Tarjolla tänään: kyynisyyttä

Kommunististen puolueiden propaganda oli 1900-luvulla kaikenkattavaa ja kannustavaa, tai ainakin niin oli tarkoitus.

Julisteet, taide, elokuvat ja sanomalehdet maalailivat valoisaa ja kiiltokuvamaista tulevaisuutta täynnä puhtaita tehtaita, yltäkylläisyyttä, intomielisiä työläisiä ja terveyttä uhkuvia traktorinkuljettajia. Arkkitehtuuri oli päällekäyvää, musiikki uhkaavaa, julkiset spektaakkelit kunnioitusta herättäviä.

Teoriassa kansalaisten kuului olla innostuneita, innoittuneita ja toiveikkaita. Käytännössä propaganda kääntyi kuitenkin itseään vastaan, koska julisteiden ja elokuvien näkyjä oli helppo verrata huomattavasti kurjempaan todellisuuteen.

Osa autokratioista haluaa yhä näyttäytyä kansalaisilleen mallivaltiona. Pohjois-Korean­ mahtavissa sotilasparaateissa nähdään tunnetusti vaikuttavia marssiaskelia ja jättimäisiä kuvia maan johtajasta aitoon stalinistiseen tyyliin.

Toisaalta monet Autokratia Oy:n eli yrityksen tavoin toimivan autokraattisen valtion propagandistit ovat ottaneet oppia 1900-luvun virheistä. Kansalaisille ei tarjota utopioita eikä heitä kannusteta rakentamaan parempaa maailmaa. Sen sijaan kansaa koulitaan kyyniseksi ja passiiviseksi, koska paremman maailman rakentaminen on mahdotonta.

Tavoitteena on saada kansalaiset keskittymään omiin asioihinsa, välttelemään politiikkaa ja unohtamaan toiveet demokraattisesta vaihtoehdosta: Maamme on korruptoitunut, mutta niin ovat kaikki muutkin maat. Johtajamme ei ehkä ole suosittu, mutta muut johtajat ovat vielä huonompia. Yhteiskunnastamme on vaikea pitää, mutta silti maamme on vahva, kun taas demokraattinen maailma on heikko, rappeutunut, jakautunut ja kuoleman kielissä.

Kiinan moderni kotimainen propaganda ei esitä Kiinaa täydellisenä yhteiskuntana, vaan tarkoituksena on korostaa kansallisylpeyttä, joka perustuu aitoon kokemukseen Kiinan taloudellisesta kehityksestä ja kansallisen aseman kohenemisesta.

Kiinan vallanpitäjät korostavat eroa kotimaassa vallitsevan ”järjestyksen” ja demokratioissa rehottavan kaaoksen ja väkivaltaisuuden välillä.

Kiinan tiedotusvälineissä pilkattiin Yhdysvaltain lepsua reaktiota koronapandemiaan animaatiolla, jonka lopussa Vapaudenpatsas joutui tiputukseen. Myöhemmin kiinalaislehti Global Times kirjoitti, että kiinalaiset kutsuivat Yhdysvalloissa 6. tammikuuta 2021 puhjennutta kapinaa ”karmaksi” ja ”rangaistukseksi”: ”Sellaisia kuvia nähdessään moni kiinalainen muistaa, että Nancy Pelosi ylisti aikoinaan Hongkongin mielenosoituksia ’kauniiksi näyksi’.”

(Tosin Pelosi ylisti rauhanomaisia mielenosoituksia, ei mellakoita.)

Kiinalaisille tehdään myös selväksi, että samat kaaoksen voimat pyrkivät sotkemaan heidän elämänsä, ja heitä kannustetaan torjumaan ne ”kansan sotana” ulkomaisia vaikutteita ja vakoojia vastaan: ”Vihamieliset ulkomaiset voimat tekevät uupumatta töitä, eikä valppautemme kansallisen turvallisuuden valvonnassa saa herpaantua hetkeksikään.”

Venäläiset tiedotusvälineet kertovat kotikylän tai -kaupungin tapahtumista vielä vähemmän. Sen sijaan venäläisille kerrotaan loputtomasti rappion leviämisestä maissa, joita he eivät tunne ja joissa he ovat tuskin käyneetkään: Amerikkaa, Ranskaa, Britanniaa, Ruotsia ja Puolaa kuvataan rappioituneina, tekopyhinä ja russofobisina maina.

Venäjän televisio-ohjelmista vuosina 2014–2017 tehdyn tutkimuksen mukaan negatiivisia uutisia Euroopasta nähtiin Venäjän kolmella tärkeimmällä tv-kanavalla – kaikki valtion valvomia – keskimäärin kahdeksantoista kertaa päivässä.

Osa tarinoista oli selvästi mielikuvituksen tuotetta (Euroopan maiden hallitukset varastavat lapsia heteroperheiltä ja luovuttavat niitä homoperheille!), ja tositarinat on valikoitu varta vasten korostamaan ajatusta, että arkipäiväinen elämä Euroopassa on pelottavaa kaaosta, että eurooppalaiset ovat heikkoja ja moraalittomia ja että Euroopan unioni on joko diktatorinen päällepäsmäri tai hajoamisen partaalla.

Päämäärä on selvä: tavoitteena on estää venäläisiä samastumasta Eurooppaan niin kuin he tekivät ennen.

Jos mahdollista, Yhdysvaltoja kuvataan vielä dramaattisemmin. Venäjää tuskin lainkaan ajattelevat amerikkalaiset ällistyisivät, jos saisivat tietää kuinka paljon ohjelma-aikaa Venäjän valtiollinen televisio suo Yhdysvaltain kulttuurisodille, erityisesti keskustelulle sukupuoli-identiteetistä.

Vladimir Putin itse näyttää olevan hälyttävän hyvin perillä muunsukupuolisten oikeuksista Twitterissä käydyistä kiistoista, ja hän osoittaa pilkallisesti myötätuntoa ”canceloiduiksi” kutsumilleen ihmisille.

Osin tarkoituksena on havainnollistaa venäläisille, ettei liberaalissa ja demokraattisessa maailmassa ole mitään ihailtavaa. Samalla Putin kuitenkin rakentaa yhteyttä kotimaisen yleisön sekä eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten kannattajiensa välille.

Putin on kerännyt länsimaissa kannatusta autoritaarisen äärioikeiston piirissä vakuuttamalla joukon naiiveja konservatiiveja siitä, että Venäjä on ”kristitty valkoinen maa”.

Todellisuudessa kirkossa käynti on Venäjällä harvinaista, abortti on laillinen ja monikansalliseen väestöön kuuluu miljoonia muslimeja. Venäjän federaatioon kuuluvalla Tšetšenian autonomisella alueella vallitsee osittainen sharia-laki, ja homomiehiä on pidätetty ja tapettu islaminuskon puhtauden nimissä.

Venäjä vainoaa ja pyrkii tukahduttamaan monia uskonsuuntia, muun muassa evankelikaalisia protestantteja, jotka eivät kuulu valtion hyväksymään Venäjän ortodoksikirkkoon.

Putinin välittämä kuva Venäjästä vahvojen ja perinteitä kunnioittavien maiden yhteenliittymän johtajana heikkoja demokratioita vastaan saa Amerikassa silti jonkin verran kannatusta.

Surullisenkuuluisassa ja väkivaltaisuuksiin johtaneessa Charlottesvillen mielenosoituksessa vuonna 2017 valkoiset nationalistit huusivat muiden iskulauseiden ohessa, että ”Venäjä on ystävämme”.

Venäläiset toimivat kansainvälisissä järjestöissä, jotka esittävät vaalivansa kristillisiä tai perinteisiä arvoja, ja Venäjän epäillään myös rahoittavan salaa joitakin tällaisia järjestöjä.

Näille kannattajilleen Putin viestii säännöllisesti. ”Kannatan perinteistä näkemystä, jonka mukaan nainen on nainen, mies on mies, äiti on äiti ja isä on isä”, hän sanoi joulukuussa 2023 pidetyssä lehdistötilaisuudessa ikään kuin se olisi oikeuttanut sodankäynnin Ukrainassa.

Vähän ennen kyseistä lehdistötilaisuutta Venäjä ilmoitti kieltävänsä ”kansainvälisen LGBTQ+-ääriliikkeen”, ja komensi poliisit ratsaamaan homobaareja.

Tätä homoseksuaalien oikeuksiin ja feminismiin liittyvien vahvojen tunteiden manipulointia on matkittu autokraattisessa maailmassa laajalti. Ugandaa yli kolme­kymmentä­­ vuotta hallinnut presidentti Yoweri Museveni ajoi vuonna 2014 läpi ”homoseksuaalisuuden vastaisen” lain, jonka mukaan naimisiin meneviä homopareja rangaistaan elinkautisella vankeustuomiolla ja homoseksuaalisen elämäntavan ”edistäminen” kriminalisoidaan.

Ottamalla homoseksuaalien oikeudet maalitauluksi Museveni vakiinnutti kannatustaan kotimaassa ja vesitti asemaansa kohdistunutta ulkomaista arvostelua. Hän syytti demokratioita ”sosiaalisesta imperialismista”. ”Ulkopuoliset eivät määräile meitä kotimaassamme”, hän julisti.

Myös illiberaaliksi hybridivaltioksi muuttuneen Unkarin pääministeri Viktor Orbán väistää keskustelun kotimaansa korruptios­ta piiloutumalla kulttuurisodan taakse.

Hän esittää, että jatkuva jännite hänen hallituksensa ja Yhdysvaltain hallituksen välillä johtuu uskontoon ja sukupuoleen liittyvistä asioista, vaikka suhteiden huonontumisen syynä ovat Orbánin vahvat taloudelliset ja poliittiset siteet Venäjään ja Kiinaan.

Jotkut itsevaltiaat monopolisoivat kansallista keskustelua kiinnittämällä huomio­ta mahdollisimman paljon itseensä. Hugo Chávez esiintyi Venezuelan televisiossa ahkerasti keskeyttäen muut ohjelmat ja vallaten käyttöönsä kaikki televisio- ja radiokanavat.

Sunnuntaisin hänellä oli tapana isännöidä monituntista keskusteluohjelmaa ­nimeltä Aló Presidente, jossa hän piti pitkiä puheita politiikasta ja urheilusta, kertoi anekdootteja itsestään ja lauloi.

Toisinaan hän kutsui ohjelmaan julkkisvieraita, muun muassa Naomi Campbellin ja Sean Pennin. Tavallaan hänen pyrkimyksensä monopolisoida kansallista keskustelua ennakoi Donald Trumpin vaalikampanjaa vuonna 2016, joskin Trump pyrki hallitsemaan keskustelua television sijaan sosiaalisen median avulla. Molemmat valehtelivat jatkuvasti ja häikäilemättä modernien diktaattorien tapaan.

Politiikantutkija Lisa Wedeenin mukaan Syyrian [kaatunut] hallitus kertoo niin naurettavia valheita, ettei niihin usko kukaan, mistä hyvä esimerkki on keskellä sisällissotaa esitetty väite, että Syyria oli houkutteleva matkailukohde.

Tällaisten ”kansallisten sepitteiden” ei ole Wedeenin mukaan edes tarkoitus olla uskottavia, vaan ne ovat osoitus tarinoiden sepittäjien vallasta. Joskus tarkoitus ei ole saada suurta yleisöä uskomaan valheeseen vaan saada heidät pelkäämään valehtelijaa.

Ilmiö on uusi. Jo Neuvostoliiton johtajat valehtelivat, mutta he halusivat valheidensa käyvän totuudesta.

Kuten Nikita Hruštšov kuuluisassa puheessaan YK:n yleiskokouksessa, he suuttuivat, kun heitä syytettiin valehtelusta ja vastasivat esittämällä perättömiä ”todisteita” tai vastaväitteitä.

Putinin Venäjällä, Assadin Syyriassa tai Maduron Venezuelassa poliitikot ja televisiotähdet pelaavat aivan toisenlaisilla säännöillä. He valehtelevat jatkuvasti, julkeasti ja läpinäkyvästi. Jos valheet osoitetaan valheiksi, he eivät yritäkään väittää vastaan.

Kun Venäjän komennossa olleet sotilaat ampuivat alas Malaysia Airlinesin lennon numero 17 Ukrainan ilmatilassa vuonna 2014, Venäjän hallitus ei ainoastaan kiistänyt syyllisyyttään vaan sepitti joukon sekä uskottavia että epäuskottavia tarinoita: syyttävä sormi kohdistui Ukrainan armeijaan, CIA:han ja katalaan juoneen, jonka mukaan lentokoneeseen oli lastattu 298 ruumista ja sen pudottaminen lavastettiin Venäjän saattamiseksi huonoon valoon.

Tämä taktiikka, niin sanottu ”perättömyyksien paloletku” ei aiheuta tyrmistystä vaan nihilismiä.

Kun selityksiä tarjotaan yllin kyllin, mitä todellisista tapahtumista voi tietää? Mitä jos totuus ei paljastu koskaan? Jos on mahdotonta tietää mitä ympärillä tapahtuu, kukaan ei liity demokratiaa vaativaan liikkeeseen, ei kannata totta puhuvaa johtajaa eikä lotkauta korvaansa puheille poliittisesta muutoksesta parempaan päin. Sen sijaan kaikkea politiikkaa vältellään.

Autokratioilla on kaikki syyt ruokkia toivottomuutta ja kyynisyyttä ei vain kotimaassaan vaan ympäri maailman.

Päivällisillä Münchenissä helmikuussa 2023 minua vasta päätä pöydän toisella puolella istui vastikään Afrikasta palannut eurooppalainen diplomaatti. Hän oli tavannut matkallaan opiskelijoita ja järkyttynyt kuullessaan, miten vähän he tiesivät ja välittivät Ukrainan sodasta.

Opiskelijat olivat toistelleet venäläisten väitteitä ukrainalaisista ”natseista”, syyttäneet Venäjän hyökkäyksestä Natoa ja käyttäneet muutenkin samanlaista kieltä, jota kuulee venäläisistä iltauutisista päivittäin.

Diplomaatti oli ymmällään ja etsi selityksiä: kenties syynä oli kolonialismin perintö tai länsimaiden piittaamaton suhtautuminen globaaliin etelään. Tai ehkä kyse oli kylmän sodan pitkästä varjosta. Hän pudisteli päätään.

Kuten monet muutkin eurooppalaiset ja amerikkalaiset, jotka yrittävät ymmärtää maailmaa vain omien kokemustensa pohjalta, hän sivuutti kaikkein yksinkertaisimman ja ilmeisimmän selityksen.

Tarina siitä, miten afrikkalaiset – kuten myös latinalaisamerikkalaiset, monet aa­­­­s­ia­laiset ja jopa monet amerikkalaiset ja eurooppalaiset – ovat alkaneet toistella Ve­näjän propagandaa Ukrainasta, ei ole ensisijaisesti Euroopan kolonialistisen histo­rian tarina.

Tärkeämpiä tekijöitä ovat Kiinan pyrkimys ostaa järjestelmällisesti tiedotusvälineitä tai vaikuttaa niihin sekä eliitteihin ympäri maailman, Venäjän huolella suunnitellut propagandakampanjat, joita tukee toisinaan amerikkalainen ja eurooppalainen äärioikeisto joko rahasta tai ilmaiseksi.

Yhä enemmän myös samoilla viestintäkanavilla peesailevat pienemmät autokratiat, jotka käyttävät samoja taktiikoita ja samaa kieltä pönkittääkseen illiberaalia valta-asemaansa, tavoitteenaan usein ottaa narratiivi haltuunsa samalla tavalla.

Demokratian vastainen retoriikka on globalisoitunut. 

Teksti on toimitettu ote Anne Applebaumin kirjasta Autokratia Oy – Diktaattorit, jotka haluavat hallita maailmaa (Siltala, 2025). Alkuteoksen Autocracy, Inc. on suomentanut Markku Päkkilä.

Applebaum on Pulitzer-palkittu yhdysvaltalainen tutkija, toimittaja ja kirjailija, joka on teoksissaan käsitellyt muun muassa Neuvostoliiton historiaa ja itsevaltiutta.