Valkokankaan voittajat ja häviäjät

Kun 100 litraa sahtia tuli ensi-iltaan maaliskuussa, menestys oli oikeastaan jo tiedossa.

Markkinointi oli tehokasta. Siitä vastasi Nelonen Media, jonka talliin pääseminen on suomalaiselle elokuvalle onnenpotku.

Ensimmäisenä viikonloppuna katsojia tuli yli 30 000.

”Kyllä se tärähti”, sanoo ohjaaja Teemu Nikki.

”Ensimmäistä kertaa olen viikottain ollut kiinnostunut siitä, miten katsojia tulee lisää.”

Heinäkuun puoliväliin mennessä elokuvalla oli lähes 230 000 katsojaa. Se on noin kolme kertaa niin paljon kuin Nikin seitsemällä aiemmalla elokuvalla yhteensä.

Näin räjähtävä menestys on harvinaista. Vain muutama kotimainen elokuva vuodessa ylittää odotukset todella komeasti.

Tilastollisesti suomalaisella elokuvalla menee hyvin. Elokuvateatterien kokonaiskakusta kotimaisten katsojaosuus on ollut jo vuosien ajan eurooppalaisittain todella korkea. Viime vuonna peräti 31 prosenttia katsojista valitsi suomalaisen elokuvan.

Koronavuodet kiihdyttivät muutosta, joka näkyy nyt selvästi katsojatilastoissa. Todella suosittujen ja muiden suomalaisten elokuvien välille on revennyt railo.

”Ikään kuin yksi elokuva kerrallaan imisi kaken”, sanoo 100 litraa sahtia -elokuvan tuottaja Jani Pösö.

Syksyllä 2023 sellainen oli Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet, jonka vetovoima yllätti: katsojia tuli melkein kuusi kertaa niin paljon kuin Kaurismäen edelliselle teokselle Toivon tuolla puolen.

Vuoden 2024 alussa yleisöimuri oli Myrskyluodon Maija, josta tuli katsotuin kotimainen sitten Tuntemattoman sotilaan. Sen perään Luottomies-elokuva: All In oli hirmuinen magneetti.

Sahtikomedia on tehty periaatteessa aivan samalla tavalla ja yhtä mustalla huumorilla kuin Nikin ja Pösön edelliset, joista tunnetuimpia ovat Armomurhaaja (2017) ja Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia (2021). Silti juuri siitä tuli se kevään leffa, joka imaisi katsojat.

Kolme viikkoa ensi-illan jälkeen Pösö alkoi uskoa siihen, mitä numeroista näki.

”Että huh huh. Tämä vetää yleisöä nyt todella.”

Riina Hyytiä on tuottanut useita viime vuosikymmenten suurmenestyskomedioita. 21 tapaa pilata avioliitto oli vuoden 2013 katsotuin kotimainen. Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! (2016) taas koko 2000-luvun katsotuin suomalainen lastenelokuva, joka ei ollut Risto Räppääjä.

”Täydellinen polarisaatio”, Hyytiä kuvaa nykyistä tilannetta.

”Hittipotentiaalin arvioiminen etukäteen on muuttunut yhä vaikeammaksi.”

Elokuvia tehdään erilaisille ja eri kokoisille yleisöille sekä erilaisilla rahoitusmalleilla. Kunnianhimoinen draama vaikeasta aiheesta voi täyttää tavoitteensa, vaikka se saisi vain 20 000 katsojaa.

Mutta niiden elokuvien, joita Hyytiän ja Johanna Vuoksenmaan yhtiö Dionysos­ Films tuottaa, on tarkoitus tavoittaa iso maksava yleisö elokuvateattereissa.

Siitä on tullut todella vaikeaa.

70 on vain numero, pääosassa Hannele Lauri, jäi koronan jalkoihin. Katsojia kertyi vain noin 70 000. Se on viidesosan luokkaa Dionysos Filmsin suurimmista hiteistä.

Joulusesonkina 2023 ensi-iltansa saanut komedia Huijarit on yhtiön historian heikoin menestys.

”Sen kanssa on omat kipuilut. Katsojamäärä olisi voinut olla muuta kuin se 27 tuhatta.”

Joitakin syitä on helppo listata. Hyytiä mainitsee suoratoistopalvelut. Ne kilpailevat ihmisten ajankäytöstä, ja tietyissä lajityypeissä vaikutus on selvä. Aikuisyleisö ei lähde katsomaan esimerkiksi rikos- tai poliisielokuvaa, se on nyt kotisohvan ja sarjojen maailmaa.

Vaikutus näkyy laajemminkin.

”Voi olla elokuvia, joihin kyllä herää kiinnostus: tuon ehdottomasti haluan nähdä. Mutta vasta kotona.”

Kun elokuvissa kuitenkin käydään, ja suhteellisen paljon etenkin kotimaisissa, ei kaikki selity kodin houkutuksella.

Elokuvateatteriin lähdetään ilmiön perässä. Ei enää kovin usein niin, että ”mennään leffaan” ja katsotaan, mitäs siellä menisi, vaan itse elokuvan vetovoiman pitää olla vahva.

Ilmiö ruokkii itseään: suosittu näyttää mustseeltä, pakkokatsottavalta. Siinä täytyy olla sitä jotain.

”Jos mennään elokuviin, nyt ei oteta enää riskiä. Valitaan se, mikä vaikuttaa varmalta. Se tuo elokuvateattereillekin ahdinkoa, kun vain harvojen elokuvien esittäminen todella kannattaa”, Hyytiä sanoo.

Sana siitä, oliko elokuva näkemisen arvoinen, kiirii nopeammin kuin koskaan.

Ryntäyselokuviksi kutsutaan alalla sellaisia, jotka saavat suuren yleisön liikkeelle heti ensi-illassa. Jos elokuva ei lunasta lupaus­ta, ryntäyksen jälkeen on hiljaista. Häjyt 2 on esimerkki huikeasta ensi-iltamenestyksestä – 52 000 katsojaa viidessä ensimmäisessä päivässä helmikuussa – ja sen jälkeisestä romahduksesta. Yhteensä katsojia tuli vain 139 000.

Viime vuoden katsotuin kotimainen, Myrskyluodon Maija, antoi lupauksen suurista tunteista ja täytti sen. ”Nenäliinat mukaan” oli katsojien somessa antamina saatesanoina todennäköisesti paljon tehokkaampi viesti kuin mikään maksettu markkinointi.

Suurin suomalaisten elokuvien menestykseen viime vuosina vaikuttanut tekijä on kuitenkin Sanoma.

Sanoma-konsernin Nelonen Media aloitti elokuvien levitystoiminnan viisi vuotta sitten.

Kaupallisen kotimaisen elokuvan levittäjä osallistuu rahoitukseen ja hoitaa sitten sekä markkinointia että jakelua. Vaikka televisiokanvat ovat elokuvien keskeisiä ennakko-ostajia, levitystoiminnassa ne eivät ole olleet aiemmin mukana.

Ensimmäiset Nelosen levittämät elokuvat osuivat vaikeaan pandemia-aikaan. Siitä huolimatta alkoi menestysten sarja.

Syke-elokuva, 125 000 katsojaa, sen jatko-osa yhtä paljon.

Kyllä isä osaa -elokuva, 223 000 katsojaa.

Luottomies-elokuva: All in, 325 000 katsojaa.

Nelonen Medialla on ainutlaatuisia etuja: periaatteessa rajaton televisiokampanjointi, radiokampanjat, Suomen suurimman mediakonsernin sisäiset mahdollisuudet.

Nelonen Median elokuvatoimintaa johtanut Antti Luusuaniemi on todennut, että yhtiön levittämää Pertsaa ja Kilua on mainostettu televisiossa enemmän kuin mitään muuta elokuvaa koskaan. Sen mainokset pyörivät Nelosen lasten aamuohjelmistossa kokonaisen vuoden ajan, kun ensi-iltaa lykkäiltiin koronasulkujen vuoksi.

100 litraa sahtia ei ole kovin tyypillinen Nelonen Median­ levittämä elokuva.

Jani Pösö sanoo suoraan, että levityssopimus Nelonen Median kanssa oli erittäin iloinen asia, ja siihen latautui toiveita alusta asti.

”Ei kengännauhabudjetin markkinoinnilla pääse ylös. Lapua 1976:llakin oli iso ja onnistunut markkinointikampanja”, Pösö toteaa.

Lapua 1976 oli toissa vuoden yllättäjiä: pohjanmaalainen omakustanne-elokuva, josta tuli hitti. Sen levitti poikkeuksellisesti Finnkino, joka on elokuvateatteriketjuna maan suurin, mutta levittäjänä yleensä keskittynyt muutamien Hollywood-studioiden edustamiseen Suomessa.

Kotimaisen elokuvan levittäjä ottaa ennakon maksaessaan aina taloudellisen riskin. Muista kulttuurin sektoreista poiketen yksittäisiin teoksiin laitetaan jopa satojatuhansia euroja riskirahaa.

Suomen suurimmat levittäjät ovat perinteisesti olleet tanskalaiseen Egmont-konserniin kuuluva Nordisk Film ja ruotsalaisen Bonnierin omistama SF Studios. Niille tuli vuonna 2020 Nelosen lisäksi toinenkin suomalainen kilpailija, Ari Tolppasen tuotanto- ja levitystalo Aurora Studios, joka ei löytänyt hittejä ja ajoi levitystoimintansa alas jo 2023.

Nykyisellään noin viisi miljoonaa euroa suomalaisten elokuvien rahoituksesta vuodessa tulee levittäjiltä. Rohkeus ei ole tällaisena aikana asia, jolla kilpailevat levittäjät pyrkisivät erottautumaan. Polarisaatio heikentää riskinottohalua entisestään.

Jos menestyksen saavuttaminen menee aivan arpapeliksi, on selvää, että elokuviin sijoittaminen kiinnostaa entistä vähemmän.

SF Studiosin Suomen levitysjohtaja ­Timo Räisänen sanoo, että ainahan tämä on ollut tällaista. Hitit ja hudit ovat erottuneet.

”Elokuvien budjetit pitäisi ottaa mukaan”, Räisänen sanoo.

Hänestä eräs syy eriytymiselle on mo­nien elokuvien köyhä olemus.

”Onko tuotantojen taso pysynyt samana?”

Räisäsen mukaan tyypillinen yleisöodotus SF Studiosin levittäjänä ennakkorahoittamalle elokuvalle on 150 000 katsojaa.

Toki joskus 50 000 tai 75 000 riittää, Räisänen tarkentaa.

Hän kuvailee levittäjien näkemyksiä karun realistisiksi. Peli elokuvateattereissa on käynyt kovaksi, Räisänen sanoo.

”Meidän kaikkien pitäisi kiinnittää huomiota elokuvan lupaukseen. Kenelle tehty, ja minkä takia tehty?”

Uusia tarinoita halutaan, periaatteen tasolla. Mutta jos aihe ei ole tuttu, miten elokuva myydään?

”Kokeilut uusien tarinoiden kanssa ovat hankalia”, Räisänen sanoo.

”Vaikeaa on. Samalla me kaikki tiedämme, että pitäisi saada uusia tarinoita. Uusia Napapiirin sankareita ei ilmaannu, ellei joku tee uutta.”

Tutkimuksissa on vuosi toisensa jälkeen todettu, että suomalaiskatsojalla on kaksi kriteeriä yli muiden.

Elokuvia mennään katsomaan aiheen ja näyttelijöiden vuoksi.

On kiva, jos ne ovat tuttuja.

Ei ihme, että yhä harvemmat kotimaiset elokuvat perustuvat alkuperäisaiheisiin. Tällä hetkellä tuotannossa ovat jatko-osat Teräsleideille, Sisulle, Luottomiehelle, Kyllä isä osaa -elokuvalle, Ellalle ja kavereille, Supermarsulle sekä Vinski-elokuvalle. Kahta ensin mainittua lukuun ottamatta ne ovat olleet televisiosarjoja tai kirjoja ennen kuin niistä tuli elokuvien aiheita.

Lähiaikojen elämäkertaelokuvien päähenkilöitä ovat ainakin Kaija Koo sekä Aino Aalto. Duudsoneista kuvattiin uusi elokuva kesällä. Sen levittää ensi vuonna Nelonen Media.

Menestyskirjoista elokuviksi kääntyvät Antti Tuurin Rauta-antura, jonka valkokangasversion nimi on Lapin sota, sekä Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän. Kirjallisuustausta on tietysti myös elokuvalla Kalevala: Kullervon tarina.

Täydelliset vieraat puolestaan on uusintaversio italialaisesta komediasta Salaisuuk­sien illallinen, josta on tehty lokalisaatiot ­aiemmin peräti 26 eri tuotantona. Joukossa ovat esimerkiksi Saksa, Ranska, Kiina, Japani, Venäjä ja hyvinkin pieniä elokuvamaita, kuten Islanti ja Armenia. Versiointien määrä on ennätys, kun huomioidaan, että alkuperäinen elokuva valmistui vuonna 2016.

Ilmiö ei ole suomalainen.

Hollywoodin suurissa tuotannoissa kokonaan uusiin aiheisiin perustuvat elokuvat ovat jo harvinainen poikkeus.

Tämän kesän suurelokuvista F1 ei ole jatko-osa, mutta sen brändi on erittäin vahva: formuloiden maailma. Muuten kesä 2025 on täynnä jatko-osia. Seitsemäs Jurassic Park, kahdeksas Mission: Impossible ja niin edelleen.

Yhdysvalloissa viime kuukausien mustsee-juttuja ovat olleet myös peliin perustuva Minecraft-elokuva, Disney-aiheen uusi tulkinta Lilo & Stitch ja afroamerikkalainen vampyyritarina Sinners. Minecraft on Suomenkin vuoden toistaiseksi katsotuin elokuva. Sinners ei kiinnostanut meillä juuri lainkaan.

Suomalaisessa elokuvayleisössä on käynnissä sukupolvenvaihdos. Suuret ikäluokat käyvät toki yhä elokuvissa, jos elokuva miellyttää.

Mielensäpahoittaja-elokuvien katsojaluvut putosivat silti kahdessa viimeisessä osassa yli 350 000 katsojan huippulukemista alle 200 000 katsojaan.

Teinejä ja nuoria aikuisia on erittäin vaikea saada katsomaan suomalaista elokuvaa. Kaikkia kiinnostaa, miten somevaikuttajien varaan rakennettu komedia Cancel menestyy lokakuussa.

Vaikka ensimmäisiä Risto Räppääjiä elokuvateattereissa alakoululaisina katsoneilla alkaa nyt olla omaa jälkikasvua, on suosituimman lastenelokuvasarjankin vetovoima laskukäyrällä verrattuna viime vuosikymmeneen.

Kymmenen vuotta sitten lastenelokuvista sanottiin, että ne olivat lupa painaa rahaa. Risto Räppääjien ohella porskuttivat Heinähattu ja Vilttitossu, Onneli ja Annelit sekä Niko-animaatiot. Harvoin jäätiin alle 200 000 katsojan.

Viime vuosina uudet yrittäjät ovat ajaneet seinään. Suosittuihin lastenkirjoihin perustuva Prinsessa pikkiriikki oli floppi, 41 000 katsojaa. Timo Koivusalo teki kaksi Pelle Hermannia, joista uudempi on hänen uransa heikoimmin menestynyt elokuva 45 000 katsojalla. Arto Halosen vampyyrimusikaali Antero Varovainen ja onnenkivi ylitti 50 000 katsojan rajan. Elokuvasarjan käynnistymiseen se ei näytä riittävän.

”Lastenelokuvat ovat mahdottoman tärkeitä. Lapset pitää saada käymään elokuvissa, jotta kokemus ei ole outo, vaan tuttu ja turvallinen”, Tero Koistinen sanoo.

Koistinen edustaa Filmikamaria, elokuva-alan yritysten kattojärjestöä.

Menettävätkö elokuvateatterit tulevat sukupolvet siksi, että suomalaiset lastenelokuvat eivät enää kiinnosta?

Sotaelokuvia lukuun ottamatta suomalaiset elokuvat tehdään nyt pienemmin resurssein kuin ennen. Absoluuttiset budjetit ovat samoja kuin kymmenen vuotta sitten, vaikka inflaatio on syönyt rahan arvosta parikymmentä prosenttia.

Kun levittäjien rahat ovat kortilla ja televisiokanavillakin on niukkaa, herättää Elokuvasäätiön tukipolitiikka voimakkaita tunteita.

Vika ei ole vain jakajissa. Säätiön budjettia on leikattu, inflaatiosta huolimatta.

”Siinä syntyy jakovaroihin rako, jolla on kokoaan suurempi vaikutus”, Riina Hyytiä sanoo. ”Kun tulovirtojen muutos on muutenkin vienyt alan kriisiin, säätiön päätösten merkitys kasvaa.”

Säätiö antaa tuotantotukipäätöksiä näytelmäelokuville neljässä päätöskokouksessa vuodessa. Päätöksiä seurataan myös alan ulkopuolella. Joskus sosiaalisessa mediassa huomiota on kiinnittänyt se, että päätöserästä menee rahaa lähinnä jatko-osiin, joskus se, että kokouksen ainoan tuotantotuen saa somalitaustaisen ohjaajan elokuva.

Hyytiä paljastaa Dionysos Filmsin saaneen nyt useita hylkääviä päätöksiä elokuville, joita oli kehitelty useampi vuosi.

”Kokeneiden tekijöiden elokuvia. Ne abortoitiin. Ajatellaanko, että nuoremmassa polvessa on joku, joka räjäyttäisi pankin?”, Hyytiä sanoo.

”Tällä hetkellä kokeneiden tuottajien ja tuotantoyhtiöiden merkitystä alalle ei tunnuta näkevän ollenkaan.”

Teemu Nikki kuvailee 100 litraa sahtia -elokuvan menestyksen tuovan ehkä resursseja seuraaviin elokuviin. Silti:

”Olen tehnyt elokuvani aina samalla rakkaudella. Ja samalla tavalla mietin seuraavasta, että mitähän siitä tulee.”

Vireillä on yksi isomman skaalan hanke, eksistentialistinen ja romanttinen scifi­ko­media. Nikki ja Pösö ovat pohtineet, pitäisikö se tehdä englanniksi vai suomeksi.

Kannustavaa on myös se, että 100 litran uusintaversio-oikeudet myytiin Yhdysvaltoihin, Clint Eastwoodin ja Martin Scorsesen elokuvia käsikirjoittaneelle Dennis Lehanelle.

”Mutta katsotaan nyt. Elokuvien tekeminen on kivaa. Haluan, että se on sitä jatkossakin. Katsojaluvut eivät sitä toivottavasti muuta.”