Hei, me ei ollakaan tavattu...
Jos ei osaa ollenkaan small talkia, pitääkö silti yrittää? Jotkut meistä uivat vaivattomasti tilanteisiin ja keksivät aina mukavaa sanottavaa. Kuinka he sen tekevät?
13
MIN
Seminaari pidettiin Romaniassa, elegantissa kokoushotellissa keskellä Bukarestia. Puhujien listassa oli vaikuttavia nimiä, monta palkittua journalistia, mutta ohjelma oli silti kohtuullisen väljä. Esitysten väliin oli jätetty kunnolla aikaa ”minglailuun”.
Sitä tapahtui. Aulassa kävi jatkuva sorina.
Itse lähinnä seisoskelin ja täytin vissylasia moneen kertaan. Työkaverini myös, olimme tulleet seminaariin yhdessä.
Erään tauon alussa huomasimme, että yhdysvaltalainen toimittaja, jota kovasti arvostimme, seisoi pylvään vieressä aivan yksin. Mikä ainutlaatuinen tilaisuus mennä sanomaan… jotain.
Aloimme kuumeisesti miettiä avausta. Sitten jatkokysymystä, kommentteja, mahdollisia reaktioita – varmaankin häntä jatkuvasti vilkuillen. Entä jos hän olisikin vaivaantunut? Torjuva tai lyhytsanainen? Kollega päätyi jopa lähettämään hätäisiä viestejä puolisolleen. Mitä sä sanoisit, jos…
Totta kai tilaisuus meni ohi. Toimittaja viivähti siinä hetken ja käveli tiehensä. Tuskin tapaamme häntä koskaan.
Olen toivottoman huono small talkissa. Juuri näissä tilanteissa, kun pitäisi tutustua ihmisiin ja vaihtaa mukavasti muutama sana.
En useinkaan tiedä, miten aloittaisin, enkä varsinkaan sitä, miten jatkaisin. Sitten kun esittäytymiset on hoidettu.
Jos en keksikään mitään?
Joo-o, on se…
Katse alkaa harhailla, hiljaisuus venyä. Tulee kuuma.
Välillä yritän silti tsempata. Niin kuin pari kuukautta sitten, kun näin yliopiston juhlassa puolitutun kustannustoimittajan. Musiikki soi kovalla, joten jouduin vähän huutamaan, mutta en siitä lannistunut. Esittelin itseni ja sanoin: Me ei ollakaan taidettu koskaan kunnolla moikata.
Kustannustoimittaja kätteli ystävällisesti ja huusi takaisin, että ollaan kyllä. Tavattiin taannoin toisessa tilaisuudessa ja esittäydyit silloin täsmälleen samoilla sanoilla.
Miksi se on niin hankalaa?
Syitä voisi tietenkin hakea kulttuurista. Suomalaiset ovat pidättyviä.
Kuten eräs parikymppinen vastaaja kuvasi tutkimushaastattelussa: small talk on luontevaa silloin, ”kun on pakko olla tuntemattomien seurassa pidempi aika”.
Hän vastasi kyselyyn, jonka viestinnän opiskelijat Nora Pirttijärvi ja Milka Santa järjestivät viisi vuotta sitten. He tekivät kandityönsä suomalaisesta small talkista.
Toimittaja Ilkka Malmberg oli jo 1990-luvulla hahmotellut, millaista täkäläinen ”pienpuhe” voisi olla. Niin hän kirjoitti Helsingin Sanomissa. Hänestä lehdissä oli alettu toistuvasti valittaa, etteivät suomalaiset hallinneet lajia.
Malmberg oli havainnoinut amerikkalaisia. Nämä kyselivät sujuvasti perheenjäsenten vointeja, vaikka eivät olleet koskaan tavanneet heitä. Panivat etunimet mieleensä ja viljelivät niitä liioitellun runsaasti. Muistivat toisten kuulumiset.
Vieläkö niskaa särkee, William? Oletko tyytyväinen uuteen ruohonleikkuriisi, Malcolm?
Malmberg uumoili, että pienpuhe oli asettumassa Suomeenkin. Pian sitä kuultaisiin kaikkialla. Varsinkin kun sanottiin, ettei maailmalla muuten pärjännyt.
Voiko vatsasi jo paremmin, Taneli? Entä viehättävän vaimosi Marjatan vatsa?
Mutta jokin meitä estää. Pirttijärvi ja Santa kysyivät tutkielmassaan, mikä se voisi olla. Häpeän tunne, pelko epäonnistumisesta ja siitä, että tekee toisen naurunalaiseksi, vastasivat etenkin nuoret 18–25-vuotiaat. Vastaajia oli vain reilut kahdeksankymmentä, mutta sukupolviero oli havaittavissa. Yli 60-vuotiaat eivät juuri maininneet häpeää.
Pirttijärvi ja Santa kysyivät myös, miten vastaajat kehittäisivät taitojaan.
Harjoittelemalla käytännössä, heille vastattiin. Miettimällä hyviä aloituskysymyksiä. Seuraamalla maailman tapahtumia ja kuuntelemalla toista.
”Puhumalla erilaisten ihmisten kanssa, myös ärsyttävien”, sanoi yksi.
Ei tuo nyt riitä. On etsittävä opastaja ja kysyttävä neuvoa. Sillä löytyyhän Suomesta ihmisiä, jotka ovat taitavia small talkissa. Jotka uivat vaivattomasti tilanteisiin ja keksivät aina mukavaa sanottavaa. Miten he sen tekevät?
Ja mistä heitä löytää?
Tutkija Lotta Kokkonen provosoituu jo sähköpostissa.
Se johtuu lauseesta, jonka olen itse kirjoittanut hänelle. ”…miksi meidän monen suomalaisen on vaikea mennä sulavasti puhumaan tuntemattomille ihmisille.”
Kokkonen opettaa kulttuurienvälistä viestintää Jyväskylän yliopistossa. Hänestä väite ”small talkia osaamattomista suomalaisista” on myytti. Haitallinen stereotypia. Kun sitä toistetaan, se toteuttaa itseään.
”Mielelläni keskustelen”, hän kirjoittaa ja lisää hymiön.
Kokkonen on juuri edellisenä päivänä aloittanut uuden kurssin, kansainvälisen työelämän vuorovaikutusosaaminen. Hän pitää sitä kollegansa kanssa parillekymmenelle opiskelijalle, jotka suorittavat Globaali Eurooppa -nimistä maisteriohjelmaa. Ohjelma on perustettu viime syksynä, ja se valmistaa kansainvälisiin tehtäviin.
”Sanoin opiskelijoille, että tällainen haastattelu on tulossa, mitä mieltä olette?” Kokkonen kertoo puhelimessa.
”He älähtivät heti sitä, että suomalaiset olisivat huonoja. Että eihän me olla!”
Tilanteisuus oli termi, joka nousi esiin. On kuulemma väärin ajatella, että taitoja joko on tai ei ole. Kyse on siitä, että tilanteet ovat erilaisia, vireystaso vaihtelee. Joskus jaksaa ja haluaa jutella, ja se sujuu, joskus ei ollenkaan.
Sitä paitsi vuorovaikutustaidot ovat tosiaan taitoja, Kokkonen toteaa. ”Opittavissa olevia.”
Hän sanoo, ettei mielellään luokittele niitä, mutta luokittelee kuitenkin vähän.
”Kuuntelemisen taito on ylitse muiden.”
”Jos haluat, että ihminen kiinnostuu sinusta, älä puhu itsestäsi. Kysele heistä ja kuuntele. Kuten eräs haastattelemani henkilö kerran sanoi, ihmiset ei rakasta mitään niin paljon kuin itsestään puhumista.”
Kokkonen uskoo, että small talkin taitajat osaavat juuri tämän. Kun toinen puhuu koirastaan, he kysyvät koirasta. Se on ilmiselvästi tärkeä. Keskustelu alkaa sujua ja etenee ehkä molempia kiinnostaviin teemoihin. Taitaja mainitsee sopivasti jotain itsestään, ”että syntyy luottamus ja vastavuoroisuus”.
Kokkonen on miettinyt, mikä vaientaa small talkia työpaikoilla. Miksi esimerkiksi ryhmätöissä mennään mielellään heti asiaan eikä käytetä aikaa ”turhaan lätisemiseen”. Ajatellaan varmaan, että se on tehokasta.
Tutkimukset osoittavat kuitenkin muuta. Jos ”relationaalinen taso” puuttuu, itse työssä syntyy herkemmin ristiriitoja. Ongelmat henkilöityvät, tulee väärinkäsityksiä. Mutta jos ilmapiiriä hetki rakennetaan, käy päinvastoin. Osallistujat ovat luottavaisia, uskaltavat kommentoida ja olla eri mieltä. He ovat tyytyväisempiä ja lopulta tehokkaampia.
”Sillä on merkitystä.”
Kokkonen on käyttänyt tutkimuksissaan lumipallomenetelmää.
Se tarkoittaa sitä, että hankkii vaikka tuttavapiiristään yhden haastateltavan ja kysyy häneltä suositusta seuraavaan. Ja häneltä seuraavaan.
Tässä voisi soveltaa samaa metodia. Opastaja on edelleen löytämättä.
Hei, jos viitepiireissänne on joku erityisen hyvä small talkkaaja, voitteko ilmiantaa?
Vaikuttaa siltä, että lähes jokainen tietää jonkun. Vastauksia alkaa tulla. Valtionyhtiön viestintäjohtaja, ulkoministeriön virkamies, pankin neuvonantaja. Tutkija, tv-toimittaja, entinen poliitikko.
On sulava kaikissa seuroissa…
Ja vaikka näkee, että se verkostoi, ei tule ärsyttävä olo.
Kaiken lisäksi on vielä semmonen vitsihauska ukkeli.
Sitten: En tunne henkilökohtaisesti, mut kaikki mun kaverit erikseen kehuu tätä. Se on ihan vitsi jo.
Viestissä on linkki Markkinointiuutisten juttuun, jossa kerrotaan nimitysuutinen. Mikko Hakkarainen on siirtynyt Milttonista United Imaginations -viestintätoimistoon luovaksi johtajaksi.
Kuvassa hymyilee nelikymppinen viiksekäs mies raidallisessa kauluspaidassa.
Mikko Hakkarainen.
Pienen välähdyksen näkee saman tien.
Hakkarainen on ottanut lounaspöydästä alkukeiton mutta unohtanut lusikan. Hän lähtee hakemaan sitä. Ruokaravintola Helsingin Kalliossa on hallin kokoinen.
Matkalla Hakkarainen huomaa tuttavan, seisahtuu tämän pöydän viereen ja sanoo: Ootteko muuttaneet jo?
Tuttava vastaa ja seuraa lyhyt sananvaihto, muutama vuorosana. Hakkarainen palaa pöytään.
Hän ei sano kohtaamisesta mitään. Tuskin edes huomaa, että siinä oli sujuva small talk -tilanne.
Hakkarainen on hämmentynyt maineestaan. Hän ei katso olevansa erityisen taitava, vaan usein ”jotain muuta”. Toki sosiaaliset tilanteet ovat luontevia, vaikkei olisi se sulavin minglailija.
Hakkarainen on miettinyt muutaman päivän, haluaako ”profiloitua aiheen tiimoilta”. Small talkin taitoa ehkä pidetään Suomessa opportunistisena tai vähintäänkin tavoitteellisena. Vaikuttaisiko tässä nyt lipevältä konsultilta?
Lopulta hän on päättänyt, että voisi purkaa näitä mielikuvia. Yrittää ainakin. Siksi hän istuu maanantaina kello 11 työpaikkansa lähellä olevassa lounaspaikassa. Villapaita päällä, retkeilyvaatteelta näyttävät housut jalassa.
Hakkarainen ei ole koskaan saanut small talk -koulutusta. Ei kauppatieteissä Tampereella, ei Googlen Euroopan-pääkonttorissa Dublinissa, N2-markkinointitoimistossa Helsingissä eikä Milttonissa. Ei liioin lapsuudenkodissaan Jyväskylän Säynätsalossa.
”Jotkut tottuvat jo lapsina suuriin tilaisuuksiin ja seurueisiin, mutta ei meillä ollut taloudellista tai kulttuurista pääomaa sillä tavalla.”
Hän muistaa kyllä olleensa hyvin tietoinen sosiaalisista tilanteista. Kerran koulussa, kun mentiin porukalla notkumaan ylemmän luokan ovelle, hän mietti tarkasti, miten kynnyksellä kuuluisi seistä. Miten kantaa itseään. Hän kysyi sitä jälkeenpäin äidiltäkin. Ole vain oma itsesi, äiti vastasi. Ja vaikka se oli paras mahdollinen ohje, epäselväksi jäi, mitä se oikein tarkoitti.
Vuosia myöhemmin Hakkarainen kuuli lauseen, josta tuli hänen ohjeensa.
Act like you belong.
Voi olla, että se laulettiin jossain biisissä, mutta hänestä se oli oivaltava.
”Ajattelin, että kaikissa tilanteissa voisi käyttäytyä noin. Mä saan olla täällä.”
”Ei maailmanomistajana, mutta niin, että mulla on lupa.”
Konsulttitalo Milttonissa Hakkarainen työskenteli kymmenen vuotta. Se oli erinomainen koulu, hän sanoo. Tapahtumia, kokkareita ja kissanristiäisiä oli jatkuvasti, ja verkostoitumiseen kannustettiin. Usein tilaisuuksia piti myös isännöidä.
”Tuli treenattua.”
Hakkarainen ei laadi käsikirjoitusta. Mutta kun hän tulee tilanteeseen, hän tekee nopeita arvioita.
Miten tervehtiä? Jos on tavattu aiemminkin, on hyvä muistaa, onko henkilö kättelijä vai halaaja. Harvinainen poskisuutelija?
”Meillä on näitä konventioita, pitää navigoida.”
Jos hän tutustuu aivan uuteen ihmiseen – menee itse juttelemaan – hän ei välttämättä ensimmäiseksi esittäydy. Sen sijaan hän sanoo jotain tilaisuudesta. Teemasta, jonka vuoksi paikkaan on kokoonnuttu.
Hei, mitäs tykkäsit esiintyjästä? Oletko samaa mieltä alustajan kanssa?
Usein se avaa dialogin, ja sitten voi sanoa: Me ei ollakaan tavattu. Mä olen…
Mikäli hän liittyy rinkiin, jossa muutama ihminen jo rupattelee, hän ei aina esittäydy lainkaan.
”Menen vaan siihen. Notkun hetken ja rekisteröin teeman, osallistun sitten aika nopeasti. Heitän jonkin kommentin tai välisutkautuksen.”
Niinkin voi siis tehdä?
”Voi voi. Ja siinä tiimellyksessä voi kätellä ne ihmiset, kun tulee oikea hetki. Aina ei tule.”
Toisinaan keskustelu kuivuu, Hakkaraiseltakin loppuvat jutut. Ja jos on niin, ettei seurasta ole vielä sopivaa lähteä, ”aivot ruksuttaa hirveästi”.
”Mutta tämä on se sosiaalinen riski, jonka tilanteessa ottaa.”
Hakkarainen ei puhu säästä, jos vain voi sen välttää. Hän saattaa miettiä tapahtumakalenteria. Ovatko olympialaiset tulossa, euroviisut, Uuden musiikin kilpailu?
Ja sitten: Oletko muuten huomannut tai seuraatko? Itseäni jännittää hirveästi Iivon hiihto.
Tämä on tottakin. Hakkarainen on intohimoisen kiinnostunut hiihdosta ja euroviisuista.
Jos hyvin sattuu, toinen innostuu edes vähän. Jos ei innostu, hän on todennäköisesti kiitollinen yrityksestä.
”Mulle on pahoja hetkiä ne, kun pitää siirtyä sulavasti eteenpäin. Että mites tästä nyt.”
Joitain koodeja on toki olemassa: Täytyykin käydä vessassa. Taidan hakea juoman, haluatko sinäkin? Oli kiva jutella.
Sen kummempaan johtopäätökseen ei tarvitse tulla, Hakkarainen toteaa. Ei tarvitse sopia seuraavaa tapaamista tai kutsua lounaalle. Mutta jos haluaa, tietenkin voi.
Kutsu tulee yleensä aika nopeasti, jos pyyntö on ollut aito, hän on huomannut. Jos se unohtuu ja tavataan uudelleen, voidaan yhdessä todeta, että ai niin.
”Jos tämä tapahtuu kolmannen kerran, kannattaa mennä sinne lounaalle. Muuten se on kiusallista.”
Hakkarainen hakee jo kahvia, mutta vielä on kysyttävä tärkeä kysymys: Koska on sopivaa lopettaa small talk -keskustelu? Kuinka kauan sen pitää kestää?
”Viisi minuuttia. Kolme viiva viisi.”
Ehkä pitäisi ajatella niin kuin Hakkarainen: menee vaan. Sanoo sitten jotain vaikka olympialaisista.
Kiinnostavia seikkoja ilmenee, kun small talk viedään laboratorio-oloihin. Ville Harjunen sanoo: ”Tutkijan vinkkelistä jopa vähän huvittavaa käyttäytymistä.”
Harjusella ja reilun kymmenen hengen tutkimusryhmällä on ollut koehenkilöitä. Parin viime vuoden aikana he ovat mitanneet satoja keskusteluja.
Aivosähkökäyrää mittaava myssy päähän, elektrodeja kasvoihin ja sormenpäihin. Ja kun kaikki on valmista, verho auki. Koehenkilö tapaa toisen koehenkilön ja alkaa jutella tämän kanssa. Aikaa annetaan viitisen minuuttia: voitte tutustua toisiinne.
”Tällainen on yksi tutkimusasetelma”, Harjunen selittää.
He tallentavat keskustelun ja seuraavat, mitä missäkin vaiheessa tapahtuu. Milloin sormenpäät hikoavat ja sähkövirta kulkee vastuksetta kudoksen läpi. Miten aivot prosessoivat. Kumpi puhuu ja kuinka kauan, miten toinen reagoi. Nyökkääkö, katsooko kohti, äännähtääkö.
Helsingin yliopiston tutkimushanke on kokonaisuudessaan laaja ja monitieteinen. Sosiaalipsykologiaa, psykologiaa, neurotiedettä, vuorovaikutuslingvistiikkaa. Yhdessä tutkijat selvittävät, millaisia ovat keskustelujen sosiaaliset ja psykologiset taustaprosessit.
Yleisesti Harjunen sanoo: kasvokkainen kohtaaminen on fysiologisesti virittävä tilanne. Stressaavakin. Siinä koko ajan monitoroi, mitä toinen sanoo ja tekee.
Jos yrittää vitsiä ja toinen reagoi vaillinaisesti, puhujan stressitaso nousee. Jos hymyilee, mutta toinen ei vastaa. Tai jos puhuu ja toinen ei kuuntele.
Tämä on havaittu erityisesti silloin, kun ihminen puhuu itsestään. Koehenkilö on pantu kertomaan elämästään mutta kuulijan tarkkaavaisuutta manipuloitu. Tämän on pitänyt ratkoa samalla matikkatehtävää.
Puhuja reagoi välittömästi, mikä näkyy sormenpäistä. Ne hikoavat.
Eli jos toinen puhuu, mutta itse vilkuilee puhelinta…
”Niin, sitä se jäljittelee. Ja sitä, että kuulija on omissa ajatuksissaan.”
Videopuhelussa tätä ei näytä tapahtuvan, Harjunen huomauttaa. Kun tutkijat toistivat saman kokeen Zoomissa, puhujan stressitaso ei noussut, vaikka kuulija oli poissaoleva. Vuorovaikutus oli erilaista.
Small talkiin liittyy piirre, jota ei muunlaisissa keskusteluissa ole havaittu. Sen osapuolet miettivät alusta saakka, milloin keskustelu päättyy. Mikä olisi luonteva tapa lopettaa se.
Signaalit ovat hienovaraisia, mutta Harjusesta vähän hilpeitäkin. Niitä on tutkittu paljon. Puheenvuorojen välit pitenevät, uusia avauksia ei tehdä.
”Aletaan vaivihkaa suunnata kehoa toisaalle, kääntyillä kohti cocktailpöytää.”
Ja vaikka muuta haluaisi väittää, kulttuurisia eroja on olemassa. Harjusen ryhmä on verrannut suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä suomalaisia isolla aineistolla, ja ”tulokset ovat selkeät”.
Suomenkielisten small talk on verkkaisempaa, vuorot vaihtuvat harvemmin. Taustapalautetta annetaan niukemmin, nyökätään ja äännähdellään vähemmän, ai jaa, okei.
Mutta videopuhelussa tämäkin muuttuu, outoa kyllä. Ruotsinkieliset ikään kuin romahtavat, ”sinne suomenkielisten tasolle”.
Mikko Hakkarainen uskoo, että jokaisella on ”suihkuhetki”. Sellainen kohtaamiseen liittyvä nolo muisto, joka palaa toistuvasti mieleen. Usein juuri suihkussa.
Hänellä se on vuosien takainen tapaaminen erään poliitikon kanssa.
He olivat tehneet joitakin töitä yhdessä ja Hakkaraisesta jo tutustuneetkin. Mutta hän ei ajatellut, että poliitikko voi helposti tavata kymmeniä ihmisiä päivässä.
Tuli kesäjuhlat, ja Hakkarainen meni tervehtimään. Ihminen hänen edellään halasi poliitikkoa ja siinä imussa Hakkarainen myös.
”Sillä hetkellä tajusin, että pakkohalaan häntä.”
”Tunsin, miten hän pyrki siitä tilanteesta pois.”
Hakkarainen hoiti halauksen sankarillisesti loppuun ja lipui sitten muihin seurueisiin.
Hän on miettinyt, että voisi joskus kertoa tästä poliitikolle ja kääntää koko asian hauskaksi jutuksi.
Mutta vielä ei ole se hetki.