Pohjoisen poika

Paavo J. Heinonen on oululainen kulttuurivaikuttaja, päätoimittaja ja änkyrä.

hän
Teksti
Tero Alanko
Kuvat
Aino Väänänen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

Kesällä 2011 Paavo J. Heinonen huomasi, että hänen sortsinsa olivat repaleiset. Piti hankkia uudet.

”Silloin tuli järisyttävä valaistuminen. Tajusin, että mekko on miellyttävä ja helppo pukea päälle”, Heinonen sanoo.

”Se oli pitkälti käytännön ratkaisu. Lihavalla miehellä housut kiristää ja on muutenkin epämukavat.”

Heinonen on Kaltion päätoimittaja, oululainen kulttuurivaikuttaja ja vasemmistoliiton valtuutettu. Hänen tapansa pukeutua värikkäisiin mekkoihin herättää huomiota. Heinonen on iso mies, hyvin pitkä ja leveä.

Vuosi sitten Heinonen hakeutui ravintoterapeutille. Hän rupesi syömään vähemmän ja terveellisemmin. Nyt paino on pudonnut yli 30 kiloa. Perhe ja läheiset olivat ehdottaneet elämäntapojen muuttamista jo pitkään.

”Mutta kun olen tämmöinen änkyrä! Nykyisen mediakuvan mukaan kaikkien pitää olla laihoja. Minä ajattelin, että paskat, minähän olen lihava.”

Lihavuudesta tuli Heinosen identiteetin merkittävä osa. Vanhoja valokuvia katsellessaan hän huomasi, että oli parikymppisenä aika lailla pienempi.

”Opiskeluaikoina painoin ehkä 115 kiloa. Tavallaan kasvoin siihen kokoon, mitä kuvittelin olevani. Ehkä olisi ollut parempi kapinoida jollain muulla tavalla.”

Kaltio on pohjoinen kulttuuri- ja mielipidelehti. Sen keskeisiin ajatuksiin kuuluvat moniäänisyys ja pohjoissuomalaisen kulttuurin nostaminen. Nimi on lähdettä tarkoittava murresana.

Lehden 75-vuotisseminaarissa Lapin yliopiston entinen rehtori, mediaprofessori Mauri Ylä-Kotola sanoi, että Kaltiossa voi julkaista sellaisia juttuja, jotka eivät kiinnosta ketään.

”Juuri niinhän se on”, Heinonen sanoo.

”Eivät ne aina kiinnosta päätoimittajaakaan, mutta jotakuta ne ovat kiinnostaneet niin paljon, että juttu on haluttu tehdä. Jo se tekee aiheesta kiinnostavan.”

Tuoreita jutunaiheita ovat olleet muun muassa solastalgia eli paikkakaipuu, vienankarjalaisten värssyjen tallentaminen ja Pohjolan haltijahahmojen popularisointi.

Paavo J. Heinosen kotona kirjahyllyt olivat täynnä. Isä keräili sarjakuvia.

”Isän kanssa tuli kierreltyä divareita. Sitä kautta pääsin mukaan kirjalliseen maailmaan.”

Varhaisteininä Heinonen innostui roolipeleistä. Hän kiersi Suomea larpeissa ja keskiaikaseuran tapahtumissa. Roolipelit jäivät, kun Heinonen muutti opiskelemaan kirjallisuustiedettä Stirlingin yliopistoon Skotlantiin.

”Sielläkin oli yliopiston roolipeliseura, mutta akatemia vei voiton. Löysin myös pubissa istumisen ja paskanjauhannan ilon.”

Stirlingistä Heinonen siirtyi Sussexin yliopistoon Brightoniin. Syksyllä 2003 hän valmistui kirjallisuuden maisteriksi ja palasi Ouluun. Heinonen aikoi viettää välivuoden ennen väitöskirjan tekemistä Britanniassa. Yliopisto ei kuitenkaan tuntunut enää samalta ihanalta kuplalta kuin parikymppisenä. Oulukin oli muuttunut.

”Kun kävin täällä kesälomilla, niin aina oli tullut jonkun jalkapallokentän päälle Nokian uusi laitos. Ihmisten yhteiset tilat kapenivat. Eihän se hyvältä tuntunut”, Heinonen kertoo.

”Tietysti Oulussa tapahtui myös mielenkiintoisia juttuja, mutta ne jäivät julkisuudessa Nokian jalkoihin. Se peitti kaikki muut tarinat.”

Heti ulkomailta palattuaan Heinonen oli perustamassa Huutomerkki-yhdistystä, joka edistää pohjoisen kirjallisuuden asemaa. Vähän myöhemmin tuli Oulun taiteiden yö -yhdistyksen aika. Nykyään Heinonen on tapahtuman taiteellinen johtaja.

”Aluksi mulla oli selvä tarve näkyä ja saada glooriaa. Näyttää kaikille, että pelastan tämän kaupungin kurjuudelta ja taantumukselta. Pian rinnalle tuli ajatus, että tämä taitaa olla mun koti. Yritän tehdä siitä mahdollisimman viihtyisän.”

Paavo J. Heinosen päätoimittama Kaltio ilmestyy kuudesti vuodessa. Painosmäärä on 1 100 kappaletta.

Heinosen päätyminen Kaltioon oli sattumaa, mutta myös väistämätöntä Oulun kokoisessa kaupungissa.

Syksyllä 2003 Heinonen järjesti kavereidensa kanssa Miesten kymppi -tapahtuman. Siinä kierrettiin kymmenen oululaista lähiöbaaria polkupyörällä.

Heinosen lukiokaveri pelasi sulkapalloa Kaltion tuolloisen päätoimittajan Jussi Vilkunan kanssa ja kutsui Vilkunan mukaan. Heinonen ja Vilkuna tutustuivat. Heinonen pääsi ensin työelämävalmennukseen Kaltioon. Sitten alkoi Kelan tukema työharjoittelu.

Yli 60 vuotta Kaltiota tehtiin päätoimittajan kotiosoitteesta käsin.

”Istuskelin Jussin olohuoneessa läppärin kanssa. Opettelin hoitamaan kaikenlaisia lehdentekoon kuuluvia asioi­ta. Oli mukavaa, kun ei tarvinnut kirjoitella työtön, työtön, työtön -lappuja.”

Kaltio ylittää harvoin valtakunnallisen uutiskynnyksen. Alkuvuonna 2006 lehden nimi näkyi kaikkialla.

Syksyllä 2005 Tanskan suurin päivälehti Jyllands-Posten oli julkaissut pilapiirroksia profeetta Muhammedista. Asiasta oli noussut suuri sananvapausjupakka. Monet islamilaiset pitävät Muhammedin kuvittamista täysin kiellettynä ja tuomittavana. Kaltio julkaisi tapauksen tiimoilta verkkosivuillaan taiteilija Ville Rannan sarjakuvan. Myös siinä seikkaili piirretty profeetta.

Kaltion hallitus erotti päätoimittaja Vilkunan, kun tämä kieltäytyi poistamasta sarjakuvaa nettisivuilta.

Heinonen makasi kotonaan kovassa kuumeessa ja vastaili puhelimeen.

”Vakuutusyhtiöt soittelivat, että haluavat lopettaa yhteistyön Kaltion kanssa. Kolmantena sairaspäivänä riisuin villasukat ja katsoin, että onpa saatanan punainen jalka. Soitin Jussille, että vietkö mut autolla sairaalaan. Siinä oli ruusu eli bakteeri-infektio.”

Paavo J. Heinonen valittiin Kaltion päätoimittajaksi vuonna 2010. Hän on lehden ensimmäinen päätoimittaja, jolle maksetaan kuukausipalkkaa.

Viisi vuotta sitten Oulun ylioppilasteatteri esitti Huojuva torni -näytelmän. Se kertoi ”punkkarien 1980-luvulla valtaamasta talosta ja sen ympärille syntyneistä tarinoista”. Kerronnan toisena tasona toimi Oulun 2010-luvun kulttuuriympäristö. Punkkareista oli tullut keski-ikäisiä vallankäyttäjiä. Näytelmä oli kuvitelmaa, mutta siinä oli paljon tunnistettavia asioita.

”Esimerkiksi vanhojen talojen innokas tuhoaminen oli totta. Näinhän Oulussa tehtiin”, kertoo näytelmän ohjannut Tessa Astre.

Huojuvan tornin ainoa todellinen henkilö oli kaupunginvaltuutettu, päätoimittaja ja suuri kulttuuripersoona Paavo J. Heinonen. 1980-luvun alussa todellinen Heinonen oli pikkulapsi, joten hänelle piti keksiä menneisyys. Paavosta tuli nuori hippi, joka luki runoja ja rakastui punkkaripoikaan.

”Kysyin Paavolta, onko tämä ok. Hän vastasi, että ei rupea taidetta sensuroimaan. Että tehkää, mitä tahdotte.”

Astren mukaan todellinen Heinonen on herkkä runopoika ja tinkimätön kulttuurin esitaistelija.

”Paavo ei ole altis mielistelylle ja johdattelulle. Tai poliittiselle kähminnälle.”

Viime vuonna Huojuva torni ilmestyi Astren käsikirjoittamana sarjakuvakirjana. Aapo Kukko piirsi 2010-luvun tapahtumat, Niko-Petteri Niva 1980-luvun. Molemmat myös näyttelivät teatterikappaleessa.

Heinonen väittää olevansa laiska ja kunnianhimoton ihminen. Kun makaa kotona tarpeeksi pitkään, tulee silti syyllisyyden tunne ja on pakko tehdä jotakin.

Kun Oulun kulttuuriasiat olivat ”menossa persiilleen”, Heinonen asettui ehdokkaaksi syksyn 2008 kuntavaaleihin. Yksin omalle listalleen.

Heinonen sai enemmän ääniä kuin koskaan myöhemmin. Ne eivät piisanneet valtuustoon asti.

Vuonna 2012 äänet riittivät. Heinonen on toiminut vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettuna siitä lähtien.

”Minut houkuteltiin puolueeseen lupaamalla valtaa. Sanottiin, että vasemmistonuoret yrittävät saada mulle kulttuurilautakunnan paikan. Eihän sitä tullut.”

Jo ennen pandemiaa Heinonen alkoi huomata, että paikallispolitiikka vie ilon elämästä. Juuri nyt tuntuu siltä, että tämä kausi saattaa jäädä viimeiseksi.

”Valtuusto on myös vaikuttanut suhtautumiseeni ihmisiä kohtaan. Ajattelen heitä liikaa poliittisen vastustamisen kautta. Että ei saatana, nuo ovat oikeistolaisia, eivät ne voi olla oikeassa.”

Heinosella on tapana tehdä suoria Facebook-päivityksiä valtuuston kokouksista. Ne ovat mainioita kurkistuksia kuntademokratiaan. Kokousten aikana voi tehdä myös mekaanista työtä.

”Osaan kirjoitella Kaltion tilauslaskuja samaan aikaan, kun kuuntelen puhetulvaa. Minua kiinnostavat enimmäkseen kulttuuri- ja ympäristöasiat.”

Heinonen on myös Pohjois-Pohjanmaan maakuntavaltuuston jäsen ja pyrkinyt kahdesti eduskuntaan. Ne yritykset Heinonen kuittaa taideperformansseina.

”En kestäisi politiikkaa oikeana työnä päivääkään.”

Vaikka laiska onkin, Heinonen edistää kulttuuriasioita erityisesti tekemällä ja osallistumalla. Hän toimii aktiivisesti muun muassa oululaisissa elokuvapiireissä. Vuosi sitten Heinonen valittiin Oulun kulttuuritapahtumayhdistyksen puheenjohtajaksi.­ OKTY koordinoi Oulun juhlaviikkojen tapahtumia ja omistaa ilmakitaransoiton MM-kisoja tuottavan osakeyhtiön.

Keväällä 2009 Heinonen järjesti happeningin, jossa James Joycen kokeellinen Finnegan’s Wake luettiin alkukielellä vuorolukuna alusta loppuun. Siitä lähtien hän on lukenut Taiteiden yön päätteeksi kirjan viimeisen, yhdeksänsivuisen kappaleen.

Kesäkuun puolivälissä on Joycen Ulysseksen vuoro. Vuorolukutapahtuma lähetetään myös livestriiminä, jonka kautta kaikki halukkaat voivat seurata sitä.

Mielessä pyörii myös Oulun valinta vuoden 2026 Euroopan kulttuuripääkaupungiksi. Hankkeeseen on sitoutunut Oulun lisäksi 32 pohjoissuomalaista kuntaa.

”Vihdoin on löydetty jotain, mikä meitä yhdistää. Tähän asti Oulu on ollut pienten kuntien vihollinen. Saataisiinko nyt siirrettyä yhteinen vihollinen Helsinkiin? Ei ole kestävä ajatus, että kaikkien pitää muuttaa etelään, että pääsee julkisuuteen.”

Prosenttitaide on periaate, jonka mukaan julkisten rakennushankkeiden kustannuksista yksi prosentti käytetään taiteen hankkimiseen. Kun Kotkantien kampuksen uudisrakennus valmistui, sinne ostettiin pohjoissuomalaisen sarjakuva- ja valokuvataiteen kokoelma. Siihen kuului myös Ville Rannan Muhammed-sarjakuva.

Myöhemmin Oulun ammattikorkeakoulu tuli toisiin ajatuksiin. Se ei uskaltanut laittaa Rannan teosta esille.

”Ne ilmeisesti pelkäsivät, että tulee pommi postilaatikkoon. Sanoivat Villelle, että antavat sarjakuvan hänelle takaisin sillä ehdolla, että et kerro kenellekään.”

Vuonna 2012 sarjakuva oli esillä Kemin taidemuseon poliittisen taiteen näyttelyssä. Näyttelyn jälkeen Ranta kiikutti sen Kaltion toimitukseen. Sarjakuva ripustettiin päätoimittajan tuolin taakse. Samalla sovittiin, että sitä pitää voida lainata.

Pari vuotta sitten sarjakuva siirrettiin naapuritoimistoon siivouksen takia. Se on siellä edelleen.

”Nyt tuolin takana on Hannu Lukinin maalaama mun muotokuva. Kuten päätoimittajalla tulee ollakin.” 

Muokattu 14.6.2022 kello 9.45. Jutussa aiemmin kerrottiin, että Heinosen muotokuva on Hannu Lukin maalaama. Taiteiljan nimi on Hannu Lukin.