Haaveeni on muuttua papukaijaksi
Näyttelijä, tutkija, säveltäjä ja kaksi kirjailijaa pohtivat, mitä ovat seuraavassa elämässä.
10
MIN
Timo R. Stewart, 44
Tutkija
”Jos synnyn uudestaan, olen seuraavassa elämässäni tietysti puu. En mikä tahansa puupellon luonnonvara, joka jauhetaan pian vessapaperiksi tai jonka jäänteistä puristetaan skandinaavisilla nimillä varustettuja halpahuonekaluja. Tämän verran saa varmasti toivoa.
Jos synnyn uudestaan, olen rauhaisalla näköalapaikalla kasvava tammi tai ehkä Uuden-Seelannin kauri tai tōtara – tavoitteena on pitkäikäisyys ja majesteetillinen pysyvyys.
Jopa upeiden vanhojen puiden muut ominaisuudet jättävät kuitenkin toivomisen varaa. Kuvitellaan siis saman tien, että kyse on entistä. Taru Sormusten herrasta -maailman tiedostavasta, näkevästä ja puhuvasta olennosta, joka näyttää erehdyttävästi puulta.
Tärkeintä on joka tapauksessa se, että pääsen seuraamaan maailman muutosta hyvin pitkään.
Ihmiset ovat täällä vain hetken, puut parhaimmillaan vuosisatoja. Silloinkaan ei ehkä näe, miten kaikki päättyy – ainakaan toivottavasti – mutta ehtii nähdä hyvän matkaa eteenpäin.
Puufantasia nousee enemmän historioitsijan kuin konfliktin- tai politiikantutkijan aivolohkosta. Pitkät jatkumot ovat aina kiehtoneet minua. Historioitsijat pyrkivät parhaansa mukaan kokoamaan ymmärrettävää kuvaa menneisyydestä, mutta menneisyyden tarinat eivät koskaan oikeastaan ala tai lopu.
Kuva menneisyydestä tietyllä tapaa tarkentuu koko ajan. Se kuitenkin koostuu aina vastauksista kysymyksiin, joita kysymme tässä hetkessä. Ne taas muuttuvat. Historiantutkimuksesta ei edes periaatteessa voi koskaan tulla valmista.
Menneisyyden ihmiset eivät tietenkään voineet aavistaakaan, mitä oli tulossa. Kyllähän he kuvittelivat, pelkäsivät ja toivoivat, aivan kuten mekin, mutta aika harvoin osuivat lähimainkaan oikeaan.
On kiehtova ajatus, että joku päivä vuosikymmenien päästä, joku historiantutkija, joka ei ole vielä edes syntynyt, yrittää koostaa käsitystä siitä, mitä ihmiset Suomessa oikein ajattelivat tulevaisuudestaan vuonna 2024. Ehkä ikivanha entti voisi kertoa sen.”
Niina Lahtinen, 45
Näyttelijä-käsikirjoittaja
”Energia ja aine ovat maailmankaikkeudessa pysyviä, ne ottavat vain jatkuvasti uusia muotoja. Maallisen vaelluksen aikana olemme osa näitä virtauksia.
Läsnäolo on toisten energialle altistumista, ja siksi teatteri ja muut esittävät taiteet ovat erilaisia lavalla kuin tallenteina. Kokoonnumme samaan tilaan, esiintyjät antavat energiaansa ja yleisö ottaa sen vastaan ja lähettää moninkertaisena takaisin.
Ainakin näyttelijät ja muusikot tietävät mistä puhun.
Herkille ihmisille kohtaaminen voi olla raskasta, mutta parhaimmillaan läsnäolo voi olla energiamyrskyä, josta ihmiset täyttyvät pitkiksi ajoiksi.
Kanavoin taiteeseeni kaiken sen materiaalin, jota imen itseeni ympäriltäni. Ihmiset kuljettavat sitä sitten eteenpäin uusissa muodoissa uusiin paikkoihin.
Uskon, että kuoleman jälkeen energia jatkaa kulkuaan. Tietenkin fyysisesti, kun ruumiistani tulee matojen ja bakteerien avulla rakennusainetta uusille elollisille. Mutta energia kiertää myös heidän kauttaan, joille olen jakanut sitä vuosien saatossa.
Haluan antaa ihmisille voimaa ja rohkeutta. Välinpitämättömyyttä turhanpäiväisyyksistä.
Seuraavassa elämässä olen iso tammi.
Isot vanhat puut, kuten Paavolan tammi Lohjansaaressa, kantavat itsessään niin suurta energiaa, että niiden äärelle saapuminen vavahduttaa.
Paavolan tammessa on vuosisatojen virta yhteen elävään olentoon kasautuneena. Sen ei tarvitse pelätä uupumista, sillä sen antama energia ei ole siltä pois. Se on vain välittäjä, joka kanavoi voimaa maailmankaikkeudesta väsyneeseen kulkijaan.
Vanhaksi tammeksi ei synnytä, vaan sellaiseksi kasvetaan. Toivon siksi, että synnyn suojaisaan paikkaan, jossa ahneet kanssaeläjät eivät tuhoa minua, vaan saan rauhassa varttua ja imeä itseeni aurinkoa, vettä, ravinteita, tuulia. Lopulta minut löydetään suurena ja uljaana ja suojellaan. Niin minusta tulee voiman antaja. Linnut ja oravat saavat minusta ravintoa. Ihmisten sielut täyttyvät, kun he katselevat lehvistöni siivilöimää vihreänkeltaista valoa ja nojaavat ikiaikaiseen runkooni. Lapset kiipeilevät valtaville oksilleni ja tuntevat niissä virtaavan elämän. Kaikki luonani levähtävät imevät itseensä rauhaa, tyyni läsnäoloni saa heidät hengittämään ja hyväksymään olevan.
Talvisin saan levätä ja keväisin herään kukoistamaan. Lopulta on vuoroni väistyä ja hajota lahottajasienien kautta takaisin kiertoon.”
Anni Kytömäki, 44
Kirjailija
”Kun päiväni kerran päättyvät, olemattomuus sopii hyvin. En kaipaa ainakaan ihmisen osaa.
Ihmiselämässä tunteiden kaivo surusta onneen on niin syvä ja täysi, etten jaksa koluta sitä toistamiseen. Tästä yhdestäkään olemassaolosta en selviäisi, jos elämän kauneutta ja kauheutta ei voisi suodattaa romaaneihin.
Muuksikaan tajuavaksi olennoksi en silti tahdo, enkä kasviksi. Metsäneläimenä tai luonnonkasvina joutuisin ihmisen yliajamaksi, tallaamaksi, myrkyttämäksi, kaatamaksi, suolistamaksi tai kitkemäksi.
Nykyelämässäni olen jo huomannut aikani rajallisuuden. Luultavasti en näe, miten lajimme ja maailman käy. Se harmittaa. Olisi hienoa kokea pitempi perspektiivi, ja siksi käännän katseeni kivikuntaan. Geologinen aika kiehtoo. Ihminen ei pysty käsittämään aikaa, joka tarvitaan särmäisen vuoren kulumiseen loivaksi kumpareeksi.
Epäilyttää kuitenkin ruveta kallioksi. Niistä ei enää voi olla vuorenvarma. Suomessa kiviaineksia käytetään Euroopan ennätysmääriä: vuosittain 14,5 tonnia asukasta kohti.
En halua louhittavaksi, joten on valittava murikka, joka on suojelualueella. Toki lakeja muutetaan ja yhteiskuntajärjestelmä saattaa romahtaa, jolloin mikään ei ole turvassa, mutta mennään riskillä.
Seuraavassa elämässä olen siirtolohkare, joka seisoo silokalliolla Tarjanteen rannalla. Mannerjäätikkö kuljetti minut paikalle ja sulaessaan vieräytti helmastaan. Olen jyhmöttänyt sijallani 10 000 vuotta, ikuisuuteni näkökulmasta tuokion. Jonnekin ehkä taas lähden, jos jääkausi vielä tulee.
Kuumenen helteessä, hyydyn pakkasessa, vuodesta toiseen. Jonain talvena fysikaalinen rasitus tekee tehtävänsä ja halkean. Siitä huolimatta päälläni kasvaa viljava jäkäläverho. Hitaasti jäkälien erittämät hapot rapauttavat pintaani.
Mittaamattoman ajan kuluessa hajoan. Virrat kuljettavat minut kivihitusina mereen. Kenties muovaudun planeetan prosesseissa uudelleen kiveksi ja kohoan jälleen kallioksi – lohjetakseni järkäleeksi, joka päätyy tuntemattomalle rannalle. Mikä ilo on kokea kaikki, mitään tajuamatta!”
Jukka Viikilä, 51
Kirjailija
”Haaveeni on muuttua papukaijaksi, koska maailman ehdot ovat kaikkina aikoina karut, myös tulevina.
Papukaija on ainoa, jolla on tasapuolista ylemmyyttä kaikkea elollista ja elotonta kohtaan, mennyttä ja tulevaa.
Mutta ensin on ymmärrettävä ilmeisin: ymmärtääkö papukaija vaiko vain matkii. Elääkö se omaa elämäänsä vai muiden. Mysteeri on ratkeamaton ja avain linnun sielunelämän kellareihin.
On väitetty, että matkimisen taito on suorassa suhteessa sieluttomuuteen, mutta näin on kenties vain ihmisellä.
Toiset näkevät papukaijan tekoälynä, sen oletetaan valitsevan sanottavansa vailla ymmärrystä, kylmien todennäköisyyksien mukaan.
Papukaija on klisee, symboli, yleistys, keskinkertaistus. Siitä ei ole pantavaksi kirjaan tai kuvaamaan oikein mitään, se on liian ilmeinen, täynnä keksittyjä ja kuluneita merkityksiä, liian akuankkaa, vähän kuin valitsisi olla cowboy, Töölön mummo tai keski-ikäinen suomalainen mies. Papukaijana minua pidettäisiin ilkkujana, vaikka olisin tunteellisin kaikista, tai vakavikkona, kun siteeraisin elämän ikuisia totisuuksia.
Olisin niin monta ääntä ja tunnetta, että jokainen saisi minusta haluamansa.
Olisin tuomittavissa ja hyväksyttävissä, vihattavissa ja rakastettavissa, hyvyyteni olisi toisille ilkeyttä, toisille olisin itse lempeys. Kun tapaisin tyhmyreitä ja tunne-elämän aloittelijoita, ihmisiä vahvistusharhan pauloissa, alkaisin visertää kuin mikä tahansa lattea pensaslintu.
Mutta papukaija elää vanhaksi, se on kaikkea hyvin pitkään. Se suree muiden lintujen hetkellisyyttä, ihmistenkin, se yllyttää meitä ajattelemaan, että notkea mukautuvuus olisi pitkän elämän salaisuus. Se ehdottaa onnen avaimeksi ratkeamattomuutta.
Kun papukaija viimein kuolee, syntyy uusi papukaija, joka matkii edellistä.”
Osmo Tapio Räihälä, 60
Säveltäjä
”Franz Lisztin reinkarnaatio! suitsuttaa kriitikko pianistia. Tietenkin hän on virtuoosinen soittaja, nuori valkoihoinen mies, komea, liehuvatukkainen. Kaikki kuitenkin tietävät, ettei Listz oikeasti ole jälleensyntynyt, se on vain kielikuva, kriitikko itsekin on nähnyt Lisztin vain kuvissa.
Ikuisen elämän ja uudelleen syntymisen idea on kiehtonut ihmistä aina. En ymmärrä, miksi. Kaikkihan kuolevat, eikä kukaan ole syntynyt uudelleen. Jokainen ihmiselämä on erillinen tietoisuus, erillinen yksilö, minä-tietoisuus ei voi jakautua useamman ihmisen kesken. Toki kehollinen elämä on joskus mahdollinen myös ilman tietoisuutta, ja arvonsa on silläkin.
Uskonnot ottavat käyttövoimansa ikuisen elämän tai uudelleensyntymän utopioista. Syy niiden menestykseen lienee selvä: huonosta elämästään ihminen haluaisi paremman – kun vain voisi syntyä ja elää uudelleen! – eikä hyvän elämän haluaisi päättyvän, tai sen toivoisi voivansa elää uudestaan.
Uskontojen idea on lupaus paremmasta jossain hämärässä tulevaisuudessa, ne eivät koskaan puhu menneisyydestä. Ikuinen elämä ja uudelleensyntymä ovat tietenkin kaksi eri asiaa.
Jotkut meistä elävät ikuisesti tekojensa kautta, hyvien tai pahojen. Arvokkaimpia ja kestävimpiä tekoja ovat aineettomat, sillä ne eivät rasita luontoa: Russellin teekannu ei leijaile avaruudessa, Hume ei joutunut giljotiiniin eikä kohtalo koputa Beethovenin oveen, mutta heidän ideansa ja sävelensä elävät.
Uudelleensyntymä edellyttää kuolemista. Säveltäjänä minun olisi hieman noloa toivoa, että musiikkini ”jäisi elämään” – mitä se edes tarkoittaisi? Kerran tehty taideteos ei kuole, se ei pala tulessakaan niin kauan kuin siitä tiedetään. Jos siis musiikkini kuolee, unohdetaan, se voi kuitenkin syntyä uudestaan siten, että se ”löydetään” uudelleen.
Mutta miksi en syntyisi uudelleen jonakin muuna kuin musiikkina? Seuraavassa elämässäni voinkin syntyä runona, ja ottaa hahmon, joka on sitkeä ja leviää nopeasti kaikkialle:
Kurtturuusu on kurtturuusu on kurtturuusu.”
Iso kysymys -juttusarjassa on pohdittu elämän tarkoitusta, rakkautta ja kuolemaa. On kysytty, mikä on syntiä ja mitä pitää pyytää anteeksi. Mitä kadehdit? Kenen viereen istuisit illalliselle? Jutut löytyvät osoitteesta Suomenkuvalehti.fi.