Miljoona euroa

Museonjohtaja Jaana Tamminen kuuli lahjoituksesta jo viime vuoden lopulla. Puhelinkeskustelussa, hän muistelee. Vai sittenkin kyläillessään lahjoittajan luona? He tuntevat toisensa hyvin ja puhuvat usein taiteesta.

Lahjakirja laadittiin, ja maaliskuun puolivälissä museo saattoi viimein muotoilla tiedotteen.

”Järvenpään taidemuseolla on ilo saada ottaa vastaan rahalahjoitus…”

Mittava lahjoitus, sanottiin, sillä summa oli huomattava. Miljoona euroa.

Lahjoittaja ei halua julkisuutta, mutta tiedotteessa kerrottiin kuitenkin hänen nimensä: Elisa Paloheimo. Kerrottiin myös, miksi Paloheimo oli päättänyt tukea juuri Järvenpään taidemuseota.

Siellä on Suomen suurin kokoelma Eero Järnefeltin töitä. Maalauksia, vesiväritöitä ja grafiikkaa, yhteensä lähes kolmesataa teosta.

Mutta tilat ovat ahtaat ja sijaitsevat kirjaston alakerrassa.

”Haluan lähettää signaalin taiteen ja kulttuuriperinnön puolesta näinä vaikeina aikoina”, Paloheimo lausui tiedotteessa. Mainitsi kulttuurileikkaukset ja säästöt. Hänen mielestään Järvenpään museolla pitäisi olla paremmat puitteet, koska taidekokoelma on ”upea”.

Eero Järnefelt maalasi 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Vuosikymmeninä, joita sanotaan Suomen taiteen kultakaudeksi. Hän oli merkittävimpiä nimiä niin kuin Albert Edelfelt ja Akseli Gallen-Kallela.

Vuonna 1929 Järnefelt piirsi pastelliliiduilla muotokuvan pienestä polkkatukkaisesta tytöstä. Tällä oli röyhelökaulus ja helistin, pyöreät posket ja mutru suu. Taulu kuuluu nykyään Järvenpään kokoelmaan.

Museonjohtaja liitti siitä valokuvan tiedotteeseen, ja samalla hän tuli julkaisseeksi kuvan lahjoittajasta.

Teoksessa on nimittäin yksivuotias Elisa Paloheimo, Eero Järnefeltin tyttärentytär.

Järvenpään taidemuseoon kävelee rautatieasemalta parissa minuutissa. Alikulkutunnelista ylös, ja tasakattoisen tiilirakennuksen näkee jo. Kävelytien oikealla puolella on Järvenpää-talo, vasemmalla kirjasto ja museo. Kaikki punatiiltä 1980-luvun lopulta.

Kirjaston sisäänkäynnin vieressä on ovi museoon. Jaana Tamminen tulee vastaan ja johdattaa sitten jyrkkiä portaita alas.

”Me todella olemme kellarissa”, hän sanoo.

Tamminen on viralliselta nimikkeeltään museopalveluiden päällikkö. Alhaalla odottaa Pinja Petäjä, jonka titteli on yleisötyön palveluesihenkilö.

Eero Järnefeltin töitä näkee heti aulasta. Näkee omakuvankin, vaikka Järnefelt teki niitä vähän. Sanotaan, ettei hän halunnut katsoa itseään peilistä ja maalata.

Näyttelytila on matala mutta kohtuullisen avara, yhteensä noin 800 neliötä. Se on suurin piirtein saman verran kuin museossa Riihimäellä.

Järvenpään kaupunki sai ensimmäiset Järnefelt-teoksensa vuonna 1997, yhdellä kertaa 75 työtä. Siksi se oikeastaan perusti koko museon. Aiemmin oli olemassa vain pieni Kellarigalleria, joka oli remontoitu kirjaston kellariin – näihin samoihin tiloihin – vuonna 1992.

”Siinä yhteydessä tänne tuli kivilattia”, Pinja Petäjä sanoo. ”Ennen oli maalattia, kyllä.”

Kellarigalleriaa tuskin olisi tehty, ellei keraamikko Kaarina Aho olisi lahjoittanut Järvenpäälle oman isoäitinsä töitä. Neljäkymmentä maalausta ja lähes sata piirustusta. Ahon isoäiti oli kuvataiteilija Venny Soldan-Brofeldt, joka asui aikanaan vaaleassa puutalossa parin kilometrin päässä. Hänen miehensä oli kirjailija Juhani Aho.

Lisätilalle tuli tarve, kun kaupunki sai seuraavan lahjoituksen: kymmenet Järnefeltin teokset.

Ne antoi Elisa Paloheimo.

Sen jälkeen Paloheimo on hankkinut Järnefeltin teoksia huutokaupoista ja luovuttanut niitä museolle. Tehnyt jonkinlaisen lahjoituksen melkein joka vuosi. Hän on hankkinut myös Soldan-Brofeldtin teoksia.

Museo kertoo mielellään, että sillä on nykyään Suomen suurin kokoelma kummankin taiteilijan töitä.

”Ja sitten kun ajattelee, että me ollaan edelleen täällä kirjaston kellarissa”, Jaana Tamminen sanoo. ”Niin tämä on Elisaa varmasti surettanut.”

Paloheimo on määrännyt rahalahjalleen yhden ehdon: miljoona euroa on käytettävissä vasta, kun kaupunki tekee päätöksen uusien tilojen hankkimisesta. Hän toivoo, että rakennettaisiin kokonaan uusi museo. Järvenpäässä ei ole tilaa, johon museo voisi muuttaa, hän katsoo. Kokous- ja toimistotilaa löytyy kyllä, mutta ei sellaista, jonka voisi edes mittavalla remontilla muuttaa museoksi. Nykytaidettakin pitää voida esitellä.

Paloheimo käy museossa lähes aina, kun uusi näyttely avataan. Järnefelt ja Soldan-Brofeldt ovat seinillä pysyvästi, mutta toisen siiven tilassa näyttelyt vaihtuvat. Sinne tuodaan usein nykytaidetta.

Henkilökunnan täytyy tosin joka kerta miettiä, ketkä nykytaiteilijat tekisivät tarpeeksi pieniä töitä. Kovin suuret teokset eivät mahdu sisään.

Elisa Paloheimo ei ole koskaan antanut haastatteluja.

Jaana Tamminen sanoo, että hän on hyvin vaatimaton ihminen. Kerää intohimoisesti taidetta mutta ei tee itsestään numeroa.

Nyt Paloheimo on jo iäkäs, 96-vuotias.

Mitä hän mahtaa muistaa isoisästään? Hän oli kahdeksanvuotias, kun Eero Järnefelt kuoli. Kun surusanoma levisi yli syksyisen Suomenmaan, kuten Helsingin Sanomissa kirjoitettiin tiistaina 16. marraskuuta 1937.

74-vuotias Järnefelt oli menehtynyt edellisenä päivänä. Oli kuollut ”viimeinen suuri taidemaalari” siitä piiristä, jonka kerran olivat muodostaneet Järnefelt, Edelfelt ja Gallen-Kallela, Pekka Halonen ja Victor Westerholm, sanomalehdessä sanottiin.

Järnefeltillä oli ollut sydänvaivoja jonkin aikaa. Edellisvuonna hän oli vielä matkustanut Kolille muttei ollut jaksanut enää maalata. Ja juuri Kolilla hän oli maalannut kuuluisimmat työnsä.

Vai oliko Kaski sittenkin kuuluisin? Suurikokoinen maalaus noen tahrimasta tytöstä ja köyhistä kyläläisistä, jotka polttavat metsää viljelysmaaksi. Teoksella oli toinenkin nimi, Raatajat rahanalaiset.

Sen Järnefelt oli maalannut Savossa 1893, ja jo samana vuonna se oli ostettu Suomen Taideyhdistyksen kokoelmiin.

Jaana Tamminen sanoo, että kenties hän voisi vielä kysyä. Jos Paloheimo kuitenkin suostuisi kertomaan jotain.

Eero Järnefelt ei ollut köyhä taiteilija, pikemmin vakavarainen.

Häntä arvostettiin, ja töitä ostettiin. Virallisia muotokuvia tilattiin, sillä niissä Järnefelt oli poikkeuksellisen taitava. Hän maalasi lähes kaikki aikansa merkkihenkilöt. Professorit, tuomarit, kauppaneuvokset. Svinhufvudin, Mannerheimin, Paasikiven.

Kerrotaan, että hän joskus totesi mallilleen: ”Et sinä vielä ihan tältä näytä, mutta tulet kyllä myöhemmin näyttämään.”

Järnefelt maalasi perhettään ja kavereitaankin, naapurinsa Jean Sibeliuksen useam­paan kertaan. Toisinaan hän esitti säveltäjästä ”hieman karrikoivan näkemyksen”. Silmät olivat sirrillään, tukka sekaisin.

Siihen aikaan he kaikki asuivat Järvenpäässä, Tuusulanjärven rannalla. Järnefeltit Suvirannassa, Sibeliukset Ainolassa, Juhani Aho ja Venny Soldan-Brofeldt Aholassa. Pekka Halonen kolmen kilometrin päässä Halosenniemessä.

Ensimmäisenä Järvenpään oli löytänyt Venny Soldan-Brofeldt, ja muut olivat seuranneet perässä. Järnefeltit muuttivat vuonna 1901. Silloin elettiin sortokauden ja venäläistämispolitiikan vuosia, ja Helsingissä oli ahdistava ilmapiiri. Kulttuuripiirit olivat yleisesti suomenmielisiä.

Sitä paitsi oli muodikasta hankkia ateljeekoti maaseudulta. Eikä Järvenpää niin kaukana ollut: Helsinkiin pääsi junalla tunnissa.

Taiteilijaperheet olivat jatkuvasti tekemisissä keskenään. He kyläilivät, juhlivat, avustivat toisiaan. Eero Järnefelt oli maksanut Pekka Halosen opintoja jo Pariisin-vuosina, koska tällä ei ollut niihin varaa. Sibeliuksen vekseleitä hän allekirjoitti toistuvasti, vaikka välillä harmitti, kun tämä tuhlasi.

Sibelius oli naimisissa Järnefeltin siskon kanssa. Aino Sibelius kyläili Suvirannassa ja joi kahvia Saimi Järnefeltin pöydässä. Rouvat olivat ystäviä, mutta luonteiltaan sen verran erilaisia, että ”kälysten välille saattoi syntyä joskus pientä ristiriitaa”, kuten taidehistorioitsija Leena Lindqvist on kirjoittanut.

Usein väki kokoontui juuri Suvirantaan. Ensimmäisenä jouluna Juhani Aho hiihti paikalle ja toi mukanaan kissanpennun. Oli ”oikea illusorinen joulupukki”, kuten Saimi Järnefelt kirjoitti. Isäntäväki sai lahjaksi runon, jonka Aho oli kirjoittanut ja Soldan-Brofeldt kuvittanut. Säkeissä luvattiin, että talon puutarhaan toimitetaan kuormallinen hevosenlantaa.

Ja kun Järnefeltien hopeahääpäivää vietettiin, Sibelius toi lahjaksi sävellyksen.

Noina vuosina Järnefelt maalasi paljon omaa elämänpiiriään, Suvirantaa ja Tuusulanjärveä. Sisäkuvia, asetelmia, ikkunanäkymiä, maisemia. Vähän niin kuin ruotsalainen Carl Larsson, joka maalasi kotiaan Taalainmaalla. He tunsivatkin Pariisin-ajoilta ja kävivät yhä kirjeenvaihtoa. ”Eero Järnefelt, rakas veli ja toveri”, Larsson kirjoitti kirjeessään.

Järnefelt maalasi tietenkin myös muotokuvia. Lapset saivat istua malleina vuoron perään.

Heitä oli viisi: Leena, Heikki, Sara, Laura ja Olai. Elisa Paloheimon äiti oli Leena.

Järnefeltit asuivat Suvirannassa lopulta kuusitoista vuotta. Vuonna 1917 he muuttivat Bernhardinkadulle Helsingin Kaartinkaupunkiin, ja talon ylimpään kerrokseen tehtiin ateljee.

Mutta vielä tammikuussa he söivät lop­piaisateriaa Suvirannassa. Oli Haloset ja Sibeliukset ja muitakin.

”Menu. Tomaattisoppaa porkkanapiiraisten kera, vihanneksia voivaahdon kera, vasikanpaistia, keitettyjä hedelmiä”, Saimi Järnefelt kirjoitti päiväkirjaansa.

”Herrat joivat Whiskyä jälestäpäin. Oli vilkasta.”

Suvirannassa asuu yhä Järnefeltin jälkeläisiä, mutta sen omistaa Järvenpään kaupunki.

Kesäisin taidemuseo järjestää sinne ryhmävierailuja.

Pinja Petäjä seisahtuu museon vihreän seinän viereen ja osoittaa yhtä teosta, Aino Sibelius vierailulla Suvirannassa. Kävijät pitävät tästä maalauksesta erityisesti. He ovat äänestäneet.

Tiedossa ei ole, minä vuonna Järnefelt on taulun maalannut. Mutta Aino Sibelius ei ole siinä aivan nuori, hiuksissa näkyy harmaata. Hän sormeilee kahvikuppia, hymyilee vienosti ja katsoo sivuun. Pöydällä on pyöreäpohjainen kukkamaljakko ja siinä keltaisia rentukoita.

Järnefeltin lempikukkia, Petäjä sanoo.

”Tuo maljakko löytyy edelleen tänä päivänä Suvirannasta.”

Elisa Paloheimon lahjoitus siirretään erilliselle talletustilille. Kaupunginhallitus on käsitellyt asiaa maaliskuun kokouksessaan. Summa – ja talletusaikana kertyvä korko – on aikanaan käytettävä ”koko määrältään” uusiin tiloihin. Sellaisiin, ”jotka vastaavat nykyaikaisen taidemuseon vaatimuksia”. Näin asia on lahjakirjassa muotoiltu.

Jos kuitenkin käy niin, ettei kaupunki tee päätöstä viiden vuoden kuluessa, se menettää rahat. Viimeinen määräpäivä on 31. joulukuuta 2030. Sen jälkeen summa siirtyy Suomen Kulttuurirahastolle, lahjan toissijaiselle saajalle.

”Yhdellä miljoonalla ei vielä museota rakenneta”, Jaana Tamminen sanoo. ”Tarvitaan rahaa kaupungilta ja ehkä muiltakin tahoilta.”

Museonjohtaja panee toivonsa mutkikkaasti nimettyyn projektiin, jonka kaupunki aloittaa tänä keväänä: hyvinvoinnin palveluverkon päivitys. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että pohditaan, mitä kaupungin toimintoja missäkin tiloissa on.

”Taidemuseohanke asettuu luontevaksi osaksi sitä”, Tamminen sanoo.

Järvenpään kaupunginjohtaja Iiris Laukkanen vahvistaa: ”Siinä yhteydessä arvioidaan, mikä olisi potentiaalinen sijoituspaikka ja -tapa.”

Laukkanen toivoo, että ratkaisu löytyy. Kaupunginhallitus oli yksimielinen, kun se hyväksyi lahjoituksen vastaanottamisen, ja tällä tiellä toivottavasti jatketaan, hän sanoo. Järvenpää on erityinen kaupunki juuri kulttuurihistoriansa vuoksi.

”On hienoa, että meillä on tällainen yksityishenkilö, joka on antanut huomattavan määrän omaa varallisuuttaan yhteiseksi hyväksi.”

Elisa Paloheimo ei muuta mieltään. Hän kieltäytyy haastattelusta edelleen. Mutta Jaana Tammisen kautta hän kertoo itsestään hiukan.

Hänkin asui hetken Suvirannassa, vuosina 1941–1942, kun jatkosota oli syttynyt. Hän oli silloin kahdentoista ja kävi Järvenpään yhteiskoulua. Myöhemmin hänet siirrettiin Helsingin suomalaiseen yhteiskouluun Etu-Töölöön.

Ammatistaan Paloheimo sanoo vain, että teki uransa ”liike-elämän palveluksessa”.

Järvenpäästä oli kotoisin myös hänen isänsä, vuorineuvos Olli Paloheimo. Paloheimot asuivat Kallio-Kuninkalan tilalla kilometrin päässä Suvirannasta.

Sukusiteet ovat siis vahvat, ja niiden vuoksi Elisa Paloheimo on antanut lahjoituksia Järvenpään taidemuseolle. On hän tosin lahjoittanut teoksia Ateneumillekin.

Isoisänsä hän muistaa kyllä, mutta ei ala laajemmin kertoilla. Muistot ovat lämpimät.

Eero Järnefelt oli hauska isoisä. 

Lähteenä käytetty myös Leena Lindqvistin kirjaa Suviranta, Eero ja Saimi Järnefeltin ateljeekoti.