Korpien kutsu
Etelä-Suomesta muutti sattumalta it-ammattilaisia samaan kylään Kuusamon pohjoiskolkkaan. Nyt he ovat vannoutuneita käyläläisiä.
16
MIN
Muikut ovat kankeita ja vereksiä, kaksi tuntia sitten pyydettyjä Kitkan viisaita.
Juha Korhonen ojentaa viiden kilon laatikon Tommi Kallbergille. Hopeakyljet köllöttävät jäissä, valmiina paistettaviksi muikkuburgereihin ja muikkutuokkosiin.
Kalastaja kysyy tietääkö kokki, miksi kalaa kutsutaan Kitkan viisaaksi. Toki Kallberg sen tietää. Muikku ei ui Kitkajokea naapuriin, Venäjän puolelle.
”Se on sen verran fiksu, että ei mene, vaikka voisi.”
Korhosen suku on asunut yli sata vuotta täällä, Käylän kylässä Kuusamon pohjoislaidalla. Kallberg on ollut kirjoilla vajaat kolme vuotta. Miehet ovat naapureita. Tai tarkalleen ottaen järvinaapureita Kallunkijärvellä Kitkajoen pohjoispuolella.
”Asutaan vastarannalla”, Kallberg kertoo. ”Meillä on reilu kilometri vettä siinä välissä.”
Kallunkijärvi on kirkas järvi. Niin puhdas, että ranta-asukkaat juovat sen vettä, kunhan siitä on poistettu kiinteä aines.
Kallunkijärvi on yksi syy, miksi Kallberg on käyläläinen.
Entisessä elämässä hän oli tietotyöläinen, tietoturvan huippuasiantuntija. Technical partner enablement manager, kuten titteli uran loppuvaiheessa kuului. Tapaamisia ympäri maailmaa, parisataa reissupäivää vuodessa. Hektistä ja luottamuksellista työtä, asiakkaissa eurooppalaisia poliiseja ja puolustusvoimia.
Irtiotto kävi mielessä, kun ikää kertyi. Mutta oli vaikea lähteä.
”Se oli kultainen häkki”, Kallberg sanoo. ”Vanha työ oli niin hyvin palkattu.”
Keväällä 2020 koronapandemia lopetti matkustelun toviksi. Ei lentoja, vain etäpalavereita. Vähitellen kypsyi ajatus kakkoskodista pohjoisessa. Partiota harrastanut Kallberg oli retkeillyt lapsena Kuusamossa, kulkenut Kitkajoen ja Oulangan maisemissa.
Käylä valikoitui sattumalta. Heinäkuussa 2022 silmään pisti asuntoilmoitus: hyväkuntoinen omakotitalo kauniin järven rannalla, omaa rantaa lähes sata metriä. Kallberg teki kaupat näkemättä taloa. Jo kahdessa viikossa hiljaisuus puhutteli.
Hän oli muuttanut Käylään pysyvästi. Silloinen vaimo jäi asumaan Porvoon-taloon.
Kohta talonoston jälkeen Kallberg matkasi Kanadan arktiselle alueelle. Vaeltaessaan hän päätti perustaa yrityksen. Keksi nimenkin: Oulangan Taika. Räätälöityjä luontoretkiä kävellen, hiihtäen, meloen ja kalastaen. Enää ei pelottanut heittäytyä tyhjän päälle, aloittaa alusta lähes viisikymppisenä.
”Oli vahva usko, että asiat järjestyvät.”
Joulukuussa 2022 Kallberg oli virallisesti kuusamolainen, osoite siirretty Käylään. Samassa kuussa Käylän Osuuspankki sulki ovet.
Metallisella pöydällä lepää bataatteja ja purjoja. Kallberg alkaa kuoria ja pilkkoa vihanneksia. Aineksista syntyy lounaskeitto italialaiseen tapaan.
”Semmoista oikein samettista ja kermaista.”
Sandaaleissa, sortseissa ja t-paidassa Kallberg ei näytä kokilta, vielä vähemmän entiseltä it-konsultilta. Myös tila on kokenut muodonmuutoksen pankin neuvotteluhuoneesta ammattikeittiöksi.
Entinen osuuspankki on nykyään Taikapankki.
Eräoppaaksi opiskellut Kallberg ei suunnitellut pankkitalon ostoa. Kun hinta putosi, tehtiin kaupat. Taikapankki avautui kesäkuussa 2025. Yritys palvelee retkeilijöitä, safaritalon pihalla päivystää intiaanikanootteja ja läskipyöriä. Kesämökkiläiset ja retkeilijät voivat pestä rakennuksessa pyykkejään. Pankkiholviin piiloutuu pieni matkamuistokauppa.
Taikapankki on myös kylän uusi olohuone, yhdistetty kahvila ja ravintola.
Tietotyöläisenä Kallberg ei ollut small talkin taitaja. Täällä hän ei karkaa keittiöön vaan seurustelee asiakkaiden kanssa. Kyläläisiltä on oppinut paljon Käylän historiasta.
”Täällä on ollut neljä kauppaa, kolme baaria ja kaksi pankkia”.
Kuusamon kuulu Kitkajoki virtaa Käylän kylän läpi. Sanotaan, että kylä on saanut nimen kahvikupin muotoisesta mutkasta, jonka kalaisa joki tekee ennen koskea. Saameksi käulehk tarkoittaa kaarevaa.
Legendaarisin kyläläinen on Käylän Iikkana tunnettu Iikka Mustonen.
Maailmansotien välillä metsänvartija asutti ainoaa taloa Käylänkosken partaalla. Hän kasvatti kaloja ja majoitti Paanajärvelle matkaavia turisteja. Heinäkuussa 1926 Suomen Kuvalehti kirjoitti: ”Jos aika vaan sallii, niin on Iikka aina valmis lähtemään matkailijan oppaaksi ja perämieheksi tälle ihanalle erämaan jokimatkalle (–).”
Kylä nousi nykyiselle paikalle vasta sotien jälkeen. Käylän Iikka rakensi ensimmäisen pitkän, kaksikerroksisen talon, jossa toimi majatalo, baari ja puhelinkeskus. Jälleenrakennuksen Suomessa Käylästä kasvoi Pohjois-Kuusamon keskus. Bussit ja kyläkoulut täyttyivät, kaupat ja pankit kilpailivat kyläläisten rahoista. Pystytettiin kotaa muistuttava rajaseutukirkko.
Niin kuin muuallakin itäisessä Suomessa kukoistusaika oli lyhyt. Pientilat eivät elättäneet suuria perheitä. 1960-luvun lopulla alkoi muutto etelään ja Ruotsiin, töihin tehtaisiin.
Lähtijät hankkivat Käylästä mökkejä, joissa lomailtiin kesäisin. Oli niitäkin, jotka palasivat lahden takaa pysyvästi juurilleen. Käylän löysivät myös ulkopaikkakuntalaiset. Eläkepäiviä vetäydyttiin viettämään hyvin varustelluille vapaa-ajanasunnoille.
Viime vuosina kylään on muutettu myös työn perässä. On etelän duunareita, jotka tekevät rakennushommia. On akateemisesti koulutettuja, jotka pendelöivät töissä Kuusamon keskustassa.
Käylän ovat löytäneet myös diginomadit, etätyötä eri paikoissa tekevät tietotyöläiset.
Piilokojuun kantautuu pahaenteistä murinaa.
Karhuja löntystää ympäri suota, kuonoihin katoaa kalanperkeitä ja koiranmuonaa. Tällä kertaa ei tapella ruokintapaikan kuninkuudesta. Ehkä helle hillitsee uroksia.
Eerik Lehto katsoo kuvausparakin ikkunoista kelojen täplittämälle rämeelle: kuusi karhua.
”On täällä ihan hyvä kattaus.”
Lehto palvelee kansainvälisiä asiakkaita yötä päivää Koillismaan korvessa.
Hän tekee Käylässä kotitalonsa yläkerrassa etätöitä konsulttiyhtiö Afrylle, entiselle Pöyrylle. Global service delivery managerin vastuulla on, kun yhtiön 20 000 tietokonetta päivitetään 50 maassa. Lähimmät työtoverit istuvat Unkarin Budapestissä ja Etelä-Ruotsin Ronnebyssa.
Iltaisin ja viikonloppuisin Lehto isännöi Taiga Bearin piilokojuilla. Valtaosa karhuturisteista on ulkomaalaisia. Tänään Kuusamon Kuntivaaraan on saapunut hollantilaisia.
Kamerat räpsyvät. On harvinaista päästä muutaman metrin päähän suurpedoista, joita ruoka houkuttelee rajan takaa Venäjältä. Illan aikana Lehto kertoo karhujen elintavoista, reviireistä ja tuntomerkeistä. Hän on tottunut vastaamaan mitä erikoisimpiin kysymyksiin.
Menisitkö väliin, jos pennun kimppuun hyökkäisi suolla uroskarhu? En, se tappaisi minut.
Onko reserviläisille jaettu aseita itärajalle? Ei, emme ole Amerikka, meillä on tiukat aselait.
Onko Venäjän vastainen raja miinoitettu? Ei, täällä ei kukaan miinoita mitään.
Karhut on nimetty tuntomerkkien mukaan. Luppakorva, Vyöti, Arpinaama… Ne tunnistavat ja hyväksyvät niitä ruokkivan Lehdon.
Lehto saattaa iltakymmeneltä vieraat takaisin parkkipaikalle, kuin turvamies.
Hollantilaismies ihmettelee paluumatkalla: ”Eikö sinulla ole asetta?”
Lehto kääntää päätä. ”Ei ole. Miksi olisi?”
Unelmakoti Lapista. Se oli ajatus, kun Eerik Lehto ja hänen vaimonsa Eija Nurmi miettivät ensi kertaa muuttoa vuonna 2019. He elivät keskellä suomalaista unelmaa omakotitalossa Nurmijärvellä. Mutta Nurmen työ varustamossa oli päättymässä ja Lehto työskenteli paljon etänä.
Ei ollut siteitä, ei lapsia. Ja veri veti pohjoiseen.
Lehto harrasti perhokalastusta ja luontovalokuvausta. Äkkiä Lappi tuntui liian kaukaiselta ja äärimmäiseltä. Kuusamossa kaikki oli samassa paketissa: neljä vuodenaikaa, kalaisat joet, suuret järvet, kumpuilevat tunturit, erämaiset metsät. Ja kuvattavia eläimiä, suurpedot ja petolinnut.
Vaimolle olisi kelvannut omakotitalo Kuusamon keskustassa. Lehto vieroksui kaupungin vilskettä ja valoja. Ja liian läheisiä naapureita.
”Halusin paikan, jossa saa sahata lautoja vaikka keskellä yötä.”
Pandemiaa seurasi ”landemia”; miljoona suomalaista haaveili maallemuutosta. Eerik Lehto huomasi, että hyväkuntoisia omakotitaloja oli vähän tarjolla Kuusamon syrjäkulmilla. Kaupungilla oli maine, että kesämökkiä voi olla vaikea saada ympärivuotiseksi asunnoksi. Vanhoja, rapistuneita taloja oli, mutta pankit eivät juuri lainoittaneet niiden remontteja.
Elokuussa 2020 Lehto oli Nurmen kanssa ajamassa mökkinäytölle, kun ohi vilahti kaksikerroksinen omakotitalo lähellä Käylän Räväjärveä. Tämäkin on myynnissä, vaimo kertoi. Lehto jarrutti ja peruutti pihaan. Seuraavana päivänä jätetty tarjous hyväksyttiin nopeasti.
”Oli onnenkantamoinen, että tulimme Käylään.”
Vanhoja taloja vapautuu, kun kylän vanhukset eivät selviä kotona tai kuolevat. Mutta uusille omistus- ja vuokra-asunnoille olisi enemmän kysyntää. Toiveissa on, että kaupunki kaavoittaisi tontteja myös Käylään.
Asunto ei ole ainoa jarru maallemuutossa. Käylästä, 600 asukkaan talousalueelta, puuttuu nopea valokuitu. Lehto on hankkinut katolle pystytettyyn mastoon suunta-antennit, jotta pystyy hoitamaan konsulttifirman ja karhuyrityksen työt langattomalla verkolla.
Aiemmin turistit ja mökkiläiset ruuhkauttivat langattoman yhteyden lomakaudella. Vaihto 4g:stä 5g:n tekniikkaan on helpottanut tilannetta.
Käylässäkin voi katsoa Netflixiä ilman että ohjelma pätkii.
Venäjä on pellon takana!
Kaksi sveitsiläistä miestä tankkaa välipalaa Käylän Salen parkkipaikalla. Ihmettelevät, miten lähelle rajaa pääsee ajamaan maastokelpoisilla moottoripyörillä Itä-Suomen roadtripillä.
Käylä tuskin jää motoristien mieleen, jo nimen lausuminen vääntäisi kielen solmuun.
Vireä kylä voi olla syrjässä mutta ei pussinperällä. Sellainen on Käylä, korpikylä maantien varressa. Moni retkeilijä pysähtyy matkalla Oulangan, Riisitunturin ja Sallan kansallispuistoihin.
Kyläläiset, myös sinne hiljan muuttaneet, ovat ylpeitä käyläläisyydestä. Ei olla kaupunkilaisia, kuusamolaisia. Ei olla rukalaisia, hiihtokeskuksen asukkaita. Yhtä vähän sallalaisia, pohjoisia naapureita. Rukalla ja Kuusamossa keskustassa kyllä käydään. On gourmet-ravintoloita, jättimarketit, rautakauppa. Ja lentokentältä nopea yhteys etelään.
Käylä on aito kylä, sanotaan. Siksi sinne halutaan muuttaa.
Kylä ilman palveluja on kuoleva kylä. Käylässä on kolme magneettia. Korpihovi vetää lavatanssijoita keväästä syksyyn satojen kilometrien päästä. Salen pihassa on kylmäasema ja saman katon alla kauppa, posti ja apteekin piste, josta saa reseptivapaita lääkkeitä. Taikapankin lounaat kelpaavat niin ohikulkijoille, mökkiläisille kuin kyläläisille.
Käylän valtasi murhe, kun Leenan koskituvan kahvila joutui lopettamaan viime syksynä. Nyt sumppiperinnettä jatkaa Taikapankki.
Kahvikupin ääressä Käylä hengittää, vaihtaa kuulumisia kylän ihmisistä ja tapahtumista.
Suomen kyläkouluista on lakkautettu yhdeksän kymmenestä 30 viime vuoden aikana. Useimmiten ei oppilaskadon vaan säästöjen takia.
Yksi viimeisimmistä on keväällä suljettu Käylän alakoulu.
Heinäkuun lopulla vähän ennen lukuvuoden alkua laaja asfalttipiha on autio. Leikkitelineet, jalkapallokenttä, jääkiekkokaukalo – ei ketään mailla halmeilla. Käyläläisistä päätös oli ankaraa politikointia. Vähän koulupiirijakoa muuttamalla kahdenkymmenen oppilaan vaade olisi täyttynyt ja koulu pelastettu. Käylään olisi kuulemma ollut muuttamassa lapsiperheitä.
Tutkimustieto on kylmäävä.
Koulun lakkautus kiihdyttää kylän asukasluvun laskua. Lapsiperheitä muuttaa pois, uusia ei tule. Ja nekin lapset, jotka jäävät, joutuvat istumaan pitkiä koulumatkoja. Käylän koululaiset kuskataan parinkymmen kilometrin päähän Rukalle.
Maalle muuttaa kahden lapsen perheitä labradorinnoutajan kanssa. Se mielikuva on vino. Käylään on asettunut sinkkuja, lapsettomia pareja ja perheellisiä, joiden lapset ovat lähteneet kotoa pois.
Käylä voi olla etätyöläiselle yksi asuinpaikka muiden joukossa.
Itäkairassa mönkijäretkellä, Nuorttijoella vaeltamassa, Käylässä erämaalammen rannalla uimassa, saunomassa ja rentoutumassa.
Sellainen on Tiina Hietajärven lomaheinäkuu tavallisesti.
Mutta nyt senior colsulting unit manager on Tampereella, tutustumassa tiimiinsä uudessa työpaikassa, ohjelmistoyhtiö M-Filesissa.
Aviomiehensä Ari Hietäjärven tavoin Tiina Hietajärvi on tehnyt pitkän uran teknoalalla, kiertänyt maapalloa työn ja matkailun merkeissä. Keski-iässä vauhti on hiljentynyt. Kiintopisteitä on kaksi: 1930-luvun maatalo Salon Kuusjoen kylässä ja huonokuntoisesta mökistä remontoitu kakkosasunto Käylässä.
Etätyö mahdollistaa monipaikkaisuuden. Puoliso pitää kirjat Salossa, oma vakituinen osoite on ainakin toistaiseksi Kuusamossa.
”Me ei voitaisi asua pelkästään etelässä tai pelkästään pohjoisessa”, Hietajärvi sanoo.
Kummassakin paikassa on ”tietyt jutut”, joihin ei kyllästy. Kesäisin Hietajärvet tapaavat ottaa tallista Ford Mustangin, kruisailla saariston hienoon ravintolaan tai kaupunkiin näyttelyyn. Talvisin he viilettävät moottorikelkoilla Suomessa ja Norjassa. Juuri kelkkailu oli yksi syy, miksi he kunnostivat mökin Käylässä. Pihasta pääsee suoraan viralliselle reitille.
Kylän takamailla, Inginlammen maisemassa, ei häiritse valo- eikä äänisaaste. Mutta ei hiljaisuuttakaan loputtomasti jaksa, Hietajärvi sanoo.
”Kaipaan välillä dynaamisuutta, sellaista elämää, mitä on kaupungissa.”
Luonto on houkutellut diginomadeja Käylään. Ja luonto on antanut it-ammattilaisille myös uutta työtä ja tuloja.
Luontokuvauskurssilla Eerik Lehto päätti kurssikaverin kanssa ryhtyä petokuvausyrittäjiksi. Piilokojuilla ja paperitöissä vierähtää 30–40 tuntia viikossa. Tommi Kallberg painaa kesällä sadan tunnin viikkoa ja työllistää myös muita luontomatkailuyrityksessään.
Tiina Hietajärvi on järjestänyt hyvinvointikurssin ja ostanut sijoitusasunnon. Rivitalonpätkää voi vuokrata kausi- ja etätyön tukikohdaksi sekä loma-asunnoksi.
Etelä- ja keskieurooppalaiset turistit ovat löytäneet Käylän. Kun ilmastonmuutos kärventää vanhaa mannerta, pohjoinen kylä 66. leveysasteella on sananmukaisesti cool, viileä. Sinne on myös muuttanut ulkomaalaisia asumaan.
Hietajärvestä Käylä on vielä uinuva luontoparatiisi.
Pienessä piirissä on ideoitu:
Jalostettuja luonnontuotteita – aitoja, paikallisia makuja Kuusamon ravintoloille.
Yksityinen luontokoulu – uusi elämä lakkautetulle alakoululle.
Kansainvälinen luontomatkailukohde – yksityinen luksushotelli keskelle erämaata.
”Siis sellainen luksus-luksus”, Hietajärvi sanoo. ”Sellaiselle olisi tilausta.”
Suuruudenhulluutta, saattavat vanhat kyläläiset ajatella. Hietajärvi myöntää, että ideat eivät yksin riitä, tarvitaan rohkeutta, rahoitusta ja projektinvetäjiä. Moni teknoalan konsultti on tottunut laatimaan tukihakemuksia ja pitämään rahoittajille pitchejä, myyntipuheita.
Muiden syrjäkylien tavoin Käylässä leipä on otettu usein monesta pienestä palasesta.
”Paikalliset ovat kovia yrittämään ja kauhean mukavia”, Hietajärvi sanoo.
”Mutta ehkä muualta tulleiden täytyy raivata isot muutokset.”
Käylänkoski kohisee ja kuohuu iltapäivän kirkkaudessa. Järeimmät kivet nostattavat vuolaita vaahtopäitä. Pari minuuttia yli kaksi kosken yläjuoksuun ilmestyy ihmishahmo.
Hän seisoo tukin päällä, laskee koskea vain uittohaka apunaan.
On kuin kelloa olisi käännetty sata vuotta taaksepäin. Jarmo Mustonen on Käylän Iikan pojanpoika. Ja lätsässä, vaarinpaidassa ja pussihousuissa ilmetty entisaikojen tukkijätkä.
Vapaa Käylänkoski sopii näyttämöksi tukkilaisten kuningaslajille koskenlaskulle.
Historia olisi voinut kääntyä myös toiseen suuntaan.
Imatran Voima ja Pohjolan Voima yrittivät valjastaa Kitka- ja Oulankajoen 1950-luvulla. Käylänkoski olisi kadonnut, Kallunkijärveä säännöstelty. Kiivaassa koskisodassa kumpikaan voimayhtiö ei saanut ostettua riittävästi koskiosuuksia. Vastustus henkilöityi kuusamolaiseen kirjailija-toimittaja Reino Rinteeseen. Pitkälti hänen ansiostaan kosket säilyivät.
Villissä virrassa Mustonen väistää pahimmat paikat. Vettä on niin paljon, että tukki ei pääse kiepsahtamaan poikittain.
Rannalla viisikymmenpäinen yleisö aplodeeraa mestarilaskijan näytökselle.
Pitkät koskisodat ovat vaihtuneet pitkiin kaivoskiistoihin.
Outokumpu kaivoi koelouhoksen Käylän Juomasuolle 1990-luvun alussa. Kultaa rikastettiin, mutta kaivos ei edennyt. Kymmenkunta vuotta sitten Dragon Mining yritti uudestaan, tuloksetta. Sitten kaivoslupa siirtyi toiselle australialaisyhtiölle, Latitude 66 Cobaltille.
Yhtiö on luvannut mannaa maan uumenista: Kuusamolle verotuloja ja kaksisataa työpaikkaa, kullan lisäksi kobolttia, vihreässä siirtymässä tarvittavaa kriittistä metallia.
Kaivos ja matkailu ovat Kittilän ja Sotkamon sampoja. Luontokaupunkina itseään markkinoiva Kuusamo on valinnut vain matkailun: jyrkkä ei malmeille.
Keväällä 2025 Kuusamossa käytiin taas kerran kaivosvaalit.
Kuntavaalien alla tuoreet käyläläiset vastustivat kaivosta näkyvästi: riskit Kitka- ja Oulankajoelle, mainehaitta matkailulle, valtavat jätemäärät, rekkaralli rikastamolle.
Eerik Lehto kirjoitti Facebookissa: ”Muutto täältä pois olisi minulle henkilökohtainen tragedia. Mutta se on varmasti edessä, jos kaivoshanke toteutuu.”
Tommi Kallberg säesti viestiketjussa: ”Melko varmaa on, että siirrämme toimintaamme naapurimaakuntaan, jos yrittämisen mahdollisuudet kaivoksen perustamisella vaarannetaan.”
Tiina Hietajärvi laati selvityksiä kaivosyhtiöstä, lähti ehdolle vaaleihin ja vastusti kaivosta Pro Kuusamo -yhdistyksen riveissä.
Hän tuki Lehdon kirjoitusta Facebookissa: ”Ajattelen täysin samoin, enkä halua, että investointini Käylään ja rakkauteni tätä seutua kohtaan vedetään poistoputkesta pois.”
Äänestäjät ilmaisivat mielipiteensä uurnilla.
Kuusamoon valtuustoon valituista selvä enemmistö oli kaivoksen vastustajia.
Siinä se on, kiistelty Juomasuo.
Koelouhos on suljettu verkkoaidalla. Louhoksen pohjalla hohkaa turkoosinsininen vesi, reunoilla puskevat koivut. Kun tänne oli tuotu geigermittari, laite oli kuulemma rätissyt. Tiedetään, että kullan ja koboltin seassa on uraania. Sekin huolettaa kaivoksen vastustajia.
Juomasuon hanketta kuvataan möykyksi kyläläisten keskuudessa.
Kauan Käylässä asuneet sanovat, että kaivosta ei vastustettu vielä 1990-luvulla, ei ainakaan näkyvästi. Ajan mittaan mieli on muuttunut. Mutta moni saattaa yhä varoa kertomasta kielteistä kantaansa julkisesti.
Kaivosta vastustavat uudet käyläläiset ovat megafoni maan hiljaisille. Kannattajien silmissä he lietsovat turhia pelkoja ja myrkyttävät kylän ilmapiiriä.
Menestyvän kylän tunnistaa ja aistii yhteishengestä, sosiaalisesta liimasta.
Asiat riitelevät, eivät ihmiset, niin Käylässä puhutaan. Kylältä valituista valtuutetuista Leena Haataja vastustaa ja Mikko Ahonen puolustaa yhtä kiihkeästi kaivosta. Mutta kun kylä saa uusia asukkaita, he vievät yhdessä ruusupuskan ja Käylä-pipot.
Se on kaunis paikallinen tapa toivottaa tervetulleeksi kylään.
Käylässä tunnelma rauhoittui, kun vanha kaivoslupa raukesi korkeimman hallinto-oikeiden päätöksellä toukokuussa 2025. Kaivosyhtiö teki omat johtopäätökset Juomasuosta.
Tiedote lähti seuraavana päivänä: ”Yhtiö tulee hakemaan alueelle uutta lupaa (–).”
Miehet siemailevat olutta Taikapankissa. On lauantai, tanssi-ilta. Siitä kertovat kauluspaidat ja suorat tummat housut. Puhe kääntyy Juomasuohon.
”Kyllä me ollaan Saukkokankaalla, ennen kuin kaivos tulee”, toinen miehistä sanoo.
Saukkokangas on Käylän hautausmaa.
Naapurikyläläinen tekee lähtöä Korpihoviin, kun käyläläinen tilaa vielä yhden huurteisen Tommi Kallbergilta.
Korpihovia pyörittää Käylän seudun maamiesseura. Talkoisiin osallistuminen on kuin kaste käyläläisyyteen. Myös Kallberg on myynyt tansseissa kahvia ja virvokkeita. Tutustutaan puolin ja toisin. Tieto kulkee kulovalkean tavoin.
Sinä sitten ostit sen Timpan talon, Kallbergille sanottiin tansseissa.
On kaksi Käylää, sesonkien vilkas ja rospuuttojen hiljainen kylä. Taikapankki myy kahvia ja lounasta myös talvella, ainakin joinakin päivinä viikossa. On myös kysytty, voisiko aterioita toimittaa kotiovelle.
Kallberg on kohta jonkin sortin kyläpäällikkö. Tiskin takana hän on oppinut tuntemaan naamalta kymmeniä käyläläisiä.
Remontin yhteydessä entisestä pankista löytyi yksi kolikko.
”Vuoden kuusikymmentäneljä hopeamarkka”, Kallberg kertoo. ”Se on meidän onnenmarkkamme.”
Kellohameet pyörivät liukkaalla lattialla, parfyymit ja hiki saostavat ilman.
Iltakymmeneltä Korpihovin parkki Kitkajoen rannassa on täysi, matkailuautoja vierekkäin. Väkeä soljuu lavalta ulos happitauolle. Uudessa karaoketeltassa kaikaa miehen taitava, korkea falsetti.
Hot-yhtye virittää tunnelman parketilla. Heinätanssien pääesiintyjä on Heidi Pakarinen, entinen tangokuningatar. Hän laulaa monta kappaletta ikuisesta aiheesta, rakkaudesta.
”Sitä ei saa pakottaa tai se kauas katoaa…”
Taikapankissa Tommi Kallberg siivoaa keittiön. Paita on rasvatäpliä täynnä viidentoista tunnin työpäivän jäljiltä. Kun ovet on suljettu, hän ajaa kotiin Kallunkijärven rannalle.
Pian kuuluu vaimea molskahdus. Iltauinnilla on yhä valoisaa.