahansa muu olisi hoidettu toisin.

Sadeniemi alkoi ymmärtää: tavallinen potilas olisi lääkitty kyselemättä eikä sairausjakso olisi tällä tavalla venynyt.

Kun psykologi vielä sanoi, että oli huolissaan Sadeniemen työkyvystä, tämä havahtui. Alkoi syödä lääkkeitä, nukkua ja vähitellen toipua.

Diagnoosin antoi lopulta osastonylilääkäri, jäyhä ja vähäsanainen vanhempi mies. Koruttomasti hän totesi, että Sadeniemellä oli kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekamuotoinen jakso.

Se oli kuin tyrmäys, Sadeniemi muistaa. Yhtäkkiä hän uskoi kaiken mitä sanottiin. Tämä ei ollut väsyneen sekavuutta, vaan vakava psykiatrinen pitkäaikaissairaus.

Hän oli 33-vuotias.

Sairausloma kesti vuoden ja kolme kuukautta. Sadeniemi palasi töihin keskussairaalan psykiatrian poliklinikalle kesällä 2006.

Häntä jännitti, mutta ammattitaito näytti olevan tallella. Kohta tuntui, että oli jopa helpompaa olla lääkäri kuin ennen. Hän oli säntillisempi, myötätuntoisempi. Hän tiesi, millaista potilaan oli istua aulassa ja odottaa.

Sadeniemi oli tarkka voinnistaan, eikä sairausjaksoja enää tullut. Hän haki virkoja ja sai niitä, väitteli tohtoriksi ja kirjoitti työryhmän kanssa kirjan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä: opas sairastuneille ja heidän läheisilleen.

Ja vaikkei se varsinainen tarkoitus ollut, hän päätyi erikoistumaan juuri tämän sairauden hoitoon.

Mutta toistuvasti Sadeniemi pohti, pitäisikö työpaikalla kertoa. Salaisuus kalvoi häntä. Se teki varautuneeksi ja jollain tavalla ulkopuoliseksi.

Mitähän noi ajattelis, jos ne tietäis?

Ystävilleen ja sukulaisilleen hän oli kertonut heti. Hän oli ollut sangen avoin. Hyvä ettei ollut pysäyttänyt vastaantulijoita kadulla ja ilmoittanut, että minä olen nyt sairastunut kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.

Lääkärikunta oli eri asia, ja myönnettävä oli, että Sadeniemi pelkäsi stigmaa. Aivan samalla tavalla kuin mielenterveyshäiriöistä kärsivät muutenkin.

Ammattipiireissä hän olisi sitten se psykiatri, joka itse sairastaa…

Jos puheita tulisi ja ammattitaitoa kyseenalaistettaisiin, hän ei välttämättä kestäisi sitä.

”Mä luulen, että aika monet lääkärit hoitaa itse itseään”, Sadeniemi sanoo.

Hän juo teetä olohuoneessaan, 1960-luvulla rakennetun helsinkiläisen kerrostalon ylimmässä kerroksessa. Ovensuussa on musta flyygeli, seinää peittää suvun vanha kirjahylly.

”Moni tarttuu ehkä kollegaa hihasta, että mitäs teen, kun on tällainen vaiva. Sen sijaan, että menisi vastaanotolle.”

Hoitokulttuurissa täytyy olla jotain toksista. Niin Sadeniemi kirjoittaa kirjassaan.

Kansainvälisesti on tiedetty jo pitkään, että lääkärit tekevät enemmän itsemurhia kuin muut ylemmät toimihenkilöt. Samanlaisia tutkimustuloksia on esitetty Suomessakin.

”Työ on tietysti raskasta ja näkee paljon kuolemaa”, Sadeniemi sanoo.

”Toki myös tietää, miten kuollaan. Jos lääkäri yrittää itsemurhaa, todennäköisesti onnistuu.”

”Mutta kyllä yksi tekijä on varmasti se, että on vaikea hakea apua. Vaikea tunnustaa, että on avun tarpeessa.”

On kulunut kaksi kuukautta siitä, kun hänen kirjansa julkaistiin. Kustantaja järjesti sitä varten pienen tilaisuuden keskustakirjasto Oodissa. Oli puheita, musiikkiesityksiä ja kirjanmyyntiä.

Sadeniemi julkaisi kirjasta päivityksen psykiatrien Facebook-ryhmässä.

Tuli paljon hyvää palautetta. Kollegat kehuivat, että Sadeniemi oli rohkea, kun tuli näin julkisuuteen psyykkisestä sairaudestaan.

Sadeniemi oli valtavan helpottunut, totta kai. Vähän hän silti mietti, mihin rohkeutta tarvittiin, kun sitä niin moni korosti. Minkä riskin hän loppujen lopuksi otti?

Vai kävikö tässä nyt niin, että stigma tuli todennettua?

Miehellä oli aikoinaan tapana härnätä Sadeniemeä. Tällä näet oli ajoittaista taipumusta luulotautiin. Hypokondriaan, kuten lääketieteessä sanotaan.

Milloin Sadeniemellä itsellään todettiin vakava sairaus, milloin se löytyi joltakin lapsista.

Mies ehdotti, että Sadeniemi voisi kirjoittaa kirjan ja panna sen nimeksi Haikeat paketit. Tekstissä hän sitten paketoisi joululahjoja läheisilleen ja jättäisi samalla tunteikkaita jäähyväisiä jokaiselle.

Sadeniemi ei ryhtynyt kirjoittamaan, mutta hän nauroi. Luulotauti hävisi sillä pitkäksi aikaa.

Kirjassa hän sanoo:

”Mieheni siteerasi minulle vapaamuotoisesti Shakespearea: pelkuri kuolee tuhat kuolemaa, rohkea vain kerran.”

Kaksi vuotta sitten Sadeniemen rinnasta löytyi pahanlaatuinen kasvain. Ja pian sen jälkeen hän alkoi kirjoittaa kirjaa, tätä Lääkärin sairauskertomusta. Se kertoo paitsi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, myös syövästä.

Niinä kuukausina, kun hoidot uuvuttivat ja kaikki pelotti, mies saattoi kysyä, ajatteliko Sadeniemi Haikeita paketteja.

Välillä hän ajatteli.