Serhiin valinta

Kaihoisat sävelet kiertävät tyhjässä kirkkosalissa.

Ikonien hallitseman puuseinän, ikonostaasin, takana pappi valmistelee ortodoksista ehtoollista. Alttarin vieressä uhripöydällä lepää kaksi viinipulloa ja viisi leipää.

Pappi viipaloi kaksi viimeistä leipää pieniksi paloiksi. Hän rukoilee, luettelee etunimiä. Lappusille on kirjoitettu esirukouspyyntöjä, niin elävien puolesta kuin kuolleiden muistoksi.

Puoli kymmeneltä hän on valmis. Pian alkaa sunnuntain liturgia profeetta Elian kirkossa Helsingin Hietaniemessä.

Serhii Danilovia peittää harteilta nilkkoihin valkoinen, ristein kuvioitu viitta. Tänään on erityinen päivä, Valamon luostarista on tulossa vieraita.

Danilov muistaa, kun kävi ensi kerran Heinävedellä. Luostarin hiljaisuudessa, rukouksien keskellä, tunsi rauhan.

Hän on ensimmäinen Suomen ortodoksisen kirkon vihkimä pappi, jonka äidinkieli on ukraina.

Työsarkaa riittää. Ortodoksisesta Ukrainasta on saapunut yli 70 000 pakolaista. Kun sota jatkuu, yhä useampi aikoo jäädä pysyvästi Suomeen.

Danilov esittelee alttaripojan, papin ukrainalaisen avustajan. Kymmenvuotias Mykola puhuu sujuvaa suomea.

Hän on ollut maanpaossa pian kolme vuotta.

Etkö sinä ole vähän liian nuori?

Danilov ei ole unohtanut rippi-isänsä kysymystä.

Hän oli käynyt pikkupojasta kirkossa ja tunnustanut seitsenvuotiaana ensi kerran synnit katumuksen sakramentissa.

Nyt hän oli tarjoutunut papin avustajaksi. Rippi-isä hyväksyi kymmenvuotiaan toiveen.

Vinnitsan kaupunkia keskisessä Ukrainassa täplittivät kultaiset sipulikupolit. Yli kolmekymmentä kirkkoa, reilut 350 000 asukasta. Danilovien perheen kotikirkko oli Pyhän Ksenia Pietarilaisen pyhättö Bug-joen rannassa.

Serhii opetteli soittamaan kirkonkelloja, ilmoittamaan sunnuntain liturgiasta. Auttoi ehtoollisessa jaettavan viinin ja leivän valmistamisessa ja kantoi kynttilää pienessä ja suuressa saatossa palveluksen aikana.

Alttaripoika sai valita suitsukepihkan tuoksun. Eniten hän piti mustaruusun aromista.

Teininä Serhii paastosi, kuunteli hengellistä musiikkia, lauloi kirkkokuorossa ja osallistui seurakuntanuorten leireille. Kun koulu päättyi, vakaumus oli syventynyt kutsumukseksi.

Hän päätti: haluan papiksi, sielunpaimeneksi.

Opinnot alkoivat Kiovan teologisessa seminaarissa syyskuussa 2014. Ukrainassa oli kuohunut vuoden alussa. Mielenosoitukset venäläismielistä hallitusta vastaan oli tukahdutettu väkivaltaisesti.

Pian Venäjä oli hyökännyt Itä-Ukrainaan ja vallannut Krimin.

Serhii Danilov ei vielä tiennyt, ettei valmistuisi papiksi kotimaassaan.

Pienet ja suuret kirkonkellot kalkattavat juhlasoittoa, rytmikkäästi ja iloisesti.

Igumeni Mikael, Valamon johtaja, kävelee kohti pyhän Elian kirkkoa mustassa korkeassa päähineessään ja viitassaan. Kädet kannattelevat tuliaista, ikonia.

Ikonissa on kuvattu kymmeniä pyhiä sädekehät pään päällä. Pyhiksi julistetut ovat ortodokseille hengellisen kilvoittelun esikuvia. Uskotaan, että kuolleenakin pyhät rukoilevat elävien puolesta.

Rappusilla vastassa on kolme pappia, myös Serhii Danilov.

Sisällä ikoni lasketaan keskelle salia lukupöydälle, analogille. Sen ympärille asetellaan kirjaillut ukrainalaiset liinat. Kukkavaaseissa hehkuvat keltaiset liljat ja neilikat ja siniset ritarinkannukset.

Kirkkosali täyttyy ukrainalaisista. Huivipäisiä naisia ja tummatakkisia miehiä, teinejä ja sylilapsia. Yksi nuori mies istuu pyörätuolissa.

Moni menee lukupöydän luo, tekee ristinmerkin ja suutelee ikonia. Sytyttää sitten vainajien muistelupöydän luona tuohuksen, pitkän, kapean mehiläisvahakynttilän.

Parvella seisoo pääosin pakolaisista koottu, viisihenkinen Intermezzo-kuoro.

On kuin pala Ukrainaa olisi siirretty tänne, linnuntietä yli tuhannen kilometrin päähän kotimaasta.

Ikoni on peräisin Kiovan luolaluostarista, idän ortodoksisuuden sydämestä.

Luolaluostari on lähes tuhat vuotta vanha, kivimuurien ympäröimä valtava alue Kiovan keskustassa. On maanalaisia luolia, joissa alkuaikojen munkit asuivat. On maanpäällisiä kirkkoja, joiden kupolimeri näkyy kauas.

Kun luostari perustettiin, se kuului Kiovan Rusiin, ruhtinaiden löyhään yhteenliittymään. Laajaa valtakuntaa hallitsi suuriruhtinas Vladimir 900-luvun lopulla. Kerrotaan, että hän häikäistyi Bysantin keisarin Basileios II:n siskon Annan ja ortodoksisen liturgian kauneudesta.

Vladimir otti molemmat, Annan vaimokseen ja kristillisen uskon Konstantinopolista. Vuonna 988 pakanaruhtinas kastettiin ortodoksiksi.

Myöhemmin venäläinen historiankirjoitus loisi tapahtumasta myyttisen kertomuksen. Vladimirin kaste oli ollut Venäjän valtion, kansan ja ortodoksisuuden alkupiste. Kiovan Rusin alueen muut itäslaavilaiset kansat – ukrainalaiset ja valkovenäläiset – olivat erottamaton osa russki miriä, venäläistä maailmaa.

Ajatusta kansoja yhdistävästä kasteesta ei koskaan unohdettaisi.

Korkeasta kellotapulista avautui näkymä kauas Dnepr-joelle, yli kullattujen kupolien. Serhii Danilovin opinahjo, teologinen seminaari, sijaitsi Kiovan luolaluostarin alueella.

Hän luki kirjoja, avusti kellonsoittajana ja kävi rukoilemassa ikoneihin ikuistettujen pyhien edessä.

Koulutus ei kuitenkaan ollut sellaista, kuin Danilov oli ajatellut.

Ainoa, mitä seminaarissa opetettiin, oli kuuliaisuus. Papit vihittiin osaksi russki miriä.

Venäjän ortodoksinen kirkko oli hallinnut Ukrainassa yli 300 vuotta. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen, lyhyen itsenäisyyden aikana, perustettiin Ukrainan oma ortodoksinen kirkko. Toiminta lakkasi, kun maa liitettiin Neuvosto-Venäjään. Uskonto on oopiumia kansalle, bolševikit julistivat. Alkoi pappien ja piispojen vaino.

Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitossa vallitsi ateismi. Venäjän ortodoksisen kirkon sallittiin toimia rajoitetusti. Myös Ukrainassa pappien tehtävä oli julistaa neuvostokansalaisen ihannetta ja tukea valtion ulkopolitiikkaa.

1990-luvun alussa, kun Ukraina oli itsenäistynyt uudestaan, kirkot vapautuivat kahleistaan.

Äkkiä maassa oli neljä kirkkoa. Kreikkalaiskatolinen oli uskollinen Vatikaanin paaville, vaikka palvelukset olivat ortodoksisia.

Autokefaalinen kirkko ja Kiovan patriarkaatti korostivat ukrainalaisuutta. Neljäntenä oli Ukrainan ortodoksinen kirkko, joka kuului Moskovan patriarkaatin alaisuuteen.

Serhii Danilov teki oman valintansa.

Vuonna 2016 hän aloitti rakennusinsinöörin opinnot Kiovan kansallisen rakennuksen ja arkkitehtuurin yliopistossa. Kirkontornit vaihtuivat tornitaloihin, kaapu kypärään.

Danilov jätti taakseen riitaisan ortodoksimaailman.

Ortodokseilla ei ole yhtä ehdotonta johtajaa kuten katolisilla paavi. Arvoasemaltaan korkein on keskellä muslimimaata, Turkin Istanbulissa istuva Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka. Hän on perinteisesti myöntänyt täysin itsenäisen eli autokefaalisen aseman eri maiden ortodoksille kirkoille.

Kontantinnopolin Bartolomeosta pidetään ortodoksipiireissä nykyaikaisena patriarkkana. Hänen asemaansa on haastanut vanhoillinen Kirill, Moskovan patriarkka, jonka johtama Venäjän ortodoksinen kirkko on väkiluvultaan suurin.

Elokuussa 2018 alkoi kahden pitkäpartaisen patriarkan repivä valtataistelu.

Taistelu, jolla olisi pitkät jäljet.

Konstantinopoli oli luvannut itsenäisyyden yhteen sulautuneille Kiovan patriarkaatille ja Ukrainan autokefaaliselle kirkolle. Kirill yritti saada Bartolomeosta perumaan päätöksen. Hän lensi seurueineen yksityiskoneella Istanbuliin. Ilmapiiri oli jäätävä. Kun Moskovan patriarkka oli juomassa kivennäisvettä, henkivartija oli ottanut lasin kädestä pois ja vaihtanut omasta laukusta vesipullon tilalle.

Arkkipiispa Elpidophoros muisteli myöhemmin The Atlantic-lehdessä: ”Ikään kuin yrittäisimme myrkyttää Moskovan patriarkan.”

Virallisesti oli keskusteltu ”veljellisissä merkeissä”.

Todellisuudessa välit olivat poikki; Bartolomeos ei taipunut Kirillin painostukseen.

Ukrainassa kymmenentuhatta seurakuntaa kuului yhä Moskovan patriarkaattiin. Jos ne vaihtaisivat leiriä uuden Ukrainan itsenäisen kirkon alle, Venäjän ortodoksinen kirkko voisi menettää kolmasosan seurakunnista.

Pelissä oli vielä korkeampi panos kuin kirkon asema.

Vladimir Putin oli valittu Venäjän presidentiksi vuonna 1999, Kirill patriarkaksi kymmenen vuotta myöhemmin.

Valtion ja kirkon päämies löysivät yhteisen vihollisen. He julistivat, että länsi uhkasi liberaaleilla arvoillaan äiti-Venäjää niin sotilaallisesti kuin moraalisesti.

Putinia ja Kirilliä yhdisti myös yli tuhat vuotta vanha Vladimirin kaste. He mielsivät Kiovan Venäjän kristinuskon ja kansan kehdoksi. Ei olisi olemassa Ukrainan kieltä, ei olisi olemassa itsenäistä Ukrainan ortodoksista kirkkoa.

Kremlissä ja Danilovin luostarissa, presidentin ja patriarkan virka-asunnoissa, vahvistui käsitys: Ukraina on meidän! 

Vieno savu levittää suitsukepihkan tuoksua profeetta Elian kirkossa Helsingissä.

Satapäinen kirkkokansa seisoo kuten tapana on. Mutta ei vanhan perinteen mukaan, miehet oikealla ja naiset vasemmalla puolella, vaan kaikki sekaisin ympäri kirkkosalia. Alttariseinän ikonissa Neitsyt Maria pitää Jeesus-lasta sylissään, surumielisin silmin.

Tänään alttarin ympärillä liikkuu poikkeuksellisen paljon sielunpaimenia. Serhii Danilov, kaksi suomalaista pappia ja Valamon igumeni kullan ja valkoisen värisissä asuissaan.

Alkusiunausta seuraa kahdentoista anomuksen rukoussarja. Pappi lausuu, kuoro vastaa. Kolme ensimmäistä anomusta on omistettu rauhalle. Toinen on kuin pyyntö Ukrainan puolesta:

”Rukoilkaamme Herralta koko maailmalle rauhaa, Jumalan pyhille kirkoille kestävyyttä ja kaikkien yhdistymistä.”

Ilmahälytyssireenit huusivat Kiovassa uudestaan ja uudestaan.

Varhain torstaiaamuna, 24. helmikuuta 2022, Venäjän joukot vyöryivät Ukrainaan. Ohjusiskuja ja tykistökeskityksiä ympäri maata. Pääkaupungin läheisellä lentokentällä taisteltiin.

Osta siihen autoon dieseliä, isä oli muistuttanut poikaansa.

Nyt Serhii Danilovilla oli kiire. Hän jonotti huoltoasemalle ja tankkasi auton. Alkoi pakomatka Kiovasta vaimon, Kseniian, kanssa. Krementšuk, Vinnitsa ja lopulta Lviv maan länsireunalla.

Kuka minä olen? Mitä haluan elämältä? Mikä on oikein?

Kysymykset eivät jättäneet Danilovia rauhaan. Hän päätti palvella maataan rukouksin, ei asein. Keväällä 2022 hänet vihittiin lukijaksi, syksyllä 2022 diakoniksi, ”papin ääneksi” jumalanpalveluksissa.

Pariskunta palasi Kiovaan. Vastavihityn diakonin oli osallistuttava 40 päivänä peräkkäin liturgiaan. Välillä raketit räjähtelivät taivaalla, kun auto kiiti pitkin pääkaupunkia.

Esikoinen syntyi keskelle sotaa, helmikuussa 2023.

Serhii ja Kseniia olivat tutustuneet Pyhän Joonaan luostarissa, jossa tuleva aviomies työskenteli diakonina ja kuoron laulajana. Lapsi kastettiin Ionaksi, ortodoksien pyhän mukaan.

Keväällä pommitukset yltyivät Kiovassa. Danilovit asuivat kerrostalon 17. kerroksessa. Sähkökatkoja, räjähdysten ääniä, heliseviä ikkunoita, öitä läheisen metroaseman suojassa.

Itkevä Iona valvotti vanhempia.

Kahdestaan he olivat kestäneet sotastressin. Mutta nyt heitä oli kolme. Oli ajateltava lapsen tulevaisuutta.

Lokakuussa 2023 Danilovit pakkasivat autoon lapsen, Serhiin isoäidin ja tavarat, myös kotialttarin ikonit. Puolassa, Tšekissä, Saksassa ja Ruotsissa asui ystäviä, mutta matka jatkui vielä pohjoisemmaksi.

Maahan, jolla on yhteistä rajaa Venäjän kanssa yli 1 300 kilometriä.

Herra, armahda!

Lyhyt rukous kiertää parvekkeelta kirkkosaliin. Ukrainalaisten kuoro laulaa moniäänisesti, pieniä osuuksia jo suomeksi.

Ennen uskovaisten liturgiaa on opetettavien liturgia.

Pienessä saatossa Valamon igumeni Mikael kiertää salissa paksu evankeliumi käsissä, kynttilänkantajat edellä. Tämän sunnuntain evankeliumi on Luukkaalta, 8. luku, jakeet 26–39. Se on kertomus miehestä, jonka Jeesus vapauttaa pahoista hengistä.

Opetuspuheen pitää Serhii Danilovin kollega, rovasti Heikki Huttunen, ensiksi ukrainaksi, sitten tiiviisti suomeksi.

Sanat valavat toivoa. Demoneista on mahdollista päästä eroon, Ukrainassakin.

Pappi muistuttaa Elian kirkkoon sijoitetusta Kiovan luolaluostarin ikonista. Siihen on kiinnitetty pyhien jäänteitä. Reliktit eivät ole vain historian aarteita vaan myös tulevaisuuden julistajia.

”Ne kutsuvat meitä Jumalan todellisuuteen”, Huttunen sanoo.

”Siihen todellisuuteen, jossa valo voittaa pimeyden, jossa hyvyys voittaa pahaan”.

Lokakuun lopussa Serhii Danilov on ollut vuoden Suomessa. On kulunut reilut kaksi kuukautta kuukautta siitä, kun Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leo vihki hänet papiksi Uspenskin katedraalissa.

”Ennen sotaa sitä ei ajatellut kuolemaa”, Danilov sanoo.

”Mutta kun sota alkoi, ajattelee kuolemaa joka päivä. Siihen alkaa tottua.”

Ikoneissa kuvatut pyhät lohduttavat. Ikoneita on Elian kirkossa Hietaniemessä, kotona Espoon Matinkylässä ja toimistossa Länsi-Pasilassa.

Danilov ei ole vain pappi, vaan tekee punatiilisen kerrostalon kivijalassa kotoutustyötä ukrainalaisten pakolaisten parissa.

Uutiset kotimaasta ovat muuttuneet kuukausi kuukaudelta synkemmiksi, samoin mielialat evakossa.

”Emme näe sodalle loppua.”

”Mutta kun kuvittelemme lopun, se näyttää… ei hyvältä.”

Moskovan patriarkka Kirill on kuvannut hyökkäystä Ukrainaan ”pyhäksi sodaksi” ja luvannut synnit anteeksi kuolleille venäläissotilaille.

Miten Jumala sallii tappamisen, vielä ortodoksisuuden nimissä?

Rakastaako Jumalaa meitä, ukrainalaisia?

Onko Jumalaa edes olemassa?

Niin pakolaiset kysyvät papiltaan, isä Serhiiltä. Hän vastaa, että olet Suomessa, turvassa, se on merkki Jumalan rakkaudesta.

Ja on vain jatkettava rukoilua rauhan puolesta.

”Jos menetämme uskomme, olemme henkisesti kuolleita.”

Serhii Danilov on nuori, 27-vuotias. Poskiparrassa, viiksissä ja mustissa silmälaseissa hän näyttää ikäistään vanhemmalta. Hymyilee ystävällisesti ja puhuu lempeästi niin kuin sielunpaimenilla on tapana.

Mutta pappi käy omaa jaakopinpainiaan.

Lapsuuden koulukaverit sotivat rintamalla siellä jossain, suojautuvat kiihtyviltä tykistökeskityksiltä.

Ystävä Artem on lähtenyt tuonilmaisiin, menehtynyt taistelussa.

Facebookissa Danilov on jakanut kuvan Vladista. Luokkatoveri seisoo täydessä varustuksessa, rynnäkkökivääri rinnalla. Viestissä pyydetään lahjoittamaan rahaa sotilasajoneuvojen hankintaan.

Danilov osallistui Kiovan yliopistossa kahteen sotilaskurssiin. Pappina hän ei voi kuvitella tarttuvansa aseeseen, tappavansa ihmisiä.

”Joka päivä mietin, miten voin auttaa maatani.”

”Ja joka päivän ajattelen, että en tee tarpeeksi. Että minun täytyy tehdä enemmän ja enemmän.”

Hänen ikäisensä nuoret miehet saavat poistua Ukrainasta vain poikkeustapauksissa. Danilovilla syy oli sairas, vammainen isoäiti, joka pakeni perheen mukana.

Suomen ortodoksiselle kirkolle ukrainaa puhuva Danilov oli kuin taivaanlahja. Pakolaiset olivat odottaneet tuttua kieltä puhuvaa pappia.

Sodan mukana kamppailu ukrainalaisten sieluista oli siirtynyt Suomeen.

Profeetta Eliaan kirkko on ortodoksien hautauskirkko Helsingin Hietaniemessä. Sunnuntaisin siellä kiirii ukrainaksi ja suomeksi resitointi, laulava puhe.

Danilov sanoo, että molemmat kielet ovat tärkeitä ukrainalaisille. Kun he kuulevat äidinkieltään lausuttavan ja laulettavan, he tuntevat olonsa levolliseksi. Suomen kieli juurruttaa uuteen kotimaahan.

”Meille tulee tunne, että olemme osa perhettä, isoa perhettä.”

”Se antaa voimia.”

Kieli myös jakaa, erottaa ukrainalaisia ja venäläisiä. Ikätoverien tavoin Danilov oppi koulussa venäjän. Ennen sotaa se oli hänen työkielensä rakennusfirmassa.

Kun Venäjä hyökkäsi, lukemattomat ukrainalaiset vaihtoivat kieltä, alkoivat puhua ukrainaa.

Danilov on kahden pienen lapsen isä. Hän kasvattaa heidät ukrainalaisiksi, opettaa maansa historiaa ja kulttuuria.

”Puhun heille vain ukrainaa.”

Elian kirkosta on tullut epävirallinen kotikirkko lukuisille ukrainalaisille. Siellä Danilov haluaisi myös kastaa lapset ja vihkiä parit avioliittoon tutulla kielellä, ukrainaksi.

On turvallinen olo, kun paikalla ei ole venäläisiä. On helpompi tukea läheistä, kun kokemukset ja menetykset ovat yhteisiä.

Valtaosa ukrainalaisista on paennut maan itäosista. Alueilta, joiden kirkoissa rukoiltiin Moskovan patriarkka Kirilin puolesta.

Nyt patriarkan nimi herättää surua, vihaa ja pelkoa.

Danilovilta on kysytty useita kertoja: Eihän sinulla ole mitään tekemistä Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa?

”Venäläisellä ortodoksipapilla on huono kaiku.”

On ehtoollisen aika. Kuution muotoiseksi leikattu leipä, Karitsa, on sekoitettu viinin joukkoon. Naiset ja miehet, sylilapset ja vanhukset, perheet ja yksin tulleet asettuvat kahteen jonoon.

Pappi jakaa ehtoollisen, jokaiselle samasta lusikasta.

Samaan aikaan Hietaniemen hautausmaan toisella laidalla, lähellä krematoriota, kaikuu Venäjällä käytettävä kirkkoslaavi.

Pyhän Nikolauksen seurankunta pitää sunnuntain jumalapalvelustaan.

Liturgiassa muistetaan seurakunnan ylintä hengellistä johtajaa, Moskovan patriarkka Kirilliä.

Venäjän hävityksen kokeneille ukrainalaisille on ollut yllätys, että myös Suomessa on Moskovan patriarkaatin alaisia seurakuntia. Suurimmat ovat Helsingissä toimivat Pyhän Nikolauksen ja Pokrovan seurakunnat.

Niiden historia on lähes sata vuotta vanha.

Suomen itsenäistyttyä valtio ja ortodoksinen kirkko halusivat ottaa etäisyyttä Venäjään. Vuonna 1923 Konstantinopolin patriarkaatti myönsi autonomian. Liturgian kieli muuttui suomeksi. Myös juhlien ajankohdat vaihtuivat, kun vanha juliaaninen kalenteri korvattiin gregoriaanisella.

Pyhän Nikolaoksen ja Pokrovan seurakunnat syntyivät vastavetona kalenterin ja kielen muutokselle.

Seurakunnat vastustivat bolševikkien Neuvosto-Venäjää. Sotien jälkeen tilanne muuttui. Moskovan patriarkaatti painosti naapurikirkkoa palaamaan sen helmaan. Suomen ortodoksinen kirkko ei taipunut, mutta Pokrova ja Pyhä Nikolaus jäivät pysyvästi Venäjän kirkon alaisuuteen.

Kylmän sodan vuosina suojelupoliisi epäili, että Neuvostoliitto lähetti seurakuntiin vakoilijoita pappien kaavussa. Vähitellen väki väheni, kunnes 1990-luvun muuttoaallossa seurakunnat saivat tuhansia uusia jäseniä Venäjältä.

Nyt Ukrainan sodan aikana ovet ovat olleet auki pakolaisille.

Moni maan itäosista tullut on tottunut kuuliaisuuteen Venäjän ortodoksiselle kirkolle, sodasta huolimatta.

On myös ukrainalaisia, jotka etsivät Moskovan patriarkaatin alaisista seurakunnista vanhaa hengellistä kotia. Kieli, kirkkoslaavi, on tuttu, joulu ja pääsiäinen vanhoilla paikoillaan.

Sodan alettua seurakunnat ovat käpertyneet kuoreensa.

Pyhän Nikolauksen seurakunta on julkaissut yhden tiedotteen. Yhteisö ilmoitti vastustavansa ”ehdottomasti sotaa” ja rukoilevansa ”rauhaa sekä keskinäistä veljesrakkautta”. Samalla kerrottiin, että politiikasta puhumista ja siitä riitelyä ei katsota ”hyvällä”.

Napanuora rajan taakse Kirillin johtamaan kirkkoon on säilynyt.

Moskovan käsi on ulottunut Suomeen myös toista reittiä – sotaa käyvästä Ukrainasta.

Maaliskuussa 2024 arkkipiispa Leo sai erikoisen viestin, sähköpostin ilman lähetettä. Kirjeessä kerrottiin, että Moskovan patriarkaattiin kuuluva Ukrainan ortodoksisen kirkko perustaa Suomen kaksi seurakuntaa. Ei perusteluja, pelkkä ilmoitus.

Arkkipiispan teologinen sihteeri selvitti, mistä oli kysymys. Ukrainalaiset pakolaiset olivat kuulemma keränneet nimilistoja, joissa toivottiin sielunhoidollista apua.

Tiettävästi toiselle seurakunnalle yritettiin ostaa Savosta tyhjilleen jäänyt ortodoksikirkko. Hämeessä uskonnollisen yhteisön epäillään tarjonneen ukrainalaisille tiloja.

Mutta hankkeet eivät ole edenneet eikä seurakuntaa perustettu, ainakaan virallisesti.

Turkuun sen sijaan on rekisteröity yhdistys, Ukrainan Ortodoksinen seurakunta Länsi-Suomessa.

Moskovan patriarkaattiin kuuluva seurakunta toimii piilossa. Tieto palveluksista kulkee suusta suuhun. Seurakunta on yrittänyt vuokrata tiloja Suomen ortodoksiselta ja evankelis-luterilaiselta kirkolta mutta tuloksetta.

Tilaisuuksia on tiettävästi järjestetty puistossa ja yksityisessä kodissa. Liturgioita on pitänyt pappi, joka on aiemmin toiminut Venäjän, nyt jo suljetun Turun konsulaatin kirkossa.

Moskovan patriarkaatin alainen Ukrainan ortodoksinen kirkko on perustanut läntiseen Eurooppaan yli 80 seurakuntaa. Suomen ortodoksinen kirkko vastustaa kilpailevia seurakuntia, jotka rikkovat toiminnallaan kirkollisen lain, kaanonin, rajoja.

Suomen lain mukaan on kyllä laillista perustaa uskonnollisia yhdistyksiä. Salamyhkäisyys herättää silti kysymyksiä.

Onko aito halu auttaa ukrainalaisia hengellisessä hädässä?

Vai onko uskonto vain yksi väline Venäjän pehmeässä vallankäytössä?

Ruotsin turvallisuuspoliisi Säpo on todennut lausunnossaan, että Moskovan patriarkaatin alaiset seurakunnat ovat turvallisuusriski.

Viron parlamentti on julistanut Venäjän ortodoksisen kirkon maan sotilaallista aggressiota tukevaksi instituutioksi. Linjaus pakottaa maassa toimivat Moskovan patriarkaattiin kuuluvat seurakunnat katkaisemaan kaikki yhteydet Venäjälle.

Suomessa keskustelu on ollut vähäistä. Suojelupoliisista ei kommentoida, millaisena turvallisuusuhkana Venäjän ortodoksinen kirkko nähdään.

Sota Ukrainassa on kietonut uskonnon ja politiikan, kirkon ja valtion, sotkuiseksi vyyhdiksi.

Ukrainan valtio on hiljattain kieltänyt Venäjältä johdetun kirkon toiminnan Ukrainassa. Käytännössä kielto koskee Moskovan patriarkaattiin kuuluvaa Ukrainan ortodoksista kirkkoa. Sen johto on syyttänyt politiikkoja vainosta ja vakuuttanut riippumattomuutta Venäjästä.

Myös Kiovan luolaluostarin hallinnasta kamppaillaan. Viranomaiset ovat tehneet alueelle ratsioita, munkkeja on epäilty Venäjän kätyreiksi. Luostari on jakaantunut taistelevien kirkkojen mukaan. Osassa alueen kirkoissa saarnataan ukrainaksi, osassa kirkkoslaaviksi, Moskovan patriarkaatin alaisuudessa.

Maailmalla johtavien patriarkaattien valtataistelu on kiihtynyt. Venäjän ortodoksinen kirkko on ostanut pappeja puolelleen Afrikassa, Konstantinopolin tukialueella. Sekasortoa on hyödyntänyt Romanian ortodoksinen kirkko, joka on perustanut seurakuntia uusissa maissa.

Ortodoksista kirkkoa jakaa sen historian syvin skisma, eripura.

Lähtö koitti maaliskuussa 1940, pian talvisodan päätyttyä.

Laatokka, Karjalan mereksi kutsuttu järvi, ympyröi Valamon luostarisaarta. Munkit ja kalleimmat taideaarteet oli evakuoitu. Jäljellä oli kellonsoitto pääkirkossa. Kaksitoista lyöntiä oli merkki, että luostari lopetetaan.

Uusi Valamo perustettiin Heinäveden Papinniemeen, savolaiseen järvimaisemaan.

Karjalaiset munkit ottivat muuton raskaasti. Jo Suomen itsenäisyyden alussa he olivat vastustaneet luostarin suomalaistamista. Venäläinen veljestö ei hyväksynyt uutta kalenteria ja liturgiakieltä, suomea. He olivat eläneet satoja vuosia Venäjän kirkon perinteiden mukaan.

Sotien jälkeen, kun Suomen ortodoksista kirkkoa patistettiin äiti-Venäjän kirkon huomaan, Valamon munkit siirtyivät takaisin Moskovan leiriin. Vasta kanonisen kiistan ratkettua vuonna 1957 luostari palasi osaksi suomalaista kirkkoa.

Kahdeksan munkkia lähti Neuvostoliittoon. Laatokan Valamoon, sotilasalueelle, ei ollut enää pääsyä.

Marraskuussa 2023 Heinävedeltä kantautui historian kaikuja.

Igumeni Mikael oli tekemässä kirkolliskokoukselle aloitteen: pääsiäistä, ortodoksien suurinta juhlaa, olisi siirryttävä viettämään samaan aikaan kuin Venäjällä. Aikoinaan Suomen valtio oli painostanut kirkkoa luopumaan vanhasta kalenterista, ja nyt päätös piti korjata, Valamon johtaja perusteli.

Pääsiäisen siirto ei olisi kirkon ”venäläistämistä”, hän kiisti Aamun Koitto -lehdessä.

Ehdotusta paheksuttiin ortodoksipiireissä. Ei pidä herättää riitaa, kun Venäjä sotii Ukrainassa.

Igumeni Mikael vetosi myös pakolaisiin. Jos pääsiäistä vietettäisiin ukrainalaisille tuttuna ajankohtana, kirkko voisi saada enemmän uusia jäseniä.

Marraskuussa ortodoksien kirkolliskokous hylkäsi aloitteen selvin luvuin.

Pappi Serhii Danilovin työ on vasta alussa.

Tuoreimmassa kyselyssä puolet pakolaisista ilmoittaa jäävänsä pysyvästi Suomeen. On raskasta elää elämättä, odottaa loputtomasti paluuta. Ja moni on menettänyt kaiken. Ei ole kotikaupunkia, ei taloa, ei työpaikkaa, ei puolisoa.

Danilov uskoo, että ukrainalaiset sopeutuvat uuteen kulttuuriin. Ukraina on ollut Suomen tavoin rajamaa, idän ja lännen välissä. Ja maassa ollaan maan tavalla, myös ortodoksisen kirkon juhlapyhinä.

”Meillä oli kirkko ääriään täynnä, vaikka pääsiäistä vietettiin eri aikaan kuin Ukrainassa”, Danilov sanoo.

Kirkolta ei odoteta enää ruoka- ja vaateapua. Danilov on kuullut, että pakolaiset kaipaavat tietoa, miten suomalainen yhteiskunta toimi. Kun Vaasassa järjestettiin yrittäjäkurssi, sen jälkeen ortodoksinen kirkko sai runsaasti uutta jäsentä.

”Jos kirkko auttaa ihmisiä nyt kotoutumaan, he auttavat sitten kirkkoa.”

Danilov unelmoi itse paluusta kotimaahan.

Perhettä ja ystäviä on eniten Ukrainassa. Maa on jälleenrakennettava. Mutta valinta ei ole yksin hänen. Vaimo on kysynyt, millainen rauha aikanaan syntyy. Onko Ukraina turvallinen maa lapsille kasvaa ja käydä koulua?

Suomessa elämä on mallillaan, juuri nyt.

Matinkylän koti, kaksio, on sisustettu skandinaavisen vaaleaksi. Luontoa löytyy läheltä, puistoja ja metsiä kulkea. Lapsia odottavat hyvät päiväkodit ja koulut.

Vielä Danilov ei ole juurtunut Suomeen. Aluksi on opittava kieli. Sitten voi hakea papin tointa tai rakennusfirmasta työpaikkaa. Lomilla voisi käydä tapaamassa sukua Ukrainassa.

Hän on keskustellut ystävänsä kanssa Suomesta. On löytynyt vain yksi huono puoli.

”Se on teidän naapuri, Venäjä.”

Kaikki hiljentyvät kuuntelemaan alttaripoikaa.

Keskellä kirkkosalia Mykola kertoo suomeksi, että ulkona on katettu pöytä. Ukrainalaiset ovat valmistaneet perinteisiä ruokia. On borssia, vareniki-nyyttejä, pampushka-leipää ja paljon muita herkkuja.

Mutta vielä on jäljellä yksi hymni.

Serhii Danilov ja kuoro asettuvat riviin Kiovan luolaluostarin ikonin taakse. Tämän vanhan kansansävelmän kaikki ukrainalaiset tuntevat, se on Rukous Ukrainan kansan puolesta.

Laulu kaikaa kuulaasti.

Yksi on kuorosta pois. Natalie on matkustanut Ukrainaan, hautamaan kaatuneen miehensä. 

Jutun lähteenä on käytetty Heta Hurskaisen ja Teuvo Laitilan kirjaa Ukraina on meidän! – Kirkot ja politiikka Ukrainan ja Venäjän suhteissa.