Hiilinielujen tulkki
Liisa Kulmala tutkii metsän hiilinieluja. Aihepiiri ärsyttää monia. ”Ehkä koko sana pitäisi heittää romukoppaan.”
8
MIN
Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.
Hiilenkierto luonnossa. Eikö siitä tiedetä jo kaikki olennainen?
Tällaista kummastelua Liisa Kulmala kuuli tehdessään viime vuosikymmenen alussa väitöskirjaa pintakasvillisuuden hiilensidonnasta.
Nyt on toinen ääni kellossa. Hiilenkierrosta on tullut kuuma aihe yritysmaailmassa ja politiikassa. Taustalla vaikuttavat elonkehän kohtalonkysymykset.
Ilmastokriisin torjuminen vaatii paitsi fossiilisten päästöjen vähentämistä myös hiilinielujen kasvattamista. Tavoitteet eivät toteudu ilman tutkimustietoon perustuvia päätöksiä ja teknologisia investointeja.
”Elän tutkijana tavallaan kulta-aikaa. Osaamiselleni on kysyntää ja siitä on myös aitoa hyötyä.”
Kulmala johtaa Ilmatieteen laitoksen hiilenkiertoryhmää. Se tutkii hiilidioksidin, metaanin ja veden kiertoa kasvillisuuden, maaperän ja ilmakehän välillä. Mitä tarkemmin nämä vuorovaikutukset tunnetaan, sitä paremmat edellytykset on vahvistaa hiilinieluja.
Suomalainen metsätutkimus on keskittynyt perinteisesti puihin ja niiden kasvuun ja jättänyt maaperän merkityksen vähemmälle huomiolle.
”Maaperä ei ole vain välttämätön paha, joka pitää puita pystyssä, vaan tärkeä osa ekosysteemiä ja siten myös hiilenkiertoa”, Kulmala sanoo.
Hän muistelee, kuinka kesätöissä teki mittauksia tutkimusasemalla kaverinsa kanssa. Tämä mietti, voisivatko sienet olla vaikutuksiltaan yhtä tärkeitä kuin puut.
”Myöhemmin sienijuurten merkitys hiilenkierrossa on todistettu. Samoin kuin mikrobiston rooli ylipäätään resilientin hiilen muodostumisessa maaperään.”
Suomalaiset tuudittautuivat pitkään ajatukseen, että metsämme sitovat hiiltä tehokkaasti.
Enää tämä uskomus ei pidä paikkaansa. Metsänhakkuut ja metsien kasvun hidastuminen ovat romahduttaneet hiilinielun. Toissa vuonna maankäyttösektori muuttui päästölähteeksi.
Nykymenolla Suomi ei saavuta hiilensidonnassa EU-velvoitteitaan, ja jos tavoitteet karkaavat käsistä, Suomi voi pahimmillaan joutua ostamaan muilta mailta nieluyksiköitä miljardikaupalla.
Ei ihme, että nielukeskustelu on politisoitunut voimakkaasti. Kevään eduskuntavaaleissa keskustan ja oikeiston poliitikot vetosivat Nasan tutkimustulokseen, jonka mukaan Suomi olisi edelleen hiilinielu. Kulmala pudistelee päätään muistellessaan vaalivääntöä.
”Nasan tutkimuksessa hyödynnettiin vasta kehittyvää tekniikkaa, ja sen virhemarginaalit olivat suuret. Siinä olivat mukana luonnolliset nielut, muttei esimerkiksi metaania. Sen perusteella ei siis voi väittää mustaa valkoiseksi.”
Kulmala on havainnut, että ihmiset puhuvat toistensa ohi puhuessaan hiilinielusta.
”Esimerkiksi metsäala puhuu nielusta puun kasvuna, vaikka se on vain osatotuus. Ehkä koko nielu-sana pitäisi heittää romukoppaan ja kehitellä tilalle sellainen, jonka sisällöstä kaikki ovat samaa mieltä.”
Arvioidessaan metsäalan toimintamalleja ja keskustelukulttuuria Kulmala asettelee sanansa varovaisesti. Hän vitsailee hankkineensa pidättyvillä kommenteillaan itselleen nössön maineen.
”Varovaisuus on tietoinen valinta. Olen tutkija, ja tehtäväni on tuottaa tietoa. En halua politikoida, enkä myöskään usko kärjistävän ja syyllistävän puheen tehoon.”
