Empatian sijaan kohtasin kylmyyden
Toimittaja Leena Sharma kulki Israelissa. Hän halusi selvittää, mitä israelilaiset ajattelevat Gazan sodasta ja Palestiinasta. Miten syvälle historiaan he ovat valmiita katsomaan?
22
MIN
SK Israelissa
”Yhä siellä!”
”Miksi he ovat yhä siellä?”
Huuto kiirii ympäri aukion.
Tel Avivissa Panttivankien aukiolle on kerääntynyt lähemmäs kymmenentuhatta ihmistä. On lauantai, 13. syyskuuta. On tasan kuukausi aikaa siihen, kun panttivangit viimein vapautettaisiin. Vielä mielenosoittajat eivät sitä tiedä.
Täällä, kirjaston ja taidemuseon edessä on protestoitu kahden vuoden ajan joka viikonloppu. Siitä lähtien, kun sadat aseistautuneet Hamas-taistelijat hyökkäsivät lokakuun 7. päivänä 2023 Israelin rajan tuntumassa oleviin kibbutseihin ja surmasivat noin 1 200 ihmistä. Kidnappasivat 250 israelilaista ja veivät panttivangeiksi Gazaan.
Mielenosoittajat ovat vaatineet Benjamin Netanjahun hallitusta kuuntelemaan panttivankien omaisia ja heidän rinnallaan seisovia israelilaisia.
”Miksi he ovat yhä Gazassa?”
Hamasin kanssa on neuvoteltava tulitaukosopimus. Elossa olevat kaksikymmentä panttivankia on saatava kotiin. Myös kuolleiden vankien ruumiit on tuotava takaisin.
Tätä mielenosoittajat vaativat.
Israel aloitti kostoiskut heti Hamasin hyökkäyksen jälkeen. Sodassa on kuollut varovaisten arvioiden mukaan 65 000 gazalaista, heistä 20 000 on lapsia. Yli 160 000 ihmistä on haavoittunut, ja 13 000 lasta kärsii vakavasta aliravitsemuksesta.
Nämä luvut eivät kiinnosta mielenosoittajia.
Keskelle aukiota on rakennettu 25 metriä pitkä ”gazalainen tunneli”. Kun sen läpi kävelee, kuulee pommien räjähtelevän yläpuolellaan.
Tunnelin on tarkoitus muistuttaa panttivankien olosuhteista vankeudessa – ei gazalaisten elämästä sodan keskellä.
”Trump, tee historiaa ja pelasta panttivangit nyt!”
Iltakahdeksan aikaan tiiviisti yhteen pakkautuneet mielenosoittajat vetoavat Yhdysvaltain presidenttiin.
Pääpuhujana on Sharon Alony Cunio.
Cunio, hänen aviomiehensä David Cunio sekä pariskunnan kaksostyttäret Yuli ja Emma siepattiin Nir Oz -kibbutsista. Tyttäret olivat kolmevuotiaita. Perhe otettiin kiinni, kun he yrittivät paeta turvahuoneensa ikkunasta. Terroristit olivat sytyttäneet talon tuleen.
Sharon Cunio ja lapset vapautettiin 52 vankeuspäivän jälkeen. David jäi Gazaan.
”Shalom!”
Cuniolla on paksut, kiharat hiukset ja suuret, pyöreät silmälasit. Hän puhuu hepreaa rauhallisella, voimakkaalla äänellä.
”Tämä sota on saatava päätökseen, ja kaikkien on palattava takaisin. Ei vain panttivankien ja kaatuneiden, vaan myös sotilaiden”, hän sanoo.
Aiemmin viikolla Cunio oli vieraillut Israelin parlamentissa knessetissä, hän kertoo. Siellä hän oli katsonut edustajia silmiin ja esittänyt yksinkertaisen kysymyksen: Missä te olette?
”Vastauksen sijaan sain hiljaisuuden. Myötätunnon sijaan kohtasin välinpitämättömyyden.”
Cunio voisi yhtä hyvin puhua siitä, miten israelilaiset suhtautuvat gazalaisiin.
Demokratiainstituutti-tutkimuslaitos kysyi toukokuussa 2025: Missä määrin Israelin tulisi ottaa huomioon Gazan siviiliväestön kärsimykset, kun se suunnittelee taistelujen jatkamista alueella?
76 prosenttia vastaajista valitsi vaihtoehdon ”ei ollenkaan” tai ”hyvin pienessä määrin”.
Kun tutkimuslaitos kysyi heinäkuussa palestiinalaisväestön nälänhädästä Gazassa, 55 prosenttia vastaajista ilmoitti, että raportit ”eivät huolestuta heitä lainkaan”.
Erittäin huolestuneita oli kuusi prosenttia.
Nir Oz -kibbutsiin ajaa Tel Avivista puolessatoista tunnissa valtatie neljää pitkin.
Maisema on pääosin aavikkoa, jota puhkaisevat siellä täällä rehevät viinirypäleviljelmät. Sypressi-, eukalyptus- ja palmupuut ovat syksyn lähestyessä muuttumassa ruskeanharmaiksi.
Reilun tunnin ajomatkan jälkeen auto kääntyy kapeammalle 232-tielle. Paikalliset ovat alkaneet kutsua sitä ”kuoleman tieksi”.
Se on tärkein Gazan rajan suuntainen reitti, joka yhdistää lokakuun 7. päivänä hyökkäyksen kohteeksi joutuneita kibbutseja kuten Be’eriä, Re’imiä, Kfar Azania, Sufaa ja Nir Ozia. Hamasin taistelijat käyttivät tietä ja sitä ympäröiviä polkuja, kun he liikkuivat kibbutsien välillä.
Nir Ozia vartioivat nyt sotilaat. Kibbutsiin ei ole asiaa, ellei joku asukkaista ole vastaanottamassa. Yleensä se on Rita Lifshitz.
Ruotsissa kasvanut, isänsä puolelta suomalainen Lifshitz tuli Nir Oziin vuonna 1982. Hän oli nuori, innokas vapaaehtoistyöntekijä. Myöhemmin hän nai kibbutsin perustajan pojan ja tajusi: Olen löytänyt paratiisini, jään tänne.
Hyökkäyksen jälkeen hänestä on tullut kibbutsin epävirallinen tiedottaja.
Kaikista kohteista, joihin Hamas iski, Nir Oz kärsi pahiten. Kibbutsin neljästäsadasta asukkaasta 123 kuoli tai joutui panttivangiksi.
”Emme ole luovuttaneet panttivankien suhteen”, Rita Lifshitz sanoo keittiössään. Hän tarjoaa kahvia ja jäähdytettyä teetä ennen kierrosta kibbutsissa.
Lifshitz esittelee kotiaan. Ulko-ovessa ja ikkunoissa on luodinreikiä, mutta rakenteet säilyivät vahingoittumattomina. Asuntoa ei poltettu, toisin kuin useimmat rakennukset, koska terroristit perustivat päämajansa läheiseen taloon.
61-vuotias Lifshitz oli itse tuona aamuna tyttärentyttärensä kansa Tel Avivissa. Hän neuvoi puhelimitse ja Whatsapp-viestien avulla kibbutsin vanhuksia: Mene turvahuoneeseen, pysyttele piilossa, älä päästä äännähdystäkään.
Nir Ozin rakennuksista 85 prosenttia tuhoutui hyökkäyksessä täysin. Terroristit heittivät taloihin kranaatteja ja polttopulloja ja ampuivat niitä kivääreillä ja singoilla.
”He heittävät käsikranaatteja päiväkotiinkin. Jos meillä ei ole lapsia, meillä ei ole tulevaisuutta”, Lifshitz sanoo.
Vaikka Nir Oz on väkimäärältään yksi pienimmistä kibbutseista, pinta-alaltaan se on noin kolmen Kauniaisen kokoinen. Lukuisat puistot, puutarhat ja lasten leikkipaikat säästyivät pääosin tuholta.
Lifshitz osoittaa hyvin hoidettua nurmikkoaluetta. Hän kertoo, että Hamasin taistelijat pelasivat siellä jalkapalloa. Aikaa riitti, sillä he olivat kibbutsissa kuusi ja puoli tuntia. Israelin armeija saapui paikalle vasta sen jälkeen, kun terroristit olivat jo lähteneet.
”Joissain kodeissa he laittoivat ruokaa ja katsoivat televisiota. Netflixiä.”
Nir Ozissa rakennetaan nyt urakalla. Joka puolella kuuluu kaivinkoneiden ja puskutraktoreiden jyrinä. Koska Israelin hallitus on ollut erittäin hidas maksamaan korvauksia, rakennustyöt pääsivät kunnolla vauhtiin vasta tänä kesänä.
Alueella tepastelee riikinkukkoja. Aina välillä jostain ilmestyy naukuva kissa, joka alkaa kiehnätä jaloissa. Lifshitz hoitaa myös poissaolevien asukkaiden lemmikkejä.
”Ja meillä on kanoja ja lehmiä. Ne pelastuivat.”
Valtaosa asukkaista ei ole vielä palannut. Kibbutsin virallisia jäseniä on enää 90. Lifshitz uskoo, että useimmat tulevat takaisin.
Tapahtuneenkin jälkeen ihmiset haluavat yhä asua täällä.
”Olemme pioneereja. Meidän ansiostamme israelilaiset voivat elää muualla maassa turvassa.”
Lifshitz ohjaa sisään puolittain palaneeseen taloon. Hän käskee katsomaan ovessa olevasta luodinreiästä. Siitä näkee turvahuoneeseen ja lasten kerrossänkyyn, jossa on kuivuneita verivanoja.
Turvahuoneet oli suunniteltu kestämään Gazasta ammuttuja raketteja, ei rynnäkkökiväärien tulitusta.
Lifshitz on esitellyt Nir Ozia ulkomaisille ministereille ja diplomaateille. Viimeksi syyskuun loppupuolella Tel Avivin Suomen-suurlähetystölle.
”Ruotsin ulkoministeri katkaisi täällä käytyään UNRWA:n rahoituksen. UNRWA on terroristijärjestö”, hän sanoo.
Ruotsin tavoin myös Suomi keskeytti rahoituksen YK:n palestiinalaispakolaisten avustusjärjestölle UNRWA:lle pariksi kuukaudeksi alkuvuodesta 2024. Israelin mukaan vähintään kaksitoista UNRWA:n työntekijää oli osallistunut Hamasin hyökkäykseen. Järjestössä työskentelee yli 30 000 ihmistä.
Rita Lifshitz näyttää vielä yhden raunioina olevan kodin. Se kuului hänen appiukolleen Oded Lifshitzille. Oded Lifshitz oli legendaarinen kibbutznik. Israelissa hänet tunsivat lähes kaikki.
Nir Oz perustettiin vuonna 1995 armeijan etuvartioasemaksi. Kaksi vuotta myöhemmin se siirtyi Hashomer Hatzair -nuorisoliikkeen pioneerien haltuun. Oded Lifshitz oli yksi 70:stä pioneerista.
Lifshitz omisti elämänsä vasemmistolaiselle rauhanaktivismille.
Hän tapasi ensimmäisenä israelilaisena toimittajana Jasser Arafatin. Vuonna 1982 hän raportoi Sabran ja Shatilan pakolaisleirien verilöylyistä Beirutissa.
Oded Lifshitz ja hänen vaimonsa Yocheved työskentelivät hyväntekeväisyysjärjestössä, joka auttoi syöpää sairastavia palestiinalaislapsia. Lifshitz kuljetti lapsia ja heidän vanhempiaan Gazan rajalta israelilaisiin sairaaloihin, missä he saivat kemoterapiaa.
Lokakuun 7. päivänä pariskunta kidnapattiin Nir Ozista. Hamas vapautti Yochevedin, mutta Oded kuoli vankeudessa viidensadan päivän jälkeen. Hän oli 83-vuotias. Hautajaisiin osallistui satoja ihmisiä, myös Israelin presidentti Isaac Herzog.
Palaneen kodin raunioista löytyvät edelleen Oded Lifshitzin pianon luurankomaiset jäännökset. Appiukkonsa vankeusaikana Rita Lifshitz tuli joka viikonloppu tänne viettämään aikaa poissaolevan kanssa.
”Join olutta, koska niin meillä oli tapana tehdä ja koska hän oli lähelläni”, Rita Lifshitz sanoo.
Nir Oz sijaitsee vain kolmen kilometrin päässä Gazan rajasta.
”Poikani kysyi, että kun isoisä ei tullut, mitä teit hänen oluellaan. Vastasin, että tietenkin join myös sen.”
Talon ulkopuolella on näköalatasanne, josta näkee savupilvien osittain peittämän Gazan. Pommitusten kumina kuuluu tasaisin väliajoin.
”Oded sanoi aina, että koulutus ja rauha kulkevat käsi kädessä.”
Myös Rita Lifshitz uskoo yhä, että se on totta.
”Nuoret, jotka hyökkäsivät tänne, on opetettu lapsesta saakka vihaamaan meitä. Kun heitä aletaan opettaa niin kuin muitakin maailman lapsia, saamme vihdoin elää rauhassa.”
Nir Ozia ja sen lähellä olevia kibbutseja ei rakennettu tyhjälle maalle. 77 vuotta sitten niiden paikalla sijaitsi elinvoimainen palestiinalaiskylä nimeltä Ma’in Abu Sitta.
Kylä oli saanut nimensä vaikutusvaltaisen Abu Sittan perheen mukaan. Perhe omisti kuusituhatta hehtaaria maata, joka oli ollut heidän hallussaan yli kaksisataa vuotta.
Abu Sittat olivat edelläkävijöitä maatalouden koneistamisessa. He olivat asentaneet mailleen dieselkäyttöisen vesipumpun jo 1920-luvulla ja myöhemmin nelisiiloisen moottoroidun jauhomyllyn. Israelilaisessa propagandassa väitetään usein, että palestiinalainen maatalous oli alikehittynyttä ja viljelysmenetelmät tehottomia.
Kylässä oli kivitaloja, hedelmätarhoja, kasvipuutarhoja ja sääasema. Abu Sittat olivat myös rakentaneet sinne koulun.
Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous hyväksyi 29. marraskuuta 1947 päätöslauselman 181. Se sisälsi esityksen Palestiinan jakamisesta arabi- ja juutalaisvaltioihin. Juutalaiset hyväksyivät esityksen, arabit torjuivat sen.
Palestiinassa asui tuolloin 1,3 miljoonaa arabia ja 650 000 juutalaista. Vähemmistön haltuun annettiin YK:n ratkaisulla 56 prosenttia Palestiinan alueesta.
Päätöstä seurasi aseellinen konflikti. Israelilaisille se oli itsenäisyyssota, arabeille nakba, katastrofi.
Palestiinalaiset saivat sotilaallista apua ympäröivistä arabimaista, mutta joukot olivat sekä heikosti järjestäytyneitä että aseistautuneita. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tukivat Israelia. Se voitti sodan ylivoimaisesti.
Molemmat osapuolet terrorisoivat konfliktin aikana siviiliväestöä.
Sodan jälkeen Israel kontrolloi jo 78:aa prosenttia entisestä Palestiinan alueesta. Yli 700 000 palestiinalaista joutui jättämään kotinsa ja lähtemään pakolaisiksi.
Salman Abu Sitta oli yksitoistavuotias, kun katastrofi tapahtui.
Yöllä 14. toukokuuta 1948, vain muutama tunti ennen Israelin valtion perustamista, juutalaiset joukot vyöryivät hänen kotikyläänsä.
Mapping My Return: A Palestinian Memoir -elämäkerrassaan Abu Sitta kuvaa viimeistä yötään kotona:
”Hagana hyökkäsi aamunkoitteessa perheeni maatilalle. Horisontissa näimme 24 panssaroidun ajoneuvon ajovalojen lähestyvän meitä. Vastassamme oli 48-silmäinen hirviö, jonka moottorit pauhasivat uhkaavasti. Kylän asukkaat taistelivat koulun katolta käsin ensimmäisen maailmansodan aikaisilla kivääreillä. Heidät voitettiin nopeasti. Hagana tuhosi ja poltti kaiken, myös koulun. He tappoivat jokaisen, jonka näkivät. Äidit, jotka olivat kadottaneet lapsensa pimeydessä ja kaaoksessa, huusivat tuskissaan.”
200 000 palestiinalaista pakeni sodan seurauksena Gazaan. Pakolaisten lukumäärä ylitti nopeasti Gazan alkuperäisten asukkaiden määrän – ja alueen kantokyvyn. Olosuhteet pakolaisleireillä muuttuivat painajaismaisiksi. Punaisen Ristin arvion mukaan joka päivä kuoli vähintään kymmenen lasta.
Salman Abu Sitta on tunnettu palestiinalainen historioitsija ja pakolaisten kotiinpaluun puolustaja. Hän on kartoittanut Palestiinaa kylä kylältä, laatinut konkreettisia suunnitelmia kotiinpaluulle.
”Sinä päivänä, kun Ben-Gurion julisti Israelin valtion perustetuksi, minusta tuli pakolainen. Meidät ajettiin vankilakompleksiin, jota kutsutaan Gazan kaistaksi ja joka sijaitsee neljän kilometrin päässä kodistani. Emme ole unohtaneet emmekä antaneet anteeksi”, hän kirjoittaa muistelmissaan.
Lähes kaikki jäljet palestiinalaisten asutuksesta Gazan ympärillä tuhottiin. Siellä, missä aiemmin oli Ma’in Abu Sitta, sijaitsee nyt neljä kibbutsia: Nirim, Ein Hashloshah, Magen ja Nir Oz.
Kibbutseissa asuu keskimäärin 48 ihmistä neliökilometrillä. Gazassa neliökilometrin alueella elää 5 753 ihmistä.
Yhteisöt sijoitettiin Gazan ympärille strategisesti. Ne ovat Israelin ensimmäinen puolustuslinja, puskurivyöhyke Gazasta tunkeutujia vastaan.
”Olisin voinut olla yksi niistä, jotka murtautuivat piirityksen läpi 7. lokakuuta”, kirjoitti Abu Sitta tammikuussa 2024 julkaistussa kolumnissa.
Israelin valtio syntyi eurooppalaisena kolonialistisena hankkeena. Israelissa tämä tulkinta torjutaan yleensä tiukasti, mutta jos maan historiaa vertaa muihin samankaltaisiin kolonialistisiin projekteihin, yhtäläisyyksiä on vaikea kiistää.
Itävallan unkarilainen Theodor Herzl, nykyaikaisen sionismin perustaja, vakuuttui jo 1890-luvulla siitä, että juutalaiset tarvitsevat oman valtion. Sionistijärjestön perustamiskonferenssissa vuonna 1897 päätettiin, että se tulisi rakentaa Palestiinaan.
Kaksi vuotta aikaisemmin Herzl oli kirjoittanut päiväkirjaansa: ”Meidän tulee yrittää siirtää köyhä väestö rajan yli hankkimalla heille työtä kauttakulkumaista, samalla kun eväämme heiltä työpaikat omassa maassamme. Sekä pakkolunastusprosessi että köyhien poistaminen on suoritettava huomaamattomasti ja harkiten.”
Israelilaista kolonialismia kutsutaan englanninkielisellä termillä settler colonialism, asutuskolonialismi. Se eroaa esimerkiksi brittien Intiassa harjoittamasta kolonialismista, jossa pääasiallisena tarkoituksena oli riistää kohdemaata taloudellisesti.
Israelin kaltaisia valtioita oli asutuskolonialismin myötä syntynyt aiemmin muun muassa Yhdysvaltoihin, Australiaan, Etelä-Afrikkaan ja Algeriaan. Hannu Juusola, Lähi-idän tutkimuksen professori Helsingin yliopistossa, kirjoitti Vartija-lehdessä vuonna 2019 ilmestyneessä artikkelissa:
”Asutuskolonialistisille projekteille on aina ollut tyypillistä, että alkuperäisväestö menettää maansa ja ajetaan lopulta bantustaneihin tai reservaatteihin. Gaza on tämän hetken paras vastine näille.”
Ben-Dror Yemini on tunnettu israelilainen toimittaja ja yhteiskunnallinen keskustelija. Hän työskentelee kolumnistina Yedioth Ahronoth -sanomalehdessä. Yemini on kirjoittanut paljon muun muassa antisionismista, joka on hänen mukaansa ”poliittisesti korrektia antisemitismiä”.
Tapaamme pienessä, hieman rähjäisessä kuppilassa. Tel Avivin keskipäivän aurinko paahtaa armottomasti. Yemini ihmettelee, miksei tapaamista voitu sopia toiseen, vähän kauempana olevaan ilmastoituun kahvilaan.
Yemini puhuu niin hiljaisella äänellä, että sanoja on katumetelin takia välillä vaikea erottaa. Toisinaan hän kuitenkin korottaa äkillisesti ääntään ja korostaa turhautumistaan.
”Riittää!”
Yemini tyrmää teorian Israelista kolonialistisena valtiona.
”Sionismi on antikolonialismia. Se sai alkunsa 1800-luvun lopulla. Miksi silloin? Juutalaisia oli vainottu satoja vuosia. Mutta juuri tuolloin monet kansat alkoivat taistella itsenäisyytensä puolesta kolonialismia ja imperialismia vastaan. Juutalaisetkin halusivat itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden.”
Yemini ei hyväksy jakoa, joka erottaa palestiinalaispakolaiset omaksi ryhmäkseen. Heidän asioitaan hoitaa UNRWA. Kaikki muut pakolaiset ovat YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n vastuulla.
UNRWA:n määritelmä laajentaa pakolaisstatusta sukupolvelta toiselle. Palestiinalaisia pakolaisia ovat vuoden 1948 sodan jälkeen pakolaisiksi joutuneet, heidän lapsensa, lapsenlapsensa jne. Tämä on ainutlaatuista kansainvälisessä pakolaislainsäädännössä.
”Voit olla pakolainen vuoden, kaksi, enintään kolme. Sen jälkeen olet jotain muuta. 60 miljoonaa ihmistä joutui pakolaisiksi samaan aikaan kuin palestiinalaiset. On aika siirtyä eteenpäin.”
”Riittää!”
Gazan kasvavaa uhrilukua on seurattu lännessä järkytyksellä. Yeministä sotaan ryhtyminen ei silti ollut virhe.
”Sota oli täysin perusteltu. Meillä oli vastassa islamilais-natsistinen vihollinen. Kyllä, he ovat natseja, koska he puhuvat kaikkien juutalaisten tuhoamisesta.”
Kuinka suuri osa israelilaisista pitää sotaa kansanmurhana?
”Yksi, kaksi tai muutama prosentti, en osaa sanoa tarkkaan.”
Jerusalemin heprealaisen yliopiston tutkimuksen mukaan 64 prosenttia israelilaisista ajattelee, että ”Gazassa ei ole viattomia”.
Miksi suhtautuminen on näin ankaraa?
”Sinä kauheana päivänä, kun Hamas hyökkäsi Israeliin, jokainen gazalainen iloitsi ja juhli. He tanssivat kaduilla ja hakkasivat kuolleiden panttivankien ruumiita. Kukaan ei ollut hyökkäystä vastaan. Siksi.”
Useissa kyselyissä yli puolet israelilaisista on vastustanut ruoka-avun lähettämistä Gazaan. Yeminin mielestä asialla kauhistelu on taas yksi osoitus kaksoisstandardeista.
”Muistuta minua, ehkä olen väärässä. Kuulitko, että Britannia lähetti apua Berliiniin toisen maailmansodan aikaan? Lähettikö Yhdysvallat apua Mosuliin, kun se soti Irakia vastaan? Mutta Israelia arvioidaan eri kriteerein kuin kaikkia muita maailman maita. Riittää!”
Kannatatko kahden valtion mallia?
”En ehkä juuri tällä hetkellä, mutta periaatteessa kyllä.”
Millainen Palestiinan valtio olisi? Olisiko sillä esimerkiksi oma armeija?
”Ei missään tapauksessa.”
Se olisi valtio ilman omaa armeijaa?
”Niin. Heitä on kasvatettu iät ja ajat antisemitismiin, haluun tuhota kaikki juutalaiset. Ja kenen syytä se muuten on?”
Kenen syytä?
”Teidän! EU rahoittaa palestiinalaisten koulukirjoja, jotka ovat täynnä juutalaisvihaa. Lopettakaa kaikki rahoitus Gazaan.”
Kaikki?
”Kyllä. Käskekää heidän lopettaa vihaaminen. Hyvin yksinkertaista. He kärsivät kaksi viikkoa, kolme viikkoa, muutaman kuukauden. Ja heidän pitääkin kärsiä, kunnes he muuttavat oppikirjansa.”
Eivätkö kärsijöitä ole pääasiassa tavalliset gazalaiset? Hamasilla on muitakin rahoittajia.
”Tämä on pelkkä tekosyy, jota on käytetty aina, kun Gazan rahoituksesta on keskusteltu.”
Kuinka kauan kestää, että Israel toipuu lokakuun 7. päivän iskuista?
”Kauemmin kuin pitäisi, koska maailmalla käydään lokakampanjaa meitä vastaan. Mutta emme aio luovuttaa. Emme aio antaa periksi. Tämä on minun maani ja sellaisena pysyy.”
Joka ilta kello viisi Larry Butler saapuu Kirjat Gat -kaupungissa sijaitsevaan liikenneympyrään. Hän osoittaa mieltään tunnin ajan. Hän on tehnyt näin kahden vuoden ajan. Aluksi yksin, nykyään kourallinen ystäviä mukanaan.
Butler on Nir Ozin asukas, alun perin kotoisin Yhdysvalloista Philadelphiasta. Kun hän muutti kibbutsiin vuonna 1974 vaimonsa ja tyttärensä kanssa, kaikki oli ilmaista: ruoka, majoitus, hyödykkeet. Hän työskenteli niiden eteen lujasti, kasvatti karjaa pitkät päivät kuumilla pelloilla.
75-vuotiaalla Butlerilla on lumivalkoiset, iän myötä untuvaisiksi muuttuneet hiukset, jykevät kasvonpiirteet ja uteliaat silmät. Maastopyöräily on pitänyt hänet jäntevänä ja hyväkuntoisena.
Liikenneympyrän ulkokehällä heiluu tuulessa keltaisia lippuja. Niillä muistutetaan Gazassa olevista panttivangeista. Mielenosoittajat tuovat aina myös yhden keltaisen tuolin, jossa kukaan ei istu. He seisovat tunnin ajan ympyrän keskellä ja pitelevät käsissään panttivankien kuvia.
Ympyrää kiertävien autoilijoiden käytöksestä näkee toisinaan, mitä he ajattelevat protestista.
Torvella tuuttaus on merkki tuesta. ”Mutta jos he ovat meitä vastaan, he avaavat ikkunan ja huutavat jotain Bibiä ylistävää”, Butler sanoo.
Pääministeri Netanjahua kutsutaan Bibiksi.
Kirjat Gat on keskikokoinen kaupunki Etelä-Israelissa. Se kasvoi nopeasti 1990-luvulla, kun Neuvostoliitosta muutti Israeliin paljon juutalaisia.
Hamasin hyökkäyksen jälkeen Nir Ozin asukkaat siirrettiin joksikin aikaa hotelleihin Eilatiin, Punaisenmeren rannalle. Nykyään valtaosa heistä elää Kirjat Gatissa. Valtio maksaa heidän vuokransa.
Nir Oz on 35 kilometrin päässä.
Larry Butlerin elämä pysähtyi 7. lokakuuta 2023.
”Olen jumissa”, hän sanoo.
Syynä ovat Nir Ozista kidnapatut panttivangit, joista neljä jäi henkiin. Heidän takiaan Butler ei ole pystynyt siirtymään eteenpäin, vaan tulee tänne joka ilta osoittamaan mieltään.
Hän ei osaa sanoa, miten haluaa elää lopun elämänsä. Palatako kibbutsiin, jäädä Kirjat Gatiin vai muuttaa jonnekin muualle? Hän ei tiedä edes sitä, ketä pääasiassa syyttää hyökkäyksestä: terroristeja vai hallitusta ja armeijaa, jotka epäonnistuivat täysin Nir Ozin suojelemisessa.
Nir Oz on kibbutsi, jonka olemassaolon Israelin armeija IDF ”unohti” lokakuun 7. päivänä.
Puolustusvoimien sisäisestä tutkinnasta käy ilmi, ettei IDF aluksi ymmärtänyt, että Nir Ozissa tapahtui yksi pahimmista verilöylyistä. Osasyy tähän oli se, että hyökkäyksen alkuvaiheessa kaikki alueella olevat IDF:n komentajat surmattiin.
Hamas tunkeutui kibbutsiin puoli seitsemältä aamulla. Nir Ozin omaan hälytysryhmään kuului kymmenen aseistautunutta miestä. Heillä ei ollut mitään mahdollisuuksia Hamasin erikoisjoukkojen taistelijoita vastaan.
Yksi IDF:n pataljoona saapui noin aamukymmeneltä parin kilometrin päähän Nir Ozista. Se ohjattiin muualle. Kaksi Nir Ozin lähellä ollutta tankkia ei koskaan mennyt kibbutsiin. Toinen ajoi jopa portin ohi mutta vetäytyi nähtyään Hamasin taistelijat.
”Totta kai uskoimme, että armeija suojelee meitä”, Butler sanoo.
Hänen perheensä oli hyökkäyksen aikana hajallaan eri puolilla kibbutsia. Butler oli turvahuoneessa nuoremman Ram-poikansa ja tämän naapurin pikkupojan kanssa. Ram joutui pitelemään kiinni turvahuoneen kahvasta tuntikausia, koska ovia ei pysty lukitsemaan sisältä päin.
”Onneksi hän on hyvin vahva”, Butler sanoo.
Hänen toinen poikansa Shachar kuului Nir Ozin hälytysryhmään.
”Rukoilin, että hänellä olisi voimia tappaa terroristeja, koska hänellä on maailman suurin sydän.”
Yhdeksältä aamulla Butler sai Whatsapp-viestin, jossa kerrottiin, että hänen poikaansa oli ammuttu selkään. Vaimo sai kuitenkin raahattua Shacharin turvahuoneeseen, eikä haava ollut kuolettava.
Butlerin vaimo Clarice joutui piileskelemään palaneessa talossa tuntikausia. Hän hengitti ikkunassa olevasta pienestä raosta. Kun Clarice löydettiin, hän oli pikimusta ja kärsi vakavasta häkämyrkytyksestä.
”Mutta hän oli elossa.”
Gazan ja Länsirannan palestiinalaisia on työskennellyt Nir Ozissa vuosikymmenten ajan, etupäässä rakennuksilla.
Useimmat kibbutsilaiset uskovat nyt, että osa heistä oli Hamasin vakoojia. Että heidän kauttaan vuodettiin tietoja turvajärjestelyistä ja talojen sijainneista.
Myös Butler ajattelee näin.
”En luota enää yhteenkään palestiinalaiseen”, hän sanoo.
Butler on tehnyt lähes täydellisen ideologisen käännöksen oikealle, vaikka ei pidäkään Netanjahusta. Kun hän palveli Israelin armeijassa ensimmäisen intifadan aikana 1980- ja 1990-luvun taitteessa, häntä kutsuttiin lempinimellä Larry ”PeaceNow” Butler.
”PeaceNow, miksi edes olet armeijassa, minulta kysyttiin usein.”
Kun Israel luopui Gazan hallinnasta vuonna 2005, Butler oli innoissaan. Hän ajatteli, että Gazaan nousisi ”uusi Disneyland tai Singapore”. Ystävät olivat eri mieltä.
”He sanoivat: Jos annatte Gazan takaisin, saatte vain raketteja niskaanne. He olivat oikeassa ja minä väärässä.”
Useimmat israelilaiset uskovat Butlerin tavoin, että gazalaiset ovat itse tuhonneet elämisensä edellytykset. On kuitenkin harhaanjohtavaa ajatella, että Israel olisi vetäytymisensä jälkeen antanut heidän rakentaa Gazaa rauhassa kohti vaurautta.
Oman hallintonsa korruptioon ja tehottomuuteen kyllästyneet palestiinalaiset äänestivät Hamasin valtaan vuonna 2006.
Israel on siitä lähtien pitänyt Gazaa saartotilassa, joka estää tavaroiden, ihmisten ja palveluiden vapaan liikkumisen alueelle ja sieltä pois.
Israel on kieltänyt muun muassa sementin, betonin, teräksen, lasin, lannoitteiden, leikkikalujen, musiikkivälineiden, A4-paperin, tekstiilien, kankaiden ja kalastusvälineiden viemisen Gazaan. Lista on epävirallinen. Se muuttuu jatkuvasti ja mielivaltaisesti.
Humanitaariset järjestöt kuten Lääkärit ilman rajoja ovat myös kertoneet, että Israel estää – tai viivästyttää kriittisesti – kipulääkkeiden, lasten antibioottien, insuliinin, astmalääkkeiden, kirurgisten välineiden ja sähkökäyttöisten sairaalalaitteiden pääsyn Gazaan.
Hamas on varmasti väärinkäyttänyt Gazan saamaa ulkomaista apua omiin tarkoituksiinsa. Saarto on kuitenkin johtanut Gazan talouden luhistumiseen, korkeaan köyhyyteen ja terveydenhuollon romahtamiseen. Israelin hallitus on itsekin kutsunut toimintaansa ”taloudelliseksi sodankäynniksi” Hamasia vastaan.
Larry Butler pitää uutisia gazalaisten nälänhädästä propagandana.
”He näyttävät maailmalle vanhoja valokuvia sairaista ihmisistä.”
Butler ei usko, että Israel antaa palestiinalaisille koskaan omaa valtiota.
”Eurooppalaiset vaativat sitä nyt. He voivat ottaa palestiinalaiset, jos pitävät heistä niin paljon. Eurooppa on muutenkin muuttumassa Gazaksi.”
Ei voi olla olemassa valtiota, jonka ainoa kulttuuri on murhaaminen ja jossa luetaan vain yhtä kirjaa, Koraania, Butler sanoo.
”Heillä ei ole kirjallisuutta, oopperaa, urheilua. Ainoastaan vihaa.”
Todellisuudessa Gazasta on tullut monia tunnettuja taiteilijoita ja urheilijoita: valokuvaaja Mohammed Abed, animaatiota ja digitaalista taidetta yhdistävä kansainvälisissä näyttelyissä esiintynyt Samaa Abu Allaban, kirjailija ja toimittaja Plestia Alaqad, runoilija Mosab Abu Toha, ruokakulttuurin asiantuntija Laila el-Haddad ja olympiaurheilija Nader al-Masri.
Frantz Fanon oli yksi merkittävimmistä kolonialismia 1900- luvulla tutkineista yhteiskuntafilosofeista. Antikolonialistiset vapautusliikkeet ovat käyttäneet hänen teoksiaan inspiraation lähteenä.
Ranskalle kuuluneella Martinique-saarella syntynyt yhdysvaltalainen Fanon kuvasi, kuinka kolonialismi luo tiukan jaon hyvän ja pahan, sivistyneen ja villin, välillä. Uudisasukkaat eli kolonialistit edustavat järjestystä ja järkeä. Kolonisoidut alkuperäisasukkaat leimataan kaoottisiksi ja vaarallisiksi.
Heidän kulttuuriaan pidetään alempiarvoisena tai olemattomana.
”Aivan kuin osoittaakseen kolonialistisen riiston totalitaarisen luonteen, uudisasukas kuvaa alkuperäiskansaa eräänlaisena pahuuden ruumiillistumana. Hän on paha, hän on villi, hän on vihollinen, jota vastaan on taisteltava armottomasti”, Fanon kirjoitti vuonna 1961 julkaistussa The Wretched of the Earth -teoksessaan.
Uudisasukas heijastaa usein omat pelkonsa, epävarmuutensa ja syyllisyytensä alkuperäiskansaan. Fanon sanoi, että tämä johtaa liioiteltuihin uhkakuvitelmiin ja vahvistaa tarvetta väkivaltaiseen hallintaan.
Vaikka Fanon ei teoksissaan käsitellyt Israelia – hänen pääkiinnostuksensa oli afrikkalaisessa kolonialismissa – hän olisi voinut.
Hamasin hyökkäys aiheutti israelilaisille valtavan kansallisen trauman. Se nosti kuitenkin myös pintaan osittain hautautuneita asenteita, jotka kuuluvat erottamattomasti kolonialistiseen ajatteluun.
Jos edes pari prosenttia israelilaisista pitää Gazan sotaa kansanmurhana, Panttivankien aukiolta olisi löydyttävä ainakin yksi ihminen, joka ajattelee niin. Tai edes tuomitsee sodan sen palestiinalaisille aiheuttaman kärsimyksen takia.
Knessetin jäsen, entinen Mossadin apulaisjohtaja Ram Ben-Barak on mukana jättimielenosoituksessa, koska vastustaa nykyistä hallitusta. Mitä hän ajattelee sodasta?
”Kaikki, jotka hyökkäsivät Israeliin lokakuun 7. päivänä, täytyy tappaa. Emme enää koskaan hyväksy terroristijärjestöä rajoillemme: Gazaan, Libanoniin, Syyriaan. Aina kun tällainen voima nousee, Israel murskaa sen”, Ben-Barak sanoo.
Telavivilaisen mainostoimiston omistaja Avshalom on tullut paikalle ystävänsä Simonin kanssa. He pitävät Netanjahua liian pehmeänä ja toivoisivat, että hän toimisi kuten Vladimir Putin.
”Israelin hallussa olevat Hamas-vangit olisi pitänyt tappaa heti hyökkäyksen jälkeen”, Avshalom sanoo.
Hieman syrjemmälle on pystytetty ”Reserviläisten foorumi sodan lopettamiseksi” -järjestön teltta.
Järjestö on vain kuukauden ikäinen. Sen 530 jäsentä ovat allekirjoittaneet vetoomuksen, jossa toivotaan sodan pikaista päättämistä. Reserviläiset uskovat, että pitkän sotilaspalveluksen takia heidän äänellään on tavallista enemmän painoarvoa.
Oren Herz kertoo, mihin foorumi pyrkii:
”Haluamme panttivangit vapaiksi, siitäkin huolimatta, että Hamas sen seurauksena vahvistuu. Ja sodan on päätyttävä, koska se ei enää edistä Israelin turvallisuutta.”
Pienen kahvilan terassilla istuu kolme keski-ikäistä naista.
Smadar Hirsh on menossa ystävättäriensä kanssa teatteriin katsomaan Private Lives -näytelmää, modernia versiota Noël Cowardin klassikosta. Sen jälkeen hän osallistuu mielenosoitukseen.
Hän on protestoinut täällä jo ennen Hamasin hyökkäystä Netanjahun hallitusta ja korruptiota vastaan.
Hirsh on 51-vuotias telavivilainen terapeutti. Hän kasvoi perheessä, jossa molemmat vanhemmat olivat rauhanaktivisteja.
”En ole juuri nyt ylpeä siitä, että olen israelilainen”, hän sanoo. ”Haluan että gazalaisten lasten pommittaminen loppuu, että sota loppuu.”
Vuonna 2018 hyväksytyn perustuslain mukaan Israel on kansallisvaltio, jossa vain juutalaisilla on itsemääräämisoikeus.
”En kannata kahden valtion mallia. Tarvitsemme yhden valtion kaikille täällä asuville järkeville ihmisille. Ja sen valtion pitää olla maallinen eikä yhden etnisen ryhmän hallitsema.”
Miksi Hamas iski Israeliin 7. lokakuuta 2023? Tätä kysymystä Hirsh pohtii pitkään.
”Niin voi valitettavasti tapahtua”, hän sanoo ja pudistaa päätään.
”Niin voi tapahtua, jos ihmisiä tukehdutetaan hitaasti kuoliaaksi getossa.”
Sota on ohi. Niin julisti Donald Trump lentokoneessaan Air Force Onissa, kun hän lensi Israeliin lokakuun 13. päivänä.
Sodan loppumisesta ei ole varmuutta, mutta Trumpin johdolla Hamas ja Israel ovat sopineet tulitauosta.
Israel vapautti lähes 2 000 palestiinalaisvankia ja Hamas Gazassa vielä olleet 20 israelilaista vankia. Heidän joukossaan olivat Sharon Alony Cunion mies David Cunio ja kolme muuta Nir Ozista.
Panttivankien aukiolla Tel Avivissa kymmenettuhannet israelilaiset juhlivat.
Sadattuhannet gazalaiset ovat palanneet koteihinsa, joita ei enää ole.