Aiotko kirjailijaksi?

On puhuttava rahasta. On, vaikka en haluaisi. Haluttomuudessa ei ole kyse rahasta itsessään, numeroista ja summista, niistä ja niiden pienuudesta voin puhua. Kyse on siitä, että minua hävettää.

Olen työskennellyt kirjailijana kokopäiväisesti yli kymmenen vuotta, harjoittanut ammattia, johon olen kouluttautunut ja jossa olen hyvä, enkä vieläkään pysty elättämään sillä itseäni.

Tai pystyn, muutaman kuukauden tai ehkä kokonaisen vuoden kerrallaan, mutta ainaisen epävarmuuden ja paniikin häilyessä taustalla, aina myös muita töitä ohessa tehden.

Viidentoista vuoden aikana olen kirjoittanut yhden novellikokoelman, viisi romaania, yhden lastenkirjan ja yhden äitiyttä käsittelevän teoksen, saanut kaksi lasta ja ottanut puolisoni kanssa ison asuntolainan.

Esikoisteokseni julkaisun jälkeen olen saanut kolme kertaa puolivuotisen ja kahdesti yksivuotisen apurahan ja useita kahden–neljän kuukauden mittaisia – vuosituloina se tarkoittaa noin 22 000 euroa ja kuukausitasolla noin 1 800, teoskohtaista tuntipalkkaa en halua edes laskea.

Tämän ohella olen kirjoittanut lehtijuttuja, markkinointitekstejä ja esseitä ja työskennellyt viisi vuotta luovan kirjoittamisen opettajana, joista tuloja on vuosittain kertynyt yhteensä noin 5 000–10 000 euroa.

Kirjani ovat nidottuina myyneet tuhannesta neljään tuhanteen, eli kun yhdestä myydystä teoksesta saa noin kolme euroa, eivät varsinaiset myyntitulot ennakoiden jälkeen ole olleet mikään juhlan aihe. Säästössä on nolla euroa.

Oma tilanteeni on kuitenkin ihan hyvä.

Työtäni on valtion ja yksityisten säätiöiden taholta tuettu tasaisesti yli kymmenen vuoden ajan ja lisäksi minulla on puoliso, jolla on suhteellisen säännölliset tulot ja joka on aina uskonut siihen mitä teen, auttanut vaikeimpien suvantojen yli paitsi henkisesti myös taloudellisesti. Teoksiani on arvioitu kiittäen, olen ollut ehdolla Runeberg- ja Finlandia-palkinnon saajaksi, minusta on tehty haastatteluja, olen esiintynyt radiossa ja televisiossa ja kirjoistani on käyty aktiivista keskustelua.

En siis koe millään tavalla jääneeni vaille huomiota ja mikä itselleni tärkeintä, olen vuosi vuodelta kehittynyt kirjoittajana.

Kirjani eivät silti myy. Tai myyvät, mutta eivät niin, että myyntituloista saatu raha vaikuttaisi taloudelliseen tilanteeseeni tai että kirjojeni saama huomio olisi millään tavalla verrannollinen myyntilukujen kanssa.

Esimerkki: seuraava teokseni ilmestyy toukokuussa 2025 ja olen saanut neljä kielteistä apurahapäätöstä peräkkäin. Tällä hetkellä pankkitililläni on noin 1 500 euroa eikä ensi vuodelle ole tiedossa rahoitusta.

Vertailun vuoksi: Suomen Kirjailijaliiton teettämän tutkimuksen mukaan kirjailijoiden vuoden 2022 verollisten tulojen mediaa­ni kaunokirjallisesta työstä oli 1 713 euroa. Kun summaan laskee mukaan muut kirjailijan työhön liittyvät tulot sekä apurahat, kaunokirjailijoiden vuositulojen me­diaa­ni oli 12 600 euroa.

Tarkoitus ei ole tässä esitellä taiteilijoiden kärsimystä tai glorifioida sitä. Tällaista tämä vaan on. Ahdinko ei oikeastaan edes näytä miltään, se vain kulkee mukana, hengittää olan takana, asettuu arkeen, tekee olosta usein aran ja nuhjuisen.

Miten minun tässä ammatissa sitten pitäisi selvitä? Pitäisikö minun kirjoittaa ihan kokonaan toisenlaisia kirjoja, valita täysin toisenlaisia aiheita?

Joka kerta vastaus on sama: ei.

Ensinnäkin, vaikka yrittäisin kirjoittaa helposti lähestyttävän, koukuttavan ja kaikkia lukijoita houkuttelevan teoksen, tuskin onnistuisin. Koko ajatus siitä, että ”vain kirjoittaisin” myyvemmän kirjan on jotenkin alentuva, aivan kuin se olisi vain minun päätöksestäni eikä taidoista kiinni, eikä kukaan voi ennustaa mikä kirja on sellainen joka varmasti myy, siihen kun vaikuttaa niin moni muukin asia kuin kirjan teema, rakenne, kieli ja nimi.

En myöskään suostu määrittelemään taiteellisen työn merkitystä sen taloudellisen kannattavuuden kautta. Taide tuo lohtua ja iloa, vahvistaa havainnointikykyä ja herkistää uudelle, valottaa mennyttä ja kurottaa kohti tulevaa, ravistelee ja purkaa vallitsevia normeja, mutta yhtälailla sen mahdollinen järjettömyys ja hyödyttömyys on tärkeää ja olennaista.

Ja niin kauan kuin jostain tulee myönteinen apurahapäätös, saan lainattua rahaa läheisiltä tai voin pyytää kustantamosta muutaman tuhannen euron ennakot sovittua aiemmin, haluan vain harjoittaa ammattia­ni, eli kirjoittaa.

Ja silti, kaikesta tästä huolimatta, joudun säännöllisesti muistuttamaan itseäni siitä, että vaikka kirjoittamani kirjat eivät ole taloudellisesti kannattavia, on niillä silti merkitys. Muistutan itseäni tästä lähes joka päivä ja väistämättä tämä jatkuva itsensä uudelleen kokoaminen, oman työn järkevyyden perusteleminen, vaikuttaa työn tekemiseen. Sivutyöt, apuraha­hakemusten suunnittelu ja kirjoittaminen ja rahan jatkuva laskeminen vievät valtavasti aikaa ja energiaa.

Tunnen usein kateutta kollegoja kohtaan, vaikka tiedän, ettei kenelläkään ole helppoa. Havahdun nolona siihen, että olen korkeakoulutettu, pitkän uran tehnyt ammattilainen, eikä minulla ole varaa ostaa uutta puhelinta hajonneen tilalle.

Tiedän, tietenkin, että varsinkin perheellisen aikuisen ihmisen pitäisi varautua pahan päivän varalle, mutta mitä kun jokainen päivä on paha päivä? Olisiko kokonaisuutta pitänyt miettiä tarkemmin ennen ensimmäistäkään kirjaa? Olisiko pitänyt olla perustamatta perhe, jotta voisi harjoittaa omaa ammattiaan?

Toisinaan mietin, että hankkisin itselleni päivätyön, jossa olisi säännölliset tulot.

Ystäväni ja kollegani Anna-Kaari Hakkarainen työskentelee päivisin perustamassaan brändi- ja markkinointitoimistossa ja kirjoittaa öisin upeita, monikerroksisia ja nerokkaita romaaneja. Hänelle kahden työn vapaaehtoinen erottaminen toisistaan tarkoittaa ennen kaikkea kirjoittamiseen liittyvän taloudellisen stressin välttämistä ja oudolla tavalla toinen työ myös rikastuttaa itse kirjoittamista.

Tämä kuulostaa hyvältä mutta vaatii aivan tietynlaista, jopa poikkeuksellista mielen ja ajankäytön hallintaa. Kun ainoat hetket täydelliselle keskittymiselle löytyvät yön hiljaisista tunneista, kertyy järjettömiä määriä univelkaa, ja sitä hurjaa intensiteettiä, jota työ vaatii, on täysin yksin opittava säätelemään.

Suuren menestyksen Islantiin sijoittuvilla dekkareillaan saavuttanut kirjailija ja ekonomi Satu Rämö taas kuvailee joulukuussa 2022 ilmestyneessä Apu-lehden haastattelussa itseään kulttuurialan yrittäjäksi eikä taiteilijaksi.

”Siitä näkökulmasta katsottuna olen tottunut tekemään asioita, joita myös halutaan ostaa. Jos valmistaa jotain, mitä kovin moni ei halua ostaa, mistä sen rahan oikein pitäisi tulla?”

Rämö on julkaissut parhaimmillaan kaksi kirjaa vuodessa. Yrittäjäasenteesta kertoo myös se, että kirjaan upotettu neuleohje poiki myöhemmin kokonaisen neulekirjan.

Tavallaan ymmärrän Rämön lähestymistavan pragmaattisuuden, miksi ylipäätään ikinä tehdä sellaista mikä ei ole kannattavaa, mutta mielestäni se myös sotii vasten taiteen tekemisen ydintä, sitä, että taide on arvokasta ilman kaupallistakin menestystä tai edes kannattavuutta, kuten ovat lukuisat muutkin vähäpalkkaiset työt. Kysymyksen kun voisi yhtä hyvin esittää myös niin, että minkä ihmeen takia yksikään vastavalmistunut lääkäri valitsee kunnallisen terveysaseman yksityisen sijaan.

Kyse ei tietenkään ole yhdenkään yksittäisen kirjailijan toimintatavoista tai ajatuksista, jokainen tyylillään jne, mutta kun käymme laajempaa keskustelua kulttuurista ja taiteesta, olisi tärkeä muistaa, että jokainen taideteos vaatii aikaa ja rahaa, ja näiden molempien realisoituminen on useimmiten kivimuurien takana.

Ja pitäisikö mitään vaihtoehtoa edes olla?

Minun on vaikea, oikeastaan mahdoton ajatella kirjailijuuteni olevan ammatti, jossa yksinkertaisesti valmistan jotain, mitä joku joko haluaa tai ei halua ostaa. Ennen kaikkea uskon, että kirjallisuutta tai ylipäätään mitään taidetta ei pitäisi jatkuvasti tarkastella sen tuottaman hyödyn kautta – oli kyseessä sitten taloudellinen, sivistyksellinen tai psykologinen tulokulma.

Sen, että viime vuosina on tehty tutkimuksia, jotka hyvinkin yhtenevästi osoittavat taiteen ja kulttuurin huomattavan merkityksen vaikkapa aluetaloudelle ja ihmisten mielenterveydelle, pitäisi olla jopa toissijaista. Kuten taiteen valtionpalkinnon vuonna 2021 saanut sarjakuvataiteilija Tiitu Takalo Taiteen edistämiskeskuksen julkaisemassa haastattelussa tiivistää: ”Taiteella on itseisarvo. Sen ei tarvitse tuottaa rahaa, olla millään tavalla hyödyllistä tai edistää kenenkään mielenterveyttä, ei edes taiteilijan itsensä. Taiteen pitää saada olla täysin järjetöntä ja tuottamatonta.”

Koska monet kustantamot ovat myös osakeyhtiöitä, joiden toiminnan tarkoituksena on osakeyhtiölain perusteella voiton tuottaminen, on ymmärrettävää, että myös tulosta tarvitaan, ja että kaupallisilla menestyksillä kustannetaan vähälevikkistä kirjallisuutta.

Mutta se, miten hyvin teos myy, ei kerro mitään sen laadusta tai arvosta. Harmillisen usein julkisessa keskustelussa äänen saavatkin sellaiset menestystarinat, joita on kuitenkin Suomessa hyvin vähän.

Ehkä tässä on lopulta kyse taiteilijan ja ekonomin välisestä erosta, ja koko alan rakenteista. Meidän pitäisi tarkastella perinpohjaisesti sitä ketjua, jonka alkulähde on aina kirjailija ja teksti, mutta jossa jokainen muu taho, eli kustantaja, välittäjät ja kirjakaupat, saa kirjailijaa suuremman taloudellisen hyöydyn, ja arvolisäveron noustua myös valtio.

Viime aikoina tämän keskustelun ytimessä ovat olleet äänikirjat, mutta ne ovat vain jäävuoren huippu. Kirjailijaliiton tulotutkimuksen mukaan kirjailijoiden tulot ovat striimauspalveluiden myötä laskeneet 25 prosenttia vain muutamassa vuodessa, mutta on oleellista muistaa, että ne tulot olivat jo aiemmin lähes olemattomat.

Samaan aikaan kustantamoissa työskentelee brand managereja, assistentteja ja sosiaalisen median tuottajia monen tuhannen euron kuukausipalkalla, tekemässä työtä, jota ei olisi edes olemassa ilman kirjailijoita.

Syys- ja lokakuun aikana suuri joukko kirjailijoita allekirjoitti Katja Kallion, Laura Lindstedtin, Riikka Pulkkisen, Pajtim Statovcin ja Eeva Turusen laatiman kirjeen, joka käsittelee kirjailijoiden asemaa ja taloudellista ahdinkoa. Kirje ehdottaa, että kirja-alan sopimuskäytäntöjä olisi välttämätöntä päivittää vastaamaan digitaalista toimintaympäristöä, kirjalle voisi monen muun maan tavoin asettaa kiinteän vähimmäishinnan ja kirjan arvolisäveron voisi laskea mahdollisimman alas. Kaikissa näissä tekijöissä on kyse rakenteesta, jossa jokin on vialla, kun kirjailija eli alkutuotteen tekijä on suurin häviäjä kirjan myyntiketjussa.

Keväällä 2023 kirjallisuuden tekijänoi­keusjärjestö Sanaston uusi toiminnanjohtaja esitti huomion siitä, miten käsittämättömältä kirjailijoiden arkitodellisuus näyttää, kun sen pariin tulee alan ulkopuolelta.

Esimerkiksi se, että kirjastosta sähköisessä muodossa lainattavista aineistoista ei ennen vuotta 2023 ollut maksettu lainauskorvausta, vaikka täysin samasta fyysisessä muodossa olevasta teoksesta lainauskorvaus maksetaan. Toisin sanoen: teoksen lainaajan valitsema formaatti on vaikuttanut siihen, saako tekijä korvausta vai ei. Vuosikausiin: ei mitään korvausta.

Kyse on nimenomaan arkitodellisuudesta. Koska lapseni käyvät tanssitunneilla, itse en käy. En osta mitään ylimääräistä, lyhennän asuntolainaa ja osallistun yllättäviin menoihin huomattavasti puolisoani vähemmän, saan juuri ja juuri muut laskut maksettua.

Taideyliopiston artikkelissa Taide, raha ja vaikea liitto Taiteen edistämiskeskuksen entinen johtaja Paula Tuovinen nostaa esiin ajatuksen taiteilijapalkasta, joka eroaisi apurahoista siinäkin, että osa siitä palautuisi verotuloina takaisin valtiolle ja myös kerryttäisi sosiaaliturvaa.

Palkka ei missään tapauksessa ole ongelmaton ratkaisu (kenelle se myönnettäisiin ja miksi) mutta edes puhuminen palkasta olisi parempi kuin apurahoitus, joka helposti mielletään joksikin ylimääräiseksi kivaksi. Apurahojen hakuprosessit ovat myös viimeisen kymmenen vuoden aikana selvästi muuttuneet, kuten Antti Nylén blogissaan kirjoittaa:”

Apurahoja myönnetään vuosi vuodelta selvemmin projekteihin, koviin vetoihin ja kuumiin kohahduksiin, ei niinkään ammattimaisen taiteenteon mahdollistamiseen. Niitä myönnetään suunnitelmien eli puheiden, ei ansioiden eli tekojen perusteella. Järjestelmästä on tullut arvaamaton ja hermostunut. Se ei enää perustu luottamukselle eikä ammattimaisuuden arvostukselle vaan lapselliselle toiveelle, että joku jossakin keksisi pelastuksen – äkkiratkaisun kaikkeen – romuttaisi tämän toivottoman paskan ja rakentaisi paratiisin tilalle.”

Joka tapauksessa apurahajärjestelmä on yhä se, jonka varassa useimmat kirjailijat työskentelevät.

Kun Koneen säätiön apurahapäätökset joulukuun alussa julkaistiin, oli pettymys jälleen kerran varsinkin somessa käsinkosketeltavaa. Marraskuussa sama tilanne Suomen Kulttuurirahaston ja Alfred Kordelinin säätiön kohdalla, kesällä valtion taideapurahojen. Toki on heitä, jotka iloitsevat, mutta muille kielteinen apurahapäätös tuntuu siltä kuin saisi potkut, kerta toisensa jälkeen, monta kertaa vuodessa.

Kiitos mutta ei kiitos, ei kiinnosta.

Vaikka itse uskon keväällä ilmestyvään teokseeni, ei yksikään taidetta tukeva taho ole tämän vuoden aikana kokenut sitä tärkeäksi tai kiinnostavaksi. En tietenkään ole ainoa, mutta se ei muuta tilannetta. Opetustöistä ja tämän vuoden kirjamyynneistä tulee palkkiot helmikuussa, niillä pärjää taas muutaman kuukauden. Siihen asti taas päivä kerrallaan.

Helmi Kekkonen on helsinkiläinen kirjailija­. Hänen tuorein romaaninsa Liv! (Siltala, 2024) ilmestyi maaliskuussa.

Oikaisu 2.1.2025 kello 9.40. Korjattu kohtaa, jossa kerrotaan Tiitu Takalan haastattelusta. Sen julkaisi Taiteen edistämiskeskus (Taike), ei Taiteen keskustoimikunta. Jälkimmäinen lakkasi olemasta vuonna 2013, jolloin Taike perustettiin.