Pappi ja lukkari
Jaakko Heinimäki haluaa omistautua työssään ihmisille, joilla ei ole kiinteää suhdetta kirkkoon.
8
MIN
Syksyllä Jaakko Heinimäellä oli runsas tunti aikaa palaverien välissä Helsingin keskustassa. Piti vain löytää työpiste, jossa voisi rauhassa avata läppärin. Heinimäelle luonteva paikka oli tuomiokirkko, jonka ovet olivat auki.
”Kirkkosalissa on rauhoittava työskennellä. Kari Hotakainen kirjoittaa autotallissaan, ties vaikka hänen kirjoistaan tulisi erilaisia, jos hän kirjoittaisi ne kirkossa”, Heinimäki sanoo.
Tuomiokirkkoseurakunta on myös Heinimäen entinen työpaikka. Hän oli siellä papin sijaisena 1990-luvun alussa ja teki kirkollisia toimituksia, seurakuntalaisille tutuinta osaa papin työstä.
Sittemmin varsinainen papin työ jäi, mutta uskonnon ja kirkon parissa työskentely ei. Heinimäki ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi vuosituhannen vaihteessa ja on julkaissut yli 20 pääosin kristinuskon eri alueisiin liittyvää tietokirjaa sekä muutaman elämäkerran.
Ei Heinimäki kuitenkaan koko ajan kirkkosalissa työskentele, sen kummemmin alttarilla kuin sakastissakaan. Kirkon puupenkkejä enemmän hän on vuosien varrella kuluttanut pääkaupunkiseudun seurakuntien Kirkko ja kaupunki -lehden toimistotuoleja, ensin 1990-luvulla toimittajana ja vuodesta 2017 päätoimittajana.
Heinimäki aloittaa ensi vuoden alussa Benelux-maiden suomalaisen merimieskirkon johtajana ja Brysselin merimiespastorina.
”Huomasin, että paikka oli haussa, mutta vasta ystäväni kannustuksesta hain sitä. Itse ajattelin etteivät he ihan tämänkaltaista tyyppiä halua.”
Minkälaista tyyppiä? Heinimäki on toiminut yli 30 vuotta toinen jalka kirkossa, toinen sen ulkopuolella. Hän on teologi ja pappi, kirjailija, toimittaja ja aktiivinen keskustelija, entinen Eino Leino -seuran puheenjohtaja. Hän on toiminut piispan avustajana ja Uutisvuodon vierailevana kapteenina.
Heinimäen varsin laaja kirjallinen tuotanto käsittelee pyhimyksiä (miehiä ja naisia), syntejä, kerettiläisyyttä, hartautta, etiikkaa, katekismusta, uskontoa ja huumoria sekä viiniä. Hän on kirjoittanut Raamatusta aikuisille ja lapsille.
Yleistajuinen ja rento kirjoitustapa on kyllästetty tanakalla Raamatun, uskonnollisten käytäntöjen ja kirkkohistorian tuntemuksella. Asioita valotetaan viittauksilla populaarikulttuuriin ja kaunokirjallisuuteen, mielipiteet ilmaistaan suoraan ja selkeästi, mutta yleensä suht kiltisti eikä ärhäkästi.
Kirkon ja kaupungin pääkirjoitukset henkivät mutkatonta ja matalakynnyksistä suhtautumista uskontoon, ne rakentavat siltaa kristinuskon keskeisen sisällön ja ihmisiä puhuttavien ajankohtaisten ja arkisten kysymysten välille. Uskonto ja kirkko ovat merkityksellisiä, kun niiden koetaan auttavan ja tukevan jokapäiväisessä elämässä.
Lehden pääkirjoituksissa ja jutuissa kirkko ja uskonto eivät ole uljaalta kalskahtavia elämänohjeita, ankaria nuhteita ja vaativia käskyjä jakava ihmisistä erillinen komentokeskus, vaan läsnä oleva ja helposti lähestyttävä kanssaihmisten yhteisö.
Heinimäki kuuluu kirkollisista ja uskonnollisista aiheista käytävän keskustelun uudistumishenkiseen siipeen.
”Monet pitävät Kirkkoa ja kaupunkia varsin avoimena ja liberaalina keskustelufoorumina. Minusta sitä olisi voinut pitää edistyksellisenä joskus 1400-luvulla.”
”Kirkko ja kaupunki tulee jokaisen pääkaupunkilaisen seurakunnan jäsenen kotiin. Aika harvalla on kovin kiinteää suhdetta seurakuntaan, ja lehti voi omalla tavallaan osaltaan tarjota tällaisen. Juttujen aiheissa vältetään rimanalituksia, mutta kristityn rima on syytä pitää niin alhaalla, ettei sen ali mahdu. Kaikki ovat tervetulleita eikä henkeä haistella.”
Heinimäki on pääkirjoituksissaan usein käsitellyt vanhoillisten asenteiden suurta valtaa kirkon päätöksenteossa.
”Kirkolla on hallinnollinen ongelma. Olen usein sanonut, että kirkolla on mahtavat urut, mutta vain kimeimpiä pillejä soitetaan.”
Konservatiivisten herätysliikkeiden aktiivijäsenillä on suuri valta kirkon päättävissä elimissä, vaikka heitä on jäsenistössä vain kolmisen prosenttia. Kirkon työntekijöissä heitä on hiljattain tehdyn tutkimuksen mukaan 16 prosenttia, päättäjissä 24 prosenttia ja ylintä valtaa pitävässä kirkolliskokouksessa yli puolet. ”Uudistukset tyssäävät yleensä kirkolliskokoukseen.”
Mitä suurempia tunteita herättävä ja perinteisiä arvoja ja asenteita haastava asia, sen hitaampi käsittelyaika. Naisia vihittiin papeiksi ensi kertaa Suomessa 1988, mutta ensimmäiset avaukset asiassa oli tehty jo lähes 30 vuotta aikaisemmin.
”Enkä ole varma, menisikö naispappeus tänä päivänä ihan heittämällä kirkolliskokouksessa läpi”, Heinimäki sanoo.
Tänään kirkon kengässä hiertävä kivi on suhtautuminen sukupuolineutraaliin avioliittolakiin.
Kirkko on yrittänyt taiteilla vuosikausia kieli keskellä suuta. Pitääkseen vanhat – ja vanhoillisimmat – jäsenensä tyytyväisinä monet sen päättäjät varovat uudistuksia, minkä takia edistyksellisempää ajattelua arvostavat turhautuvat ja etääntyvät kirkosta. Muitakin syitä erota kirkosta toki on.
Kouriintuntuva seuraus on varojen väheneminen, mikä on johtanut seurakuntien yhdistämisiin, toimitilojen sulkemisiin ja toiminnan karsimiseen. Kun otetaan huomioon, kuinka merkittävä tekijä kirkko on vaikkapa diakoniatyössä, sillä on vaikutusta.
Tällaiseen ”syö mutta samalla säilytä kakku” -ongelmaan törmäsi Jaakko Heinimäkikin pienemmässä mittakaavassa kirjoitettuaan kirjan joidenkin perinteisten viinimerkkien ja kristinuskon välisistä suhteista. Vuonna 1999 tulossa olevaa kirjaa esiteltiin kirjakaupoille nimellä ”Rukoilijan viiniopas”.
Kaupan edustajat sanoivat suoraan, ettei tuon nimistä kirjaa osta kukaan. Uskonnolliset ihmiset säikähtävät viiniä eikä viininystäviä rukoileminen kiinnosta. Kirja sai uuden nimen Harrasta viiniä, ja se on yhä Heinimäen paristakymmenestä kirjasta suosituin.
Kirkolla taitaa hallinnollisen ongelman lisäksi olla brändiongelma. Traditiosta ja sisällöstä on syytä pitää kiinni, mutta on kohtalokasta, jos traditio muuttuu itseisarvoksi. ”Hyvä kirkko ja seurakunta elävät ajassa eivätkä muutu perinneyhdistyksiksi.”
Ilmassa on hiukan lupausta, ainakin pääkaupunkiseudulla ja suuremmissa kaupungeissa, mistä kielivät syksyn seurakuntavaalien tulokset. Uudistusmielisten luottamushenkilöiden määrä kasvoi joillain äänestysalueilla, etenkin esimerkiksi Helsingin Kalliossa, mutta toisaalta vanhoillisemmalla siivellä on etunaan uurnilla uskollisesti käyvä kannattajakunta.
Alhainen äänestysprosentti (12,7) kertonee kiinnostuksen puutteen ohella turhautumisesta.
Heinimäki vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Lohjalla. Perhe kuului kirkkoon, muttei ollut kovin uskonnollinen.
”Olimme siinä mielessä aika tyypillinen 60–70-luvun suomalainen perhe. Joulukirkossa käytiin ja vainajat saatettiin hautaan kirkkomaalle. Kirkko oli paikka, jossa järjestettiin häät ja hautajaiset.”
Isompi kosketus kirkkoon ja uskontoon tapahtui rippikoulussa.
”Sain seurakunnassa nuorena hyviä kavereita, jotka ovat läheisiä vielä yli 40 vuoden jälkeen. Se oli silloin se iso juttu, yhdessä oleminen. Sitähän seurakunta sananakin tarkoittaa, yhteisöä.”
Lohjalaisten seurakuntanuorten keskuudessa vallitsi rento meininki. Väkevää uskonnollista kokemusta ei erityisemmin korostettu.
”Olin kuitenkin saanut käsityksen, että suuri käänteentekevä uskonnollinen herätys kuuluisi asiaan. Olin pahoillani, ettei minulle ollut tapahtunut niin. Vasta myöhemmin tajusin, että sehän oli myös hyvä asia.”
Kiinnostus uskontoon, ehkä enemmän analyyttinen kuin kokemuksellinen, sai hänet kiinnostumaan yliopiston teologisesta tiedekunnasta ja sen leveästä ainevalikoimasta.
Heinimäen uusi työnantaja Merimieskirkko on useassa maassa toimiva itsenäinen yhdistys, jonka toiminta rahoitetaan avustuksilla ja lahjoituksilla, ei kirkollisverolla. Brysselissä ja Rotterdamissa on kymmenen työntekijää. Kirkko perustettiin vuonna 1875 nimellä Suomalaisten merimiesten ulkomaan satamissa sielunhoitoyhtiö.
Merenkulku on 150 vuodessa muuttunut kovasti, ja merimieskirkot palvelevat myös rekkakuskeja, maahan töiden takia tai jostakin muusta syystä tulleita sekä opiskelijoita. Niistä ajoista on kulunut useita vuosikymmeniä, kun kirkko toimi merimiesten poste restantena ja sieltä saattoi soittaa kotiin puolen vuoden laivapestin jälkeen. Nykyaikana ei merimiehille juuri jää aikaakaan satamassa vietettäväksi.
Toiminnan ydin on kuitenkin säilynyt samana.
”Merimieskirkon keskeinen arvo on vieraanvaraisuus. Vieraassa maassa asuvat suomalaiset ovat kaikki omalla laillaan vieraita”, Heinimäki toteaa.
Työnkuvassa on yhtäläisyyksiä kirkollisen median päätoimittajuuden kanssa.
”Merimieskirkot ovat matalan kynnyksen paikkoja, se kuuluu siihen juttuun. Omistaudun edelleen sille porukalle, jolla ei ole kiinteää suhdetta kirkkoon.”
Merimieskirkon pastori ei aina pidä vastaanottoa pöytänsä takana, vaan menee tarvittaessa myös laivaan.
Hiukan suolavettä Heinimäen omissakin suonissa virtaa: veli on koulutukseltaan merikapteeni ja toimii luotsina. Ja kas, pienen Jaakon lapsuudessa yksi tärkeä ihminen oli isoäidin kaveripiiriin kuulunut Laitilan pappa, meriä käynyt pyöräkorjaaja, jolla oli rintaansa tatuoituna purjelaiva.
Sattumaa vai kutsumusta? Heinimäkeä huvittaa myös se, että laiva on symbolina ollut kirkolle tärkeä kautta vuosisatojen. Muistakin kuin rannikkoseudun kirkoista löytyy usein katosta roikkuva pienoismalli.
”Sitähän kirkko on tarjonnut, satamaa elämän merellä, ja toivottavasti tarjoaa vastedeskin.”
Ensimmäisenä adventtina Helsingin musiikkitalo on täynnä yleisöä. Oma paikkanumeroni on 1579. Kuultavana on Iiro Rantalan säveltämä Jouluoratorio. Tai on se myös nähtävänä, sillä lavalle kävelee toistasataapäinen, saksalaiseen tyyliin mustiin kaapuihin ja valkoisiin kauluksiin pukeutunut Cantores Minores -poikakuoro.
Heinimäki on kirjoittanut Jeesuksen synnyinajankohdan tapahtumia kuvaavan oratorion libreton jo kymmenen vuotta sitten. Kedon lampaat laulavat mää. Maria miettii, miksi juuri hänet vähäarvoisena ihmisenä on nostettu Jeesuksen äidiksi.
Teosta on kantaesityksestä hiukan tuunattu, esimerkiksi kohtaa jossa Maria ja Joosef ihastelevat ja nuuhkivat vastasyntynyttä lasta.
Ahkerana ja taitavana jazz-säveltäjänä tunnetun Rantalan teos on arvatenkin varsin erilainen kuin lajityypin tunnetuin edustaja, J. S. Bachin kuoroteos. Rantalan kynästä lähtee tunnetusti vetävää jazzia, joka yhdistyy teoksessa Gershwin-henkiseen romanttiseen musiikkiin.
Mutta teos sisältää samalla runsaasti ja luontevasti ylevöittäviä kirkkomusiikin piirteitä. Sillanrakennusta sekin.