Kirja, jota ei huomattu

Jarkko Volanen muistaa kevättalven kuukaudet, totta kai. Heti maaliskuun alkupäivinä hän kävi pyhiin­vaelluksella Helsingin keskustan Akateemisessa. Kulki kirjakaupan marmorilattiaa uusien kotimaisten hyllylle ja katsoi, miltä oma kirja näyttää.

Siellä se oli, Vainovalkeat. Yli viiden vuoden kirjoitustyö. Kannessa tyylitelty kaupunkinäkymä, sisäliepeessä hän itse. Helsinkiläinen kirjailija, joka oli nyt julkaissut kolmannen romaaninsa.

Volanen kaivoi puhelimensa ja otti hyllynäkymästä kuvan. Hän julkaisi sen Instagram-tilillään ja kertoi, että kokemus tuntui yliluonnolliselta.

Sitten hän jäi odottamaan, mitä kirjasta sanottaisiin.

Viikot kuluivat. Kaisaniemen Rosebud-kirjakaupassa pidettiin pieni julkistustilaisuus. Kirjallisuuden harrastaja kiitteli teosta blogissa, kirjailijakollega mainitsi sen naistenlehden haastattelussa.

Muuten oli aivan hiljaista.

Volanen alkoi synkistyä. Mistä oli kyse?

Hänen esikoisromaanistaan oli julkaistu kymmenen kirja-arviota. Silloin vuonna 2017, kun Hiekankantajat ilmestyi. Helsingin Sanomien kriitikko oli todennut, että Volanen kuvaa ihmisten välisiä suhteita harvinaisen taitavasti ja luontoa tarkkavaistoisesti. Neljä vuotta myöhemmin, kun Varjoihmiset oli valmis, Helsingin Sanomien kriitikko oli jälleen kehunut. Volasen kerronta oli vahvistunut ja selkiytynyt.

Ja nyt: ei mitään. Ei sanaakaan suurimmassa sanomalehdessä eikä muissakaan.

Volanen tarkisti kirjastojen verkkopalvelusta, olivatko lainaajat kenties löytäneet romaanin. Oliko siitä tehty varauksia.

Helmetissä näkyi yksi varaus.

Oliko kirja todella näin mitätön?

Hänelle sanottiin, ettei kirja-arvioita yksinkertaisesti julkaista niin kuin ennen. Näkyvyyttä ei vain saa, muutamat kirjailijakollegat totesivat.

Heistä kirja oli vahva.

Jotkut lukijat lähettivät suoraa palautetta. Yksi sanoi, että Volanen oli kehittynyt kirjoittajana. Vainovalkeat oli eri tasolla kuin edelliset, vaikka niistäkin lukija oli pitänyt. ”Tää on sun läpimurtoteos.”

Oliko Volanen itse sitä mieltä? Ei välttämättä. Hänestä jokainen romaani oli aivan oma maailmansa. Ja tämä oli maailma, joka oli saanut alkunsa eräästä Ylen uutisesta, vanhasta Anton Tšehovin novellista sekä yhdestä sanasta, vaino.

Kommentti kannatteli silti, etenkin niinä päivinä, kun olo oli erityisen raskas.

Heinäkuussa tapahtui pieni käänne. Helsinkiläinen kirjallisuusagentuuri halusi Volasen listoilleen. Toimistossa uskottiin, että romaanin käännösoikeuksia kannattaisi kaupata ulkomaille. Sopimus solmittiin ja kirja lisättiin katalogiin. Esittelyteksteissä olisi mielellään lainattu kirja-arvioita, mutta sellaisia ei nyt ollut.

Toki Volanen tiesi, mitä kirjallisuuskritiikille oli tapahtunut. Olihan hän toiminut kentällä kauan. Opiskellut kotimaista kirjallisuutta, valmistunut maisteriksi ja jatkanut vielä väitöskirjatutkijana.

Ei asia silti yksiselitteinen ollut. Kriitikko Vesa Rantama oli sitä mieltä, että kirja-alalla eli ”sitkeä harhaluulo”: Esimerkiksi Hel­singin Sanomat ei ollut dramaattisesti vähentänyt kirjallisuuskritiikkiä vaan jopa nostanut kirjallisuuden ”suhteellista asemaa”. Näin Rantama totesi Kirjailija-lehden kolumnissaan maaliskuus­­sa 2025. Hän oli tuolloin Suomen arvostelijain liiton puheenjohtaja.

Enemmän Rantama oli huolestunut moninaisuudesta ja pienistä kulttuurilehdistä. Ne olivat hänestä vakavasti uhanalaisia.

Ehkä sitä kautta oli uhanalainen myös palstatila ylipäätään.

Volanen oli kirjoittanut romaaniaan viisi vuotta mutta tehnyt taustatyötä melkein kymmenen. Uutinen, joka pani kaiken liikkeelle, ilmestyi jo keväällä 2017.

Yle kertoi Lenasta ja Olgasta, jotka olivat lähteneet lapsensa kanssa Suomeen. Laki ”homopropagandasta” oli tullut Venäjällä voimaan, ja perhe haki turvapaikkaa. Oli epäilys, että Venäjällä lapsi otettaisiin huostaan.

Tapaus vaivasi Volasta. Hän ryhtyi kuvittelemaan Lenan ja Olgan elämää, koska ei tiennyt, mitä oikeasti tapahtui.

Heistä tuli romaanin Anna ja Elena. Pariskunta, joka kasvattaa yhteistä lasta, vaikkei järjestelmä suvaitse kahden äidin perhettä. Joka vie lasta päiväkotiin ja muistuttaa, ettei kotiasioista saa puhua.

He asuvat idässä, vaikka sitä ei suoraan sanota. Kotimaa voisi olla muuallakin, koska moni järjestelmä kohtelee kansalaisiaan samalla tavalla.

Pitkään Volanen kirjoitti tekstiään fragmentteina, niin kuin hän aina tekee.

Tallentaa tietokoneelleen yksittäisiä kohtauksia, joilla ei ole valmista paikkaa käsikirjoituksessa. Dialogia, tunnetiloja, miljöitä, luonteenkuvauksia, avainsanoja. Joskus jopa yksittäisiä repliikkejä.

Jotkut niistä päätyvät kirjaan.

Surullista, että ne, jotka ovat vastuussa lukuisista murhista, menettävät itse henkensä vain kerran, sanoo Dora. Romaanin kahdeksankymppinen Dora, jonka ryhti on kumara ja hiukset harmaammat kuin marraskuu. Joka asuu saaressa yksin ja tietää, että rantaan nousevaa, vähäpuheista miestä on autettava.

Mies, Valdemar, on matkalla länteen. Hän kaipaa veljeään ja rakastaa Annaa. Tekee valintoja, joita pitää välttämättöminä. Anna rakastaa Elenaa ja miettii hänkin pakoa.

Mutta puhuuko kukaan totta? Ja voisiko edes, vaikka haluaisi? Erottaako yksikään lopulta, mikä on totta ja mikä ei?

”Pelottavan realistinen ja ajankohtainen totalitarismin kuvaus”, kirjasta sanottiin myöhemmin.

Silloin, kun esiraadin puheenjohtaja Silvia Hosseini esitteli Finlandia-ehdokkaita julkistustilaisuudessa. Volanen kuunteli verhon takana ja odotti merkkiä, koska hän kävelisi yleisön eteen. Oikea olkapää oli pahasti tulehtunut ja kipeä, mutta huomasiko hän sitä edes.

”Lukijaa kosiskelematon kerronta…”

”Prologi, joka kuuluu suomalaisen kirjallisuuden vaikuttavimpiin kaupunkimiljöön kuvauksiin.”

Jokainen kirjailija toivoo ehdokkuutta. Volanen myöntää: hän kävi Akateemisessa kirjakaupassa myös haaveilemassa. Hän katsoi, ketkä muut olivat julkaisseet romaaneja ja arvioi, olisiko hänellä mitään mahdollisuuksia.

Päätyi siihen, että ei ollut. Varmistui entisestään, kun kirjaa ei noteerattu.

Teos-kustantamon Päivi Koivisto soitti maanantaina 3. marraskuuta 2025. Aamupäivällä, Volanen muistelee.

Koivisto sanoi, että kannattaa istua alas. On sellaisia uutisia. Juuri muuta Volanen ei muistakaan, koska ääreisverenkierto lakkasi. Sormet ja varpaat kylmenivät kerralla. Ehkä se oli šokkireaktio.

Puhelun jälkeen piti mennä lämpimään suihkuun ja lähteä sitten ulos. Volanen käveli Vallilasta Kumpulan suuntaan ja yritti sulatella.

Oliko ikinä tuntunut näin hienolta?

Volanen kertoi äidille, yhdelle ystävälle ja veljelle, mutta vannotti kaikkia. Eteenpäin ei saanut puhua, koska Kirjasäätiön säännöt olivat tiukat. Ehdokkaat julkistettaisiin vasta torstaina.

Sitä ennen piti ehtiä kaikenlaista. Piti valita kirjasta ote ja käydä lukemassa se nauhalle. Piti valmistautua esiintymisiin. Julkistustilaisuus olisi Tekstin talossa Sörnäisissä, mutta sieltä jatkettaisiin Akateemiseen, Rosebudiin ja lopuksi olutravintolaan.

Volanen otti särkylääkettä ja pujotti kipeän käden mustaan paitaan ja pikkutakkiin.

Ja kun hän myöhään torstaiyönä palasi kotiin, hän kirjautui vielä Helmet-kirjastopalveluun.

Melkein kuusisataa varausta.

Tämän jälkeen kaikki muuttui. Aivan kaikki muuttui, vaikka Volanen ei voittanut Finlandia-palkintoa. Sen sai Monika Fagerholm.

Mutta nimi alkoi näkyä. Vainovalkeiden ensimmäinen painos myytiin loppuun. Keskisuomalainen julkaisi arvion ja totesi, että tällaista oli kirjallisuus parhaimmillaan. Toimittajat pyysivät haastatteluja.

Jopa Ruotsin suomenkielinen radio teki haastattelun ja Volanen antoi sen mielellään, mutta ei kuunnellut ohjelmaa.

”Hän laittoi kyllä linkin, mutta en mä pystynyt…”

”En pysty kuuntelemaan tai katsomaan, jos olen jossakin.”

Välillä siitä on seurannut hankaluuksia. Tammikuussa häntä haastateltiin televisioon ja keskustelussa on pätkä, jota Volanen haluaisi lainata apurahahakemukseen. Mutta ensin pitäisi katsoa ohjelma.

”Mut en mä… Siinä menis koko päivä pilalle”, hän sanoo. Huvittuu itsekin.

Toki hän on tyytyväinen. Ei tällaista voinut vuosi sitten kuvitellakaan.

Volanen tekee jo uutta. Viisikymmentä sivua fragmentteja on olemassa.

Hän käyttää työmenetelmiä, joita on vuosien varrella kehittänyt. Lukee laaja-alaisesti tutkimuksia, kuuntelee asiantuntijoiden podcasteja.

Hän tykkää tieteen tarkkuudesta ja terminologiasta, koska niiden päälle on hyvä kuvitella.

Hän pitää selailupäiviä.

”Rosa Liksom puhui kerran kirjamessuilla selailupäivistä”, hän sanoo.

”Tajusin, että se on just se, mitä minäkin teen.”

Hän saattaa kerätä pinon lehtiä: Pirkkaa, Yhteishyvää, Yliopisto-lehteä, mitä nyt käsiinsä saa. Hän voi selata Facebook-päivityksiä, mainoslehtisiä, tuoteselosteita. Katsoa tv-sarjoja tai valokuvia. Hän ei etsi mitään tiettyä mutta on altis kaikelle. Sanoille, ilmeille, eleille, ympäristöille, väreille.

Niistä voi löytyä alku jollekin.

Toki hän seuraa myös uutisia. Jokin aika sitten hän luki rakennusalan suhdanteista Suomessa. Työllisyystilanne oli heikentynyt, mikä sai monet lähtemään ulkomaille. Ruotsiin, jossa rakennettiin ja kunnostettiin mittavasti väestönsuojia. Norjaan, jossa ”Venäjän uhka vauhdittaa rakentamista”, kuten Rakennusliitosta sanottiin.

Volaselle tämä oli materiaalia. Mitä ihmisille tapahtuu, kun he alkavat havaita tällaisia signaaleja? Mitä se tarkoittaa? Mistä heitä varoitetaan?

Jostain tämäntyyppisestä Volanen aikoo seuraavaksi kirjoittaa. Ei yhteiskunnallisesta kriisistä vaan olosuhteista sitä ennen.

Ohessa hän tekee väitöskirjaa Helsingin yliopistoon. Hän tutkii sitä, miten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kuvataan kotimaisessa nykykirjallisuudessa. Millaisia henkilöitä luodaan, millaisia mahdollisuuksia heille annetaan. Siivilöityvätkö kuvauksiin vanhat asenteet.

”Vähemmistöjen kautta näkee, mitä yhteiskunnassa tapahtuu”, Volanen sanoo.

”Mistä saa puhua ja mistä kirjoittaa.”

Volanen on harjoitellut kirjoittamista kauan. Niin hän itse sanoo.

Keskeneräisiä romaanikäsikirjoituksia ovat laatikot täynnä. Osa on kirjoitettu sähkökirjoituskoneella. Volanen on 54-vuotias.

Löytyy laatikosta valmistakin. Ensimmäisen romaaninsa Volanen lähetti kustantamoon 17-vuotiaana. Hän oli tiedostava punk-nuori Vantaalta.

Viikkoja kului, sitten WSOY:sta tuli koko sivun pituinen, ystävällinen vastaus. Emme tällä kertaa…

Onneksi, Volanen sanoo.

”Se romaani on ihan hirveä.”

”Mietin, että mun täytyy polttaa se ennen kuin kuolen. Ettei kukaan vaan pääse lukemaan sitä.”

Ei kai nyt sentään polttaa?

”On se pakko. Se on niin huono.”

Minkä niminen se on?

”En mä kehtaa…”

”Tappava painajainen.”