Avoimen uteliaana Berliinissä 1938

Helvi Hämäläinen (1907–1998) tunnettiin rohkeana, modernina ja pyskologisesti tarkkanäköisenä kirjailijana. Hänen tunnetuin teoksensa Säädyllinen murhenäytelmä kuvasi porvarillisen elämän kulisseja poik­keuksellisen avoimesti. Kirja aiheutti ilmestyessään vuonna 1941 suuren kohun.

Hämäläinen eli pitkän elämän, joten hän pääsi vuonna 1993 ilmestyneissä muistelmissaan ohjaamaan urastaan syntynyttä kuvaa. Muistelmia täydensi hänen päiväkirjoistaan toimitettu teos.

Hän suhtautui omaa elämäänsä koskevaan kertomukseen hyvin kontrolloivasti. Hän valitsi päiväkirjoistaan julkaistavat kohdat. Hän valitsi myös muistelmateoksen kirjeet, joiden avulla hänen tarinansa dokumentoitiin.

Nyt hänen arkistonsa on avautunut tutkijoille, joten voimme arvioida, miten valikointi on vaikuttanut. Esimerkiksi suhde Saksaan 1930-luvulla saa uusia sävyjä.

Huhtikuussa 1938 Hämäläinen alkoi valmistautua usean viikon matkalle Eurooppaan, mitä varten oli saanut Gummerukselta lainan. Hämäläinen halusi matkustaa Euroopan sydämeen nähdäkseen mielikuviensa nostalgisen Pariisin.

Euroopassa valmistauduttiin jo henkisesti uuteen sotaan, ja Hämäläinen ymmärsi tulossa olevan myrskyn pyyhkivän kaiken vanhan tieltään. Tai näin Hämäläinen muistelmissaan kuvaa matka­-aikomustaan, tällöin jo toki toisen maailmansodan kokeneena ja siksi jälkiviisaana.

Varsinaisesti matkalla oli kaksi päämäärää, Berliini ja Pariisi, joista toinen edusti uutta nousevaa maailmanmahtia, toinen vanhaa kulttuuria, jota Hämäläinen halusi kokea vielä ennen sen katoamista.

Hämäläisen passin kirjausten mukaan hän lähti matkaan Helsingistä 23. huhtikuuta 1938. Oli halvempaa matkustaa rahtilaivassa kuin matkustaja-aluksella, vaikka olot olivat karummat, joten matka alkoi Eteläsatamasta pienellä mustalla rahtilaivalla, S/S Nordlandilla, joka otti mukaansa vain kourallisen matkustajia.

Maihin astuttiin kaksi päivää myöhemmin Stettinissä, josta matka jatkui junan halvimmassa istumavaunussa.

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Berliini, jonka katukuvassa näkyi kaikkialla politiikka ”Berliinin natsivallan ollessa ylpeimmillään”.

Muistan kuinka seisoin hotellin ikkunan ääressä yöllä. Minulla oli tunne mahdista, joka tuntui huokuvan katukivistäkin – en osaa selittää paremmin Berliinin silloista ilmapiiriä, Hämäläinen kertoo muistelmissaan.

Päivällä, kun kävelimme Berliinin kaduilla – tuon vanhan, sitten pommituksissa tuhoutuneen ja kadonneen kaupungin kaduilla – vastaamme tuli yhtenään iloisia, nuoria sotilaspukuisia miehiä; he hälisivät ja heistä kaikista loisti jonkinlainen korostunut miehinen itsetunto, joka tuntui kohdistuvan meihin nuoriin naisiin siten, että tunsimme erityisesti olevamme naisia. Se ei ollut epämiellyttävää – päinvastoin, oli mieluista kokea tuo ohimenevä tunne… Siinä oli jonkinlaista miehisen ylemmyyden tuntoa, mutta sillä tavoin, että nainen juuri naisena oli suojeltava, arvokas.

Kaikissa näyteikkunoissa oli suuria Hitlerin kuvia, ei valokuvia vaan nimenomaan suuria öljymaalauksia hänestä. Todella kaikkialla. Pistäydyimme mm. Wertheimin suuressa kuuluisassa tavaratalossa; se oli esiintynyt kirjallisuudessakin jossain Undsetin romaanissa. Minä ostin hyvin halvan, suloisen kerraston sieltä. Kerrastossa oli valkealla pohjalla pieniä ruusunnupun kuvia. (Se ihastutti Olavia myöhemmin.)

Kaikkialla kuohui jollain lailla iloinen, vilkas elämä. Siitä kärsimyksestä, jota tämä vallalla oleva järjestelmä jo silloin kylvi, ei meillä kummallakaan ollut aavistustakaan. Koko Saksan kansa tuntui olevan jonkinlaisen ilon ja rohkeuden, elämäninnon täyttämä.

Tietämättömyys Hitlerin hallitsemassa kansallissosialistisessa Saksassa vallitsevasta hallinnon mielivallasta ja keskitysleireistä ei kuitenkaan pitänyt paikkansa.

Hämäläinen kuvaa seuraavana vuonna kirjoittamassaan Säädyllisessä murhenäytelmässä juuri vuoden 1938 aikana sivistyneistön keskuudessa käytyjä keskusteluita kirjarovioista ja sosiaalisista ”uudistuksista”, joiden tiedettiin tarkoittavan armotonta suhtautumista esimerkiksi toisinajattelijoihin, mielisairaisiin ja homoseksuaaleihin.

Hitlerin valtaannousua seurannut juutalaisten tutkijoiden, taiteilijoiden ja kirjailijoiden sorto oli herättänyt huomiota Suomessakin.

Monet hyväksyivät Saksan toimet päämäärien takia, vaikka kokivatkin jossain määrin myötätuntoa uhreja kohtaan. Saksassa jalansijaa saaneet kovat arvot ja ankarat ihanteet saivat nostetta myös Suomessa.

Oli kuitenkin sivistyneitä, jotka kokivat velvollisuudekseen nousta jo varhain fasistisia ja juutalaisvihamielisiä ajatuksia vastaan.

Entisen presidentin puoliso Ester Ståhlberg esimerkiksi oli julkaissut jo syksyllä 1933 novellikokoelman Katso, unennäkijä tulee, joka kuvasi juutalaista kulttuuria positiiviseen sävyyn.

Teoksen vastaanotto oli ollut myrskyisä ja herättänyt suomalaisessa äärioikeistossa suoranaista vihaa ihmisarvon kannattajia kohtaan.

Ruotsinkielisen Ståhlbergin apuna teoksen kielen muokkaamisessa oli ollut Katri Vala, Helvi Hämäläisen ystävä, joka oli Tulenkantajat-lehden pakinoissaan pitkin 1930­-lukua kärjekkään kriittinen suomalaisten Saksa-­ihailua kohtaan.

Kansallissosialistinen politiikka aiheutti kuohua myös Suomessa, sitä seurattiin täällä tarkasti, eivätkä suomalaiset olleet tietämättömiä siitä, mitä Saksassa tapahtui.

Ennemminkin Hämäläisen iloa korostava mielenkiinto saksalaista kansallismielistä innostusta kohtaan osoittaa, että hän seurasi Saksassa tapahtuvaa muutosta uteliaasti ja oli avoin inspiroitumaan siitä.

Hämäläisen ystävä Olavi Paavolainen oli samankaltaisella, myönteisen avoimella katsannolla vieraillut kesällä 1936 Eurooppalaisen kirjailijaliiton vieraana Travemünden kirjailijakodissa ja kirjoittanut kokemuksistaan teoksen Kolmannen valtakunnan vieraana (1936).

Epäkohtien ja Saksassa harjoitetun julmuuden mainitseminen ei peitä näkyvistä, kuinka Hämäläinen ja Paavolainen innoittuvat Saksassa rakennettavasta uudenlaisesta yhteiskunnasta.

Monelle Saksan kehitystä seuraavalle suomalaiselle tarkoitus näytti pyhittävän keinot.

Hämäläisen matkakumppanina Euroopassa oli maisteri Siiri Vihantola, taiteilija Onni Ojan vaimon sisar. Vihantola oli kotoisin Lapualta ja valmistunut ylioppilaaksi poliittisesti aktiivisen Hilja Riipisen johtamasta Lapuan yhteiskoulusta.

Kokoomuksen kansanedustaja Riipinen oli toiminut aktiivisesti Lapuan liikkeessä ja siirtynyt liikkeen lakkauttamisen jälkeen perustetun kansallismielisen Isänmaallisen kansanliikkeen kansanedustajaksi.

”Hurjana Hiljana” tunnettu Riipinen oli Hitlerin kannattaja ja Lotta Svärd ­-liikkeen keskeisiä ideologeja yhdessä Lapuan yhteiskoulun kollegansa Fanny Luukkosen kanssa.

Vihantola oli yliopistosta valmistuttuaan palannut työskentelemään Lapuan­ yhteiskoulun äidinkielen ja histo­rian lehtorina, jona hän toimi myös Hämäläisen kanssa tehdyn Berliinin ja Pariisin matkan aikana.

Hämäläisen päiväkirjoista käy myöhemmin ilmi, että Vihantola kuului Hilja Riipisen lähipiiriin ja Vihantolan kanssa käydyt keskustelut Riipisestä kiehtoivat myös Helvi Hämäläistä.

Ei siis ole uskottavaa, että Hämäläinen olisi keväällä 1938 ollut tietämätön Hitlerin Saksassa aikaansaamasta julmasta käänteestä, vaan on ilmeistä, että he kävivät matkan aikana myös vilkasta maailmankatsomuksellista keskustelua kansallissosialistisista uudistuksista.

Nämä keskustelut vaikuttivat myös Hämäläisen omaan maailmankatsomukseen.

Hämäläinen kertoo muistelmissaan kirjoittaneensa matkaltaan kotiin kirjeitä äidilleen ja sisarilleen Taimille ja Rauhalle sekä pojalleen Napelle. Nämä kirjeet eivät kuitenkaan ole mukana Helvi Hämäläisen arkistossa.

Yksi Pariisista lähetetyistä kirjeistä on julkaistu muistelmissa, mutta tämäkään kirje ei ole säilynyt arkistossa. Arkistossa ei ole myöskään matkapäiväkirjaa keväältä 1938, vaikka Hämäläinen myöhemmin dokumentoi useiden sodan jälkeisten matkojensa tapahtumat yksityiskohtaisiin päiväkirjamuistiinpanoihinsa.

Hämäläinen kuitenkin kertoo muistelmissaan matkastaan tarkasti nimeten kaikki hotellit ja kuvaten intiimejä hetkittäisiä tunnelmiaan: Muistan kuinka seisoin hotellin ikkunan ääressä yöllä. Minulla oli tunne mahdista, joka tuntui huokuvan katukivistäkin…

Tämä viittaisi siihen, että kirjoittaessaan muistelmiaan kymmeniä vuosia matkan jälkeen Hämäläisellä on täytynyt olla käytössään myös omia kirjeitään tai päiväkirjojaan. Olisivatko nämä dokumentit kenties kertoneet Hämäläisen ideologisesta innostuksesta Euroopassa käynnissä olevaan muutokseen?

Tällainen vaikutelma syntyy myös Hämäläisen muistelmien kerronnasta, vaikka hän kokee tärkeäksi kieltää jopa kahteen kertaan, että olisi tiennyt ajan politiikan kylvämästä kärsimyksestä tai ihannoinut ”natsilaisuutta”.

Berliinistä Hämäläisen ja Vihantolan matka jatkui junalla Kölniin.

Hämäläinen kertoo muistelmissaan, kuinka he huomasivat junassa, että saksalaisen miehen suojelunhalu kohdistui vain saksalaisiin naisiin. Ulkomaalaiset naiset saivat vapaasti itse nostaa omat laukkunsa ylähyllylle.

Saksalaisten kansallinen itsetietoisuus ja ounastus tulevasta sisältyi myös sarkastiseen kommenttiin, jonka Hämäläinen ja Vihantola saivat kehnosta saksan kielen taidostaan: saksalaisen mukaan pian kaikki puhuisivat hyvin saksaa.

Kölnistä matka jatkui junalla Belgian läpi Ranskaan, ja Hämäläistä hämmästyttivät junan ikkunoista aukeavat näkymät suurille viljapelloille. Viljelty maa ei kuulunut Hämäläisen mielikuviin Euroopasta, eivät myöskään belgialaiset hiilivuoret, jotka saivat hänet suremaan puhtaan luonnon puuttumista paikallisten ihmisten elämästä.

Pariisissa Hämäläinen kulki romanttisten kirjallisten kuvitelmien vallassa: Kansoitin mielessäni Pariisin kadut erilaisilla Rollandin kirjallisilla hahmoilla. Olin lukenut hänen romaaninsa Jean Christophe ja Kaksi rakastavaista – Pierren ja Lucien hahmot näin kirkossa. Tietenkin myös Victor Hugon ja Anatole Francen teosten henkilöt nousivat silmieni eteen.

Champs-­Élysées, Notre Dame, Panthéon, Père ­Lachaisen hautausmaan kirjailijahaudat, Eiffel­-torni, 1920-­luvun kirjailijoiden keskeinen tapaamispaikka Dôme-­kahvila Montparnassella – Louvren taidemuseossa Hämäläinen kävi monta kertaa, se oli valtava.

Vain Leonardo da Vincin 1500­-luvulla maalaama mestariteos jätti hänet kylmäksi. Olin ehkä liian kehittymätön – en tiedä, mutta kun seisoin Mona Lisan edessä, tunsin pettymystä: se oli mielestäni kuin painokuva, en kyennyt vastaanottamaan maalauksen neroutta.

Omituinen vapaudentunne täytti Pariisissa mieleni… en missään muualla maailmassa ole tuntenut samaa. Suomi ei millään tavalla ollut ollut esimerkiksi poliittisen ankaran sorron maa, enkä ainakaan minä ole koskaan joutunut mitään sellaista kokemaan, niin etten­ osaa selittää, mistä johtui että missään muualla en ole koskaan tuntenut sellaista ihanaa, iloista vapauden ilmapiiriä kuin Pariisissa.

Hämäläinen kirjoitti Pariisista myös Paavolaiselle, mutta kirje ei ole säilynyt. Kiitos suloisesta, intohimoisesta, Pariisin kevään ja oman runoilijansielusi lyriikkaa tulvehtivasta kirjeestäsi, Paavolainen kiittää vastauskirjeessään Pariisiin 8.5.1938.

Pariisissa useasti käynyt Paavolainen riemuitsee Hämäläisen kuvauksesta, joka heijastelee hänen omaa romantisoitua kokemustaan kaupungista.

Suomessa pidettiin kesällä 1938 laajoja kertausharjoituksia, joihin myös Paavolainen kutsuttiin. Kirjeessään Pariisiin hän hekumoi jo sillä sotilasperheen elämällä, johon kutsui Hämäläisen kotiinsa ”emännöimään”.

Hämäläisen poika ei kuitenkaan kuulunut tämän kutsun piiriin, vaan Paavolainen kehottaa Hämäläistä keksimään matkallaan jo valmiiksi sopivia tekosyitä voidakseen viettää aikaa Paavolaisen kanssa poissa poikansa luota.

Vielä ennen lähtöään Pariisista Hämäläinen ja Vihantola matkustivat junalla Verduniin, pyhiinvaellukselle ensimmäisen maailmansodan taistelukentälle, jossa ranskalaiset ja saksalaiset taistelivat toisiaan vastaan kolmesataa päivää keväällä 1916.

Myöhemmin, helmikuussa 1966 eli Verdunin taistelun 50­-vuotismuisteluiden aikaan, Hämäläinen luki brittiläisen historioitsijan Alistair Hornen teoksen Verdun 1916, joka järkytti häntä kovasti.

Hämäläinen syyttää päiväkirjassaan ranskalaisia militarismista ja fasismista: Verdunissa kidutettiin kuoliaaksi eurooppalainen sivistynyt ihminen. Eikä keskitysleireillä eikä Stalingradissa – ne olivat seurausta jo tapahtuneesta kulttuurin tuhosta.

Verdunin taistelulla oli keskeinen symbolinen asema myös Hitlerin kansallismielisessä propagandassa, ja sitä käytettiin saksalaisten sotahengen nostatukseen.  

Teksti on toimitettu ote Minna Maijalan kirjasta Helvi Hämäläinen – Kauneudenrakastaja (Otava, 2026). Maijala on tietokirjailija ja kirjallisuushistorioitsija. Kustannusosake­yhtiö Otava ja SK:n kustantaja Otavamedia ovat molemmat osa Otava-konsernia.