Kaupunkilaisia
Yön hiljaisina tunteina kaupungissa voi tavata monia metsän eläimiä. Miksi erämaiden asukkaat muuttavat vaikkapa Helsinkiin?
Kanahaukka syöksyy ilmasta ja iskee kyntensä sepelkyyhkyyn. Se alkaa kyniä terävällä nokallaan saaliista, kyyhkyn harmaat höyhenet pöllyävät.
Orava jyrsii suuressa kuusessa käpyä, nakkaa sitten rangan maahan.
Kivisellä seinämällä istuu huuhkaja, jonka pyöreät kellanoranssit silmät etsivät herkeämättä saaliista.
Tämä ei ole syrjäinen erämaa. Tämä on Helsinki. Sen puistot, vesialtaat, rannat, lähiömetsät ja jopa kivinen keskusta ovat monipuolisen eläinlajiston koti.
Päiväsaikaan useimmat eläimet pysyttelevät piilossa kasvillisuuden kätköissä ja rakennusten suojissa. Yön hiljaisina tunteina ne lähtevät liikkeelle. Silloin Helsingissä saattaa törmätä esimerkiksi kettuun lähes missä vain – niin ydinkeskustan jalkakäytävillä, pihoilla kuin Pasilan valtavalla ratapihallakin.
Myös muualla Euroopassa kuten Isossa-Britanniassa on paljon kaupunkikettuja. Lähiöissä ja pientaloalueilla niille on tarjolla notkuva ruokapöytä. On rusakoita, kaneja ja rottia. Ja ihmisiä syytämässä ympärilleen jätettä, josta irtoaa ravintoa.
Samaan aikaan kun kettu on kaupungistunut, se on vähentynyt Suomen metsissä, etenkin itäisessä Suomessa. Kolmessakymmenessä vuodessa metsiemme kettumäärä on pudonnut puoleen entisestä.
Moni muu laji jakaa ketun kohtalon. Miksi?
Metsämme ovat muuttuneet. Ne ovat monille eläimille liian nuoria, yksipuolisia ja tiheitä.
Esimerkiksi oravien kaipaamia vanhoja kuusia on talousmetsissä vain vähän. Samoin petolintujen pesänrakennuspaikoiksi sopivia vankkaoksaisia puita. Tiheissä vesakoissa on myös hankala saalistaa lentäen.
Eläimet hakeutuvat kaupunkien lähi- ja virkistysmetsiin, joita on usein käsitelty kevyemmin kuin varsinaisia talousmetsiä.
Metsien ravintoverkkokaan ei ole ennallaan. Saalistajat tarvitsevat saalista.
Kettu ja muut pedot kärsivät metsäjänisten ja kanalintujen kadosta. Ketun tavoin jänisten määrä on vähentynyt Suomessa kolmessa vuosikymmenessä puoleen. Laji on huvennut etenkin maan etelä- ja keskiosissa.
Metsokanta on neljässäkymmenessä vuodessa romahtanut. Etelä-Suomessa metsoista on kadonnut paikoin jopa 80 prosenttia. Metsoa häiritsee etenkin yhtenäisten metsäalueiden pirstoutuminen hakkuiden, rakentamisen, metsäautoteiden ja soiden ojituksen takia.
Myös teeret ovat vähentyneet, ja erityisen suurissa ongelmissa on riekko. Se on kärsinyt ojitusten lisäksi ilmaston lämpenemisestä. Maan etelä- ja keskiosista laji on kadonnut käytännössä lähes kokonaan.
Ketun ahdinkoa on saattanut lisätä vieraslaji supikoira, vaikka kettu onkin koettanut sopeutua tulokkaaseen.
Kun supikoira 1970-luvulta alkaen yleistyi, tutkijat huomasivat, että sen kanssa samoilla alueilla elävien naaraskettujen hampaat alkoivat kehittyä suuremmiksi, petomaisemmiksi. Uroksia pienemmät naarasketut kilpailevat ruoasta pienikokoisen supikoiran kanssa.
Metsäjänis on heikossa asemassa luonnon muuttuessa. Valkoisen suojavärin talveksi pukeva eläin ei pärjää ilmaston lämmetessä ja lumisen ajan lyhentyessä.
Jäniksestä ei vaikuta myöskään olevan kaupunkilaiseksi. Se näyttää varovan teiden, peltojen ja vesistöjen mosaiikkia.
Yksi syy tähän saattaa olla rusakko, jota se pienempänä väistää.