Isäni oli Schindlerin listalla
Olga Huotari on kääntänyt kirjailija Sirpa Kähkösen romaaneja unkariksi. Kun kirjailija ja kääntäjä istuivat viime keväänä Kähkösen kotona keittiönpöydän ääressä ja puhuivat sukujensa hiljaisuuksista, kadonneista omaisista, Huotari yhtäkkiä sanoi: ”Minä olen juutalainen, ja isäni oli Auschwitzissa.”
13
MIN
Yksi Olga Huotarin varhaisimmista lapsuusmuistoista on loka-marraskuulta 1956. Hän oli silloin vähän alle kolmen vuoden ikäinen.
Perheen kotitalo oli lähellä Budapestin läntistä rautatieasemaa. Olga istui ikkunan ääressä lämpöpatterin päällä ja katseli tyhjälle tontille.
Sodan jäljet näkyivät silloin vielä selvästi, mutta tuskin pieni lapsi sitä ajatteli. Budapest tuhoutui suurelta osin toisen maailmansodan aikaisissa taisteluissa. Sodan loppuvaiheessa perääntyvät saksalaiset räjäyttivät kaikki sillat ja sekä saksalaiset että neuvostoliittolaiset joukot ryöstelivät tehtaita.
Pojat pelasivat tyhjällä tontilla jalkapalloa. Olgakin halusi pelata.
Päivä oli kaunis, ikkuna auki. Koti oli neljännessä kerroksessa.
Äkkiä äiti veti Olgan ikkunan luota sisemmälle asuntoon, kuului laukauksia. Olga Huotari muistaa sanoneensa: ”Äiti, kiellä niitä, ei saa ampua!”
Unkarin kansannousu oli alkanut.
Isä oli kirjanpitäjänä nahka- ja kenkäkoneiden varaosatehtaassa. Hän meni aina aamuisin kuudeksi töihin raitiovaunulla. Nyt hän tuli kesken päivän kotiin. Tehdas oli suljettu kapinan takia.
Marraskuun neljäntenä päivänä, niin Olga Huotarille on kerrottu, hän meni naapurin tädin kanssa ulos. Katu oli päällystetty kellervillä mukulakivillä, ja he katselivat, kun neuvostopanssarit mennä jyristivät pitkin kivetystä. Siitä lähti niin hirveä kolina, että puhetta ei kuullut lainkaan.
Äiti ei ollut silloin töissä vaan teki kotona keittiössä kangaspuilla huiveja. Siihen aikaan Unkarissa alle kolmevuotiaat olivat lastentarhojen seimissä, mutta Olga oli sairastunut seimessä ja äiti oli ottanut hänet sieltä kotiin.
Äiti sai huivien tekemistä varten langat ja puolat, joille langat kierrettiin. Huiveissa oli harmaalla pohjalla keltaisia tai punaisia kuvioita. Äiti ei ollut käsityöihminen, mutta hän oppi tekemään huiveja.
”Ja hän halusi huolehtia minusta”, Huotari sanoo.
”Olin vanhempieni ainut lapsi.”
Niin kauan kuin Olga Huotarin isä eli, kotona oli eri astia maidolle ja eri kattila, jossa maito keitettiin. Kodin vastapäätä oli maitokauppa, josta haettiin tonkalla maitoa ja josta sai myös hyvää emmentalia.
”Sanoimme sitä hiiren syömäksi, koska siinä oli koloja.”
Kodin vieressä oli kosher-lihakauppa. Lähikulmilla oli myös kampaamo, parturi, pesula, tavallinen lihakauppa, apteekki (joka on yhä olemassa) ja elintarvikekauppa (joka myös yhä on vanhassa korttelissa). Läheisessä kadunkulmassa oli suutari.
”Minulla oli lapsena korkeavartiset nahkakengät, joista kärki leikattiin pois, kun ne kävivät pieniksi. Kaikesta oli vielä pulaa. Nahkapohjaiset kengät raudoitettiin kärjestä ja korosta, jotta ne kestäisivät pidempään.”
Kotitalossa asui paljon juutalaisia. Olgan perheen kodissa oli kaksi huonetta, palvelijanhuone, halli ja keittiö.
Olgan äiti, tämän vanhin sisko Olga ja heidän vanhempansa olivat muuttaneet taloon vuonna 1944. Kesäkuussa 1944 Budapestin juutalaiset oli määrätty muuttamaan tiettyihin taloihin.
”Niitä kutsuttiin ’tähdellä merkityiksi taloiksi’. Keltainen tähti oli ulko-oven yläpuolella talon numeron vieressä”, Huotari kertoo.
Isovanhemmat ja Olga-täti kuolivat vuoden sisällä 1952–1953, juuri ennen Olgan syntymää.
”Minulla ei ole koskaan ollut elossa yhtään isovanhempaa. Tunnen ylipäätään sukuni vain isovanhempiin saakka. Kysyin jo pienenä lapsena, miksi meillä on niin vähän sukulaisia. Silloin äiti kertoi, mitä suvullemme oli tapahtunut.”
Jonakin varhaisen lapsuutensa kesänä Olga näki sen ensimmäisen kerran, kun isä piti lyhythihaista paitaa. Tatuoinnin isän käsivarren sisäsyrjällä.
”Siinä oli kirjain B ja viisi numeroa.”
Silloin isä kertoi tyttärelleen leiristä.
”B-kirjain tarkoitti Birkenauta, jossa isä rekisteröitiin ennen siirtämistä johonkin Auschwitzin työleireistä. Hän selvisi, mutta hänen ensimmäinen perheensä oli kuollut siellä. Hänen vaimonsa ja kaksivuotias tyttärensä Márta.”
Lapsena Olga pyysi syntymäpäivälahjaksi isoveljeä.
”Kun käsitin, että se ei ole mahdollista, minua lohdutti ajatus Mártasta. Minullakin oli isosisko, vaikka en ollut häntä koskaan saanutkaan tuntea.”
Myös Huotarin äiti oli ollut naimisissa ennen isää. Hänen vanhempansa olivat valinneet hänelle miehen, joka oli syvästi uskonnollinen. Juuri siksi vanhemmat olivat pitäneetkin miehestä. Mutta äiti oli käynyt kauppakoulun ja häntä kiinnosti kulttuuri. Liitto oli onneton eikä lapsia tullut.
”Sodan jälkeen isäni ja äitini esiteltiin toisilleen vanhaan juutalaiseen tapaan. Ja heidän liittonsa onnistui”, Huotari sanoo.
Kun Olga oli nelivuotias, isä sai ensimmäisen infarktinsa.
”Samassa sairaalahuoneessa hänen kanssaan oli mies, jolla oli kymmenvuotias poika. Isät sopivat keskenään, että minä ja tuo poika menisimme aikanaan naimisiin. Minusta tuntui hassulta, kun sain tietää siitä. Se tuli minulle mieleen usein myöhemmin, sitten kun isä oli jo kuollut”, Huotari kertoo.
Hänen vanhempansa olivat sen ajan mittapuulla iäkkäitä vanhemmiksi.
”Isäni oli syntynyt 1896 ja äitini 1914. On pieni ihme, että he vielä saivat minut. Isä oli syntyessäni jo 57-vuotias ja äitinikin 39-vuotias. Minä halusin lapsena pelata jalkapalloa, mutta isä jaksoi pelata kanssani vain silloin kun olin aivan pieni.”
Olga Huotari kuuli lapsesta asti kummallisen sanan ”vietiin”.
”Monet käyttivät sitä. Se tarkoitti: vietiin keskitysleiriin, vietiin surmattavaksi. En tiedä tarkkaan, miten isä joutui leiriin, tiedän vain, että se tapahtui vuonna 1944.”
Isä vietiin todennäköisesti suur-Unkarin alueelta, hän oli syntynyt nykyisessä Slovakiassa ja oli ammatiltaan lyhyttavarakauppias.
Isän kaikki valokuvat katosivat sodan aikana, ja dokumentteja on jäljellä hyvin vähän. Hänen vanhemmistaan Huotari tietää vain nimet. Yksi matkalaukullinen isän myyntiartikkeleita säilyi yli sodan. Huotari on nähnyt sen laukun, se oli ruskeaa pahvia.
Sodan jälkeen isä keräsi itselleen pienen kirjaston. Se on Huotarin perheen kesäpaikassa Unkarissa nyt.
”Yksi ensimmäisistä muistoistani isästä on, että istun hänen sylissään ja hän sanoo: ’Sinun pitää lukea, koska sitä, minkä opit, ei voi ottaa sinulta pois. Ja sinun pitää opiskella kieliä.’ Kielten osaaminen liittyi isän ymmärrykseen maailmassa pärjäämisestä.”
Isän opit ja isän muisto veivät Huotarin ensin lukioon ja sitten Debrecenin yliopistoon Itä-Unkariin, jossa hän suoritti filosofian maisterin tutkinnon vuonna 1977 pääaineinaan unkarin kieli ja kirjallisuus sekä germanistiikka. Äiti olisi tahtonut hänen valitsevan varmemman urapolun. Hän oli jo katsonut valmiiksi sihteeriopistonkin.
”Kun isän muistoon vetoamalla sain valita korkeakoulun, äiti murehti jatkuvasti, mitä minusta voi tulla ja kykenenkö elättämään itseni. Myöhemmin ymmärsin, kuinka suuri epävarmuus, turvattomuus ja huoli häneen oli syöpynyt elämän mittaan.”
”Ja juuri epävarmuus on ollut minunkin perintöni perheeni kokemusten vuoksi.”
Unkari oli toisen maailmansodan aikaan natsi-Saksan liittolaismaa. Kun Unkari julisti sodan Neuvostoliitolle Saksan rinnalla kesäkuun lopussa 1941, viranomaiset päättivät luovuttaa saksalaisille maassa olleet juutalaiset, jotka olivat muiden maiden kansalaisia tai joilla ei ollut hallussaan dokumenttia Unkarin kansalaisuudesta. Pidätetyt kuljetettiin Kamenetsk-Podolskiin, läntiseen Ukrainaan, missä natsit suorittivat elokuun lopussa 1941 yhden ensimmäisistä suurista juutalaisten joukkomurhistaan. Siellä menetti henkensä arviolta 23 600 ihmistä.
Suuresta suvusta Huotarin äidille jäi jäljelle vain kaksi serkkua sen jälkeen, kun hänen vanhempansa ja Olga-sisko olivat kuolleet.
Jo vuonna 1941 äidin nuoret veljet oli viety. Oli tullut kirje, jossa heidät määrättiin ilmoittautumaan eräässä talossa. Pojat menivät sinne eivätkä koskaan palanneet.
Olga-tädillä oli ollut mies, mutta hänetkin oli viety. Toisesta Huotarin äidin siskosta, Margitista, on jäljellä valokuva.
”Hän oli kaunotar. Hän meni naimisiin kauppiaan kanssa ja muutti Bratislavaan. Sen jälkeen, kun Saksa miehitti Tšekkoslovakian vuonna 1938, sisaresta ei kuultu enää mitään. He katosivat jäljettömiin. Äiti rakasti tätä sisartaan paljon.”
Huotarin toisesta, Kamenetsk-Podolskissa murhatusta enosta on jäljellä pari kuvaa. Kuvat ovat 1940-luvun alusta.
”Kun poikani oli samanikäinen kuin enoni tuossa kuvassa, tajusin, että heissä oli hätkähdyttävän paljon samaa näköä. Enojeni kuolinpaikka selvisi vuoden 1989 jälkeen, kun asiaa alettiin Unkarissa tutkia. Vaikka haudat ovat juutalaisille hyvin tärkeitä, äiti ei enää jaksanut välittää asiasta. Hänhän oli jo kauan tiennyt, että hänen veljensä oli surmattu.”
Huotari ei tiedä, onko hänen enojensa murhapaikalla minkäänlaista muistomerkkiä tapahtumasta, tuskin ainakaan sellaista, josta uhrien nimet kävisivät ilmi.
Neuvostoaikana ei erityisemmin vaalittu juutalaisuhrien muistoa, vaan he olivat ”murhattuja neuvostokansalaisia”. Muualta tuodut uhrit eivät mahtuneet edes siihen määritelmään.
Huotarin isovanhemmat puhuivat kotona unkaria ja jiddishiä. Kaupungeissa Unkarin juutalaiset puhuivat yleensä unkaria, mutta maaseudun kylissä oli paljon hasidijuutalaisia, jotka puhuivat jiddishiä. Unkarin maaseudun juutalaiset tuhottiin lähes kokonaan Auschwitzissa 3–4 kuukauden aikana keväällä ja kesällä 1944.
Saksa miehitti erillisrauhaan pyrkineen Unkarin maaliskuussa 1944. Unkarilaiset luovuttivat juutalaiset natseille. Lähes puolen miljoonan ihmisen pakkosiirtoon tarvittiin noin 200 saksalaista, lopusta huolehtivat unkarilaiset viranomaiset itse.
”Äitini sai kesällä 1944 kirjeen, jossa hänet määrättiin ilmoittautumaan tietyssä osoitteessa. Äiti meni paikalle mutta jäi kadun toiselle puolelle tarkkailemaan. Taloon meni ihmisiä eikä ketään tullut ulos. Veljiensä katoamisen muistaen hän jätti ilmoittautumatta. Jos hän olisi mennyt tuolloin taloon, hän olisi joutunut Auschwitziin”, Huotari kertoo.
Äidin pelasti pidätykseltä useammankin kerran kotitalon talonmies. Kerran nuoliristiläiset, Unkarin kansallissosialistisen puolueen joukot, olivat tulleet taloon pitämään ratsiaa. Talonmies oli pannut Neumannin perheen ovelle pahvikyltin, jossa luki: ”Asunnossa tarttuva tauti.” Siksi asuntoon ei menty.
Kerran talonmies oli äidin kertoman mukaan seisonut alaovella ja sanonut äidille, joka oli palaamassa hakemasta ruokaa: ”Vierailta pääsy kielletty tähän taloon.” Ratsia oli taas käynnissä.
”Talonmies oli lahjottu isoäitini koruilla”, Huotari sanoo.
Vasta marraskuussa 1944 äiti jäi ratsiassa kiinni. Junayhteydet Auschwitzin suuntaan eivät silloin enää toimineet eikä saartorengas Budapestin ympärillä ollut vielä sulkeutunut. Teini-ikäiset nuoliristiläiset marssittivat vangittuja, jotka joutuivat marssin aikana nukkumaan ulkosalla. Äidin jalat paleltuivat.
Äiti päätyi itävaltalaiselle pakkotyöleirille. Hänet oli muiden pidätettyjen mukana tarkoitus viedä Itävaltaan kaivamaan panssariesteitä Wienin edustalle.
Kun leiri vapautettiin keväällä 1945, neuvostosotilas repi keltaisen tähden äidin rinnasta, antoi kilon leipää ja äidin mukaan sanoi: ”Olet vapaa, tuolla suunnassa on Budapest.”
Kilo leipää oli siihen aikaan arvokkaampi kuin kilo kultaa.
Samat neuvostosotilaat, jotka olivat päivällä pelastavina enkeleinä vapauttaneet vangit ja antaneet leipää, etsivät usein iltaisin jostain viinaa ja jahtasivat naisia.
”Raiskauksilta eivät säästyneet edes luurangon laihoiksi laihtuneet keskitysleirivangit. Äidin pelasti taas kerran hänen neuvokkuutensa.”
Kun vapautuneet vangit kotimatkallaan majoittuivat tyhjilleen jääneisiin taloihin, joiden asukkaat olivat paenneet puna-armeijan tieltä, useimmat heistä nukkuivat makuuhuoneiden mukavissa sängyissä. Naisseuraa etsivät juopuneet sotilaat löysivät heidät helposti.
”Äiti keksi majoittua johonkin liiteriin, johon laittoi itselleen vuoteen asettamalla irtonaisen oven kahden jakkaran varaan. Niin hän säästyi.”
Huotarin äiti oli saanut uskonnollisen kasvatuksen mutta sanoi, että hänen uskonsa meni Auschwitzin takia.
Kun Huotari teini-ikäisenä kyseli äidin kokemuksista, tämä sanoi: ”Ole kiitollinen, ettet tiedä kaikkea.”
Isä eli täysin harmonista elämää, Olga Huotari sanoo. Hän uskoo, että isä saavutti sisäisen tasapainon uskonnon kautta. Isä oli aktiivinen uskonnon harjoittaja, kävi synagogassa ja vei Olgankin sinne, kun tämä seitsemänvuotiaana meni kouluun.
”Minä en oikein viihtynyt synagogassa, kun en ymmärtänyt siellä sanaakaan ja siellä oli etupäässä vain vanhahkoja miehiä”, Huotari sanoo.
Perheessä oli mielenkiintoisia väittelyjä.
Isä halusi, että Olga alkaisi käydä uskonnontunneilla, ja hankki hänelle heprean aakkoskirjan. Äiti oli Huotarin mukaan realisti ja sanoi, että lapsesta tehdään pikkupioneeri.
Äiti oli kuitenkin eronnut kommunistisesta puolueesta vuonna 1954, kun Olga oli vielä imeväinen. Piirijärjestön edustaja oli kerran tullut kotiovelle ja sanonut, että äidin olisi mentävä tekemään agitointityötä. Äiti oli sanonut, että hänellä on pieni lapsi, mutta virkailija oli vastannut, että puoluetyö on etusijalla.
”Tärkein puoluetyö on lapsen kasvattaminen, äitini oli todennut.”
Olgaa odottaessaan äiti oli toivonut tyttöä, koska tytär olisi hänen vanhuudenturvansa.
”Äiti ei hyväksynyt poikaystäviäni, vasta Jussi kelpasi hänelle. Ja Jussi vei minut äidin luota Suomeen.”
Pari tapasi vuonna 1976 Debrecenin kesäylipistossa, jossa Olga Neumann oli kesätöissä ja jonne Jussi Huotari tuli täydentämään unkarin kielen taitoaan. Olga Neumannista tuli Olga Huotari vuonna 1977 Budapestissä. Hän muutti Helsinkiin pian sen jälkeen, kun oli valmistunut filosofian maisteriksi. Hän on tehnyt käännös- ja tulkkaustöitä ja toimi vuosina 1981–2016 Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskuksessa kulttuurituottajana.
Työn ohella Huotari opiskeli Helsingin yliopistossa kotimaista kirjallisuutta ja teatteritiedettä ja valmistui vuonna 2000 filosofian lisensiaatiksi. Perhe asuu Vantaalla, heillä on yksi lapsi ja kaksi lapsenlasta.
Vaikka elämä on mallillaan, Olga Huotari sanoo tuntevansa usein äidiltä perimäänsä huolta ja angstia.
”Niistä auttaa selviämään se, että Suomi on toimiva valtio, jossa on riippumaton oikeuslaitos ja vapaille yhdistyksille rakennettu kansalaisyhteiskunta”, Huotari sanoo.
Unkarissahan näin ei ole.
”Äiti näki jo kauan sitten, mihin hänen kotimaansa oli menossa. Onneksi hänen ei tarvitse enää kokea sitä, mitä Unkarissa nyt tapahtuu oikeusvaltiolle ja ihmisoikeuksille.”
Huotarin isä kuoli 4. syyskuuta 1967. Olga oli silloin kolmentoista.
”Isän elimistö oli jo leiristä vapautumisen jälkeen lopussa. Sydän ja keuhkot olivat todennäköisesti jo silloin huonot. Kun hän tuli kotiin Unkariin vuonna 1945, rajalla tehtiin terveystarkastus. Isä oli sanonut lääkärille, ettei hänellä ollut mitään erityistä vaivaa. Lääkäri oli vastannut siihen: Katsokaa 10–15 vuoden päästä.”
Viimeisen elinvuotensa isä oli sairaalassa. Kerran kesällä hän pääsi kotiin käymään. Aamulla Olga haki hänet sairaalasta ja soitti äidille töihin. Äiti ei ehtinyt kotiin, kun isä jo alkoi voida pahoin ja joutui palaamaan sairaalaan.
”Minun piti aikuistua liian varhain. Oli huoli isästä, oli ikävä isää koko ajan. Muiden vanhemmat olivat nuoria.”
Vanhemmat arvostivat suuresti rauhallisia oloja, Huotari sanoo. He pitivät ”harmaista” arki-illoista. Isä laittoi hyvää ruokaa, äiti leipoi.
”Isä oli hyvin onnellinen perheestä, jonka vielä sai menetettyään ensimmäisen vaimonsa ja pienen Mártan.”
Huotari ihmettelee sitä, kuinka isä ei ollut katkeroitunut ja säilyi ”selväjärkisenä”. Hän suree sitä, ettei isä elänyt pidempään eikä hän voinut puhua tämän kanssa menneistä.
Enää Olga Huotari ei voi kysyä sukunsa vaiheista keneltäkään. Hänen äitinsä kuoli vuonna 2002.
”Minusta on aina tuntunut, että olen yksin maailmassa. Minulla ei ole sukulaisia eikä sisaruksia. Läheisteni kohtalot ovat askarruttaneet minua aina, mutta Schindlerin lista -elokuva sai minut miettimään asiaa vielä uudelta kannalta.”
Kun internet oli jo yleistynyt, Huotari kirjoitti kokeeksi selaimen hakukenttään oman nimensä ja isänsä nimen, Dezső Neumann.
”Isän nimi oli Schindlerin listalla.”
Sirpa Kähkönen voitti vuoden 2023 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon teoksellaan 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia (Siltala). Olga Huotari on kääntänyt unkariksi Kähkösen romaanin Graniittimies (Otava, 2014), se ilmestyy keväällä 2025. Parhaillaan hän kääntää 36 uurnaa (Siltala, 2023), joka ilmestyy syksyllä 2025.