Kaupungin värit

Maaliskuussa 2019 yksi valokuva vangitsi. Siinä oli nainen, joka käveli työläiskorttelissa selin kameraan, kädessään oranssinkeltainen emaliämpäri.

Miten todellista! Tuntui kuin voisi koskettaa ämpärin hehkuvanväristä pintaa.

Satu Savia, Helsingin kaupunginmuseon tutkija, havahtui ajatuksistaan. Värit tekivät valokuvasta elävän, saivat mielikuvituksen liikkeelle. Mitä nainen kantoi ämpärissään ja miksi? Asuiko hän tuossa puutalossa, jota kohti määrätietoisesti käveli?

Olisi hykerryttävää koota valokuvakirja Helsingistä, ja vain väreissä. Savian mieleen nousi monta hienoa valokuvaa. Elokuvateat­teri Bio Rexin öiset mainosvalot. Auringonpalvojat Uunisaaren punertavilla rantakallioilla. 1970-luvun tytöt valintamyymälässä värikkäissä kesävaatteissaan. Ensimmäiset lappuliisat tai parkkipirkot, yllään viininpunaiset virkapuvut. Taksinkuljettajat virkalakeissaan kiiltävänpunaisen mersun vieressä.

Savia oli työskennellyt kaupunginmuseon valokuvakokoelman parissa toistakymmentä vuotta ja tiesi, ettei museolla ollut yhtäkään värivalokuvakirjaa. Savia halusi tehdä ensimmäisen. Hän esittelisi ajatuksensa työkavereilleen toukokuun ideariihessä.

Valokuvia oli yli miljoona.

Jäljelle jäi pyöreästi 150 000, kun Helsingin kaupunginmu­seon valokuvakokoelmasta oli karsittu mustavalkoiset valokuvat. Määrä oli silti aivan liian työläs yhdelle ihmiselle, joten seuraavaksi oli rajattava aikakautta.

Aluksi Savia ajatteli 1920-lukua. Museon varhaisimmat värikuvat olivat 1910-luvulta, mutta niitä oli vain muutamia. Hän päätyi lopulta 1950-lukuun, jolloin värivalokuvaus yleistyi. Luontevinta oli lopettaa 1970-lukuun, jottei teos paisuisi.

Värikuvia oli silti paljon, ehkä 11 000.

Savia selasi digitoituja valokuvia tietokoneellaan. Hän haki diakuvia museon kuva-arkistosta, tutki niitä valopöydällä.

Kuvista hän etsi ”jotain poikkeavaa tai jujua”, kuten ihmisten välistä jännitettä tai yllättävää ilmettä, johon katse pysähtyisi.

Silloin katsoja alkaisi pohtia kuvan tarinaa, tuntisi lämpöä kuvan ihmisiä kohtaan.

Kallion Karhupuisto Helsingin juhlaviikkojen aikaan elokuussa 1970. Kaksi miestä seisoi vastakkain, kummankin käsi juhlallisesti ojentuneena toista kohti. Pikkupojat katselivat.

Miten rehevää! Ihan ehdoton kuva, Satu Savia arvioi.

Miehet lauloivat Rakastan elämää ennen Jukka Kuoppa­mäen esitystä, niin Savia oli kuullut. Ilmeet olivat hyväntahtoiset. Toisella miehellä oli puku. Miehet olivat ehkä puiston vakituista porukkaa, Savia ajatteli. Ehkä sodan käyneitä, sisältä rikkinäisiä.

Sodanjälkeisen Helsingin suosituimpia kuvakohteita olivat Kauppatori ja vappu. Erityisesti yksi kuva viehätti Saviaa. Siinä nainen ja tyttö olivat Havis Amandan suihkulähteellä 1960-luvulla. Kevään valo oli kirkas, tytöllä oli punainen vappupallo.

Äiti ja tytär, Savia päätteli. Ja kuinka nyrpeät ilmeet. Ei kaikista onnistunein otos ilmeiden puolesta.

Sekin yllätti, että nainen muistutti jollain tavalla Saviaa itseään.­ Kamera oli takuulla ollut perheen isällä, roikkunut kaulassa, kuten tuon ajan miehillä yleensä.

Yksityiskohdat olivat Savialle tärkeitä. Kuten salkku, jonka hän löysi monista kuvista.

Mies metallihöylän ääressä oli jäänyt hänen mieleensä. Kuva oli otettu Valtion rautateiden Pasilan Konepajalla. Viereisen pistohöylän päällä oli neilikkakimppu, ikkunalla kahdella ­soljella suljettava nahkainen salkku. Ehkä mies jäi eläkkeelle tai vaihtoi työtä.

Työkaveri dokumentoi tuon hetken, Savia otaksui. Hän piti kuvan tunnelmasta ja salkusta, joka oli 1960-luvun jokaisella miehellä. Siellä oli yleensä termospullo. Kangasvuorta salkussa ei ollut, joten pullon pohja jätti pyöreän jäljen nahkaan.

Ei tietokirjaa eikä historiikkia.

Ei taidepläjäystä vaan kuvakirja, sen Savia oli vakaasti päättänyt.

Helsinki väreissä alkaisi johdannolla, lopussa olisi lista kuvaajista. Savia lisäisi valokuviin vain kohteen, ajan ja kuvaajan. Kuvat valittaisiin kiinnostavuuden, ei valokuvaajan perusteella. Näin hän esitteli kirjaa työkavereilleen toukokuussa 2020.

Työkaverit toivoivat selittäviä kuvatekstejä. Savia mietti. Jos nostaisi niihin yksityiskohtia, kuten salkun tai tehtaanpiipun, jota katsoja ei muuten kuvasta huomaisi.

Syksyllä 2020 Savia oli tehnyt esikarsintansa. Valittuja kuvia oli yhä satoja, ja niitä hän kävi läpi työkaverinsa, media-assistentti Mari Valion kanssa. Valio arvioi kuvien laatua ja sitä, kuinka ne sopivat kirjan teemoihin, joista ensimmäiseksi oli valittu öinen Helsinki.

Muu ryhmittely muotoutui valokuvien mukaan, kuten kaupungilla, kohtaamisia, yksin, yhdessä, työssä, liikkeellä ja muutokset.

Jotkut kuvat eivät sopineet joukkoon, toiset karsittiin heikkolaatuisina. Osa jäi valitsematta, koska Savia ei halunnut esittää ”pelkkiä dokumentaatioita rakennuksista”.

Poikkeuksia jäi, kuten kuva Norrménin talosta Katajanokalla. Kaupunkipalatsi purettiin vuonna 1960, ja sen tilalle nousi Enso-Gutzeitin pääkonttori, valkoista marmoria, arkkitehti Alvar Aallon käsialaa. Helsingin muutosta ei voinut kuvata ilman Norrménin taloa.

Historiikkia kirjasta ei pitänyt tulla. Mutta sodanjälkeinen Helsinki kehittyi niin rajusti, että lopulta Savia taipui myös pitkiin ja selittäviin kuvateksteihin.

Siinä se nyt on. Juuri painosta tullut Helsinki väreissä. Kaik­kiaan 138 värivalokuvaa 26 kuvaajalta, ammattilaisilta ja harrastajilta. Valokuvateos Helsinki-rakastajille, nostalgikoille ja vaikka fiftareille, jotka pitävät 1950-luvun autoista.

Satu Savia katselee tutuksi käyneitä sivuja, on tyytyväinen.

Juuri sellainen teos, jonka hän halusi tehdä. Ei teknisesti virheettömiä eikä asetelmallisia otoksia, ei edes taiteellisesti parhaita. Ei väreiltään ruskehtavia, kuten 1970-luvun valokuvista ajatellaan, vaan nykyisen tekniikan ansiosta sävyiltään lähes alkuperäisiä.

Arkisia ja yllättäviä valokuvia, Savia sanoo. Täytyisi olla melkoinen Helsingin-tuntija, jotta osaisi paikantaa jokaisen kuvauskohteen. 

Kuvat ovat teoksesta Helsinki väreissä. Värivalokuvia 1950–1970- luvuilta, toim. Satu Savia (Helsingin kaupunginmuseo, 2022).