Ei ykkösuutinen täällä lainkaan

Huhtikuun lopussa Pekka Haavisto tapasi Gibril Ibrahimin. Hän on Sudanin valtiovarainministeri ja vanha tuttu.

Dr Gibril, kuten Haavisto sanoo, sillä 70-vuotias Ibrahim on taloustieteen tohtori.

He istuivat kahdenkeskisessä palaverissa qatarilaisessa hotellissa. Dohassa kevätpäivä oli tavallistakin kuumempi, lähes 40 astetta.

Ibrahim halusi tietää, ymmärrettiinkö Euroopassa ja Suomessa varmasti, mitä Sudanissa tapahtuu. Sisällissota oli jatkunut jo kaksi vuotta, mutta tuoreet käänteet olivat erityisen julmia. Edes pakolaisleireillä eivät ihmiset olleet turvassa. Kapinalliset – joita Ibrahimin näkökulmasta olivat kenraali Hemedtin joukot – olivat kaksi viikkoa aiemmin hyökänneet taas Zamzamin pakolaisleiriin. Siellä asui puoli miljoonaa ihmistä.

Tiedettiinhän iskuista yleisesti Suomessa? Ja tuomittiin ankarasti?

Haavisto selitti, ettei Sudan ole täällä ykkösuutinen lainkaan. Ukraina on. Ja sen jälkeen tulee Gaza. Eikä uutisvirtaan oikein muuta mahdu. Tällä tavalla maailma valitettavasti toimi.

Haavisto oli puhunut tästä sudanilaisille aiemminkin. 2000-luvun puolivälissä, kun oli neuvotellut rauhaa länsiosan Darfuriin. Hän oli sanonut, etteivät Sudanin konfliktit kiinnostaisi kansainvälistä yhteisöä loputtomasti. Ratkaisut kannatti tehdä silloin, kun maailman paine vielä oli niiden etsimisessä.

Aina syttyisi seuraavia konflikteja ja Sudan unohdettaisiin, hän oli varoittanut.

2000-luvun puolivälin jälkeen oli tapahtunut paljon, mutta jälleen Sudanissa sodittiin. Kukaan ei tiennyt, kuinka monta ihmistä oli kahden vuoden aikana kuollut. 20 000, laskivat jotkut. 150 000, arvioivat toiset.

Sanottiin, että humanitaarinen kriisi oli pahempi kuin missään muualla maailmassa. Yli 30 miljoonaa ihmistä tarvitsi ruokaa.

Mutta Sudan oli marginaalissa.

Haavisto oli Dohassa kertomassa rauhanvälityksestä. Qatarin hallitus oli pyytänyt hänet puhujaksi Global Security Forum -konferenssiin.

Siellä järjestäjät sanoivat, että paikalla oli eräs sudanilainen, joka halusi tavata. Hän oli Gibril Ibrahim. Haavisto ei tiennyt, että tämä osallistuisi samaan konferenssiin.

He olivat nähneet viimeksi joitakin vuosia sitten Khartumissa, Sudanin pääkaupungissa. Haavisto oli silloin Suomen ulkoministeri. Nyt hän oli kansanedustaja mutta tapasi silti säännöllisesti Sudanin ”keskeisiä toimijoita”.

Ibrahimin hän oli tuntenut parikymmentä vuotta. Kun he tutustuivat, Ibrahim ei käyttänyt räätälin ompelemia pukuja kuten nykyään. Hän oli sissijohtaja Länsi-Sudanin Darfurista. Kerran Haavisto oli seurannut lontoolaisessa kahvilassa, kun hän johti sissien taisteluja matkapuhelimilla. Niitä oli pöydällä useampia, ja välillä ne soivat yhtä aikaa.

Hotellihuoneessa vastassa oli kuitenkin valtiovarainministeri.

Istut sitten rahasäkin päällä, Haavisto heitti, kun he kohtasivat.

No en, kun säkki on aivan tyhjä, Ibrahim vastasi.

He pohtivat, olisiko rauhanvälitys Sudanissa tällä hetkellä mahdollista. Olisiko jollain edellytyksiä ryhtyä neuvottelijaksi?

Ibrahim vaikutti pessimistiseltä. Hän sanoi, että tämä sota ratkaistaan vain taistelemalla.

Se oli tietysti valitettavaa, sillä molemmat osapuolet olivat vahvasti aseistettuja. Niin maan johtajan Abdel Fattah al-Burhanin joukot kuin hänen haastajansa, kenraali Hemedtin. Arvioitiin, että Hemedtin joukoissa taisteli satatuhatta sotilasta.

Kaiken lisäksi naapurimaat olivat sekaantuneet tilanteeseen, kuten konflikteissa usein. Muun muassa Egypti tuki al-Burhania, Arabiemiirikunnat taas Hemedtiä.

Oliko todella niin, että tämä sota ratkaistiin vain taistelemalla?

Haavisto sanoi, että oli kuullut saman monta kertaa. Hän oli myös monta kertaa nähnyt, kun tätä yritettiin. Mutta ikinä se ei ollut onnistunut.

Ja vaikka kävisi niin, että sotilaiden kesken saataisiin jonkinlainen sopimus aikaan, miten siirryttäisiin siviilihallintoon? Arkeen, jota eivät sanelleet armeijan komentorakenne ja asevoimat?

Siitä Haavisto oli huolissaan.

Sudanissa eivät sotineet kansan valitsemat johtajat. 64-vuotias al-Burhan ja viisikymppinen Hemedti olivat kenraaleja molemmat. Hemedtiä kutsuttiin yleisesti tällä lempinimellä. Oikeasti hän oli Mohamed Hamdan Dagalo.

Ja vaikka sitä nyt oli vaikea uskoa, jokin aika sitten he olivat olleet liittolaisia. Vielä syksyllä 2021 he olivat tehneet sotilasvallankaappauksen yhdessä. Ajaneet Khartumin kaduille panssarivaunuilla ja katkaisseet internet-yhteydet. Julistaneet poikkeustilan ja pidättäneet pääministerin.

Haavisto muistaa nuo ajat. Hän tuntee pääministeri Abdalla Hamdokin, jota tuolloin oltiin syrjäyttämässä. Eikä syrjään työnnetty pelkästään pääministeriä, vaan koko siviilihallintoa. Demokratialiikettä, joka juuri oli virinnyt ja vahvistunut Sudanissa. Naisten oikeuksia, ihmisoikeuksia.

Noina lokakuun viikkoina 2021 Haavisto puhui pääministeri Hamdokin kanssa puhelimessa. Kaikesta kuuli, että ”pakka oli hajoamassa”. Sotilaat käyttäytyivät julkeammin, tekivät omavaltaisia päätöksiä. Lopulta koitti vallankaappauksen päivä ja Hamdok pantiin väliaikaiseen kotiarestiin.

Tämä ei käynyt sudanilaisille. Khartumissa kymmenettuhannet ihmiset lähtivät kaduille ja vastustivat vallankaappausta. Heitä ammuttiin surutta.

Tarkoitus kai oli, että al-Burhan ja Hemedti johtaisivat Sudania tämän jälkeen yhdessä. Ja että siviilihallintoonkin vielä palattaisiin. Olisi siirtymäkausi ja sen jälkeen pidettäisiin oikeat vaalit. Sotilaat vetäytyisivät politiikasta.

Mikään tästä ei toteutunut. Ei, vaikka neuvotteluja käytiin ja kenraalit antoivat lupauksia. Mutta kuinka moni anastaa vallan ja sitten vapaaehtoisesti luopuu siitä? Käykö niin koskaan?

Hemedti ei taipunut siihen, että hänen RSF-joukkonsa olisi liitetty kansalliseen armeijaan. Al-Burhan taas halusi, että liitos tapahtuu nopeasti ja ehdoitta. Muun muassa.

Kuukaudet kuluivat ja välit kiristyivät.

Sota alkoi huhtikuussa 2023. Se, joka jatkuu edelleen.

Haavistolle käänne oli kaikesta huolimatta yllätys.

Hän oli ajatellut, että al-Burhan ja Hemedti kuitenkin jatkaisivat yhdessä. He arvostelisivat toisiaan, kuten siihenkin asti. Syyttäisivät vallanhalusta ja itsekkyydestä, mutta löytäisivät ratkaisuja, joista molemmat hyötyisivät riittävän paljon. Tällaisesta vallanjaosta löytyi esimerkkejä.

Mutta lauantaina 15. huhtikuuta 2023 Khartumissa leimahti. Hemedtin RSF-joukot valtasivat presidentin palatsin ja lentokentän. Al-Burhanin armeija SAF aloitti pommitukset.

Musta savu nousi Khartumin taivaalle.

Kaupunkilaisilta loppuivat vesi, sähkö ja ruoka. Naapureita kuoli, perheenjäseniä kuoli. Haavoittuneita tuskin kukaan ehti edes laskea.

Ne pakenivat, jotka pystyivät. Heitä oli tuhansia, sitten kymmeniätuhansia. Mutta Khartumin suurkaupunkialueella asui lähes viisi miljoonaa ihmistä.

Näin ankarasti pääkaupunkia ei ollut ennen murjottu. Sudanin historia oli kyllä levoton ja yhteenottoja oli ollut, mutta Khartum oli useimmiten säästynyt pahimmalta. Tämä ikivanha kaupunki, josta Niili alkoi. Jossa Sininen ja Valkoinen Niili kohtasivat ja liittyivät yhdeksi, Egyptiin virtaavaksi joeksi.

Pian julmuudet levisivät muuallekin Sudaniin, käytännössä lähes koko maahan. Sotarikoksista raportoitiin. Joukkosurmista, raiskauksista, pakkosiirroista. Lapsisotilaiden värväämisestä.

Niihin syyllistyivät kaikki osapuolet.

Sudanissa on kultaa. Siellä on kromia, kuparia, rautaa ja hopeaa. Merkittävästi öljyäkin, vaikka osa esiintymistä jäi Etelä-Sudanin puolelle.

Etelä-Sudan irrottautui Sudanista kesällä 2011 ja itsenäistyi. Se ei taistele tässä sodassa, mutta seurauksista se kärsii. Pakolaisia on tullut rajan yli satojatuhansia.

Selvää on, että Sudanin kenraalit sotivat myös luonnonvaroista. Suuri osa rikkauksista on vielä hyödyntämättä.

Kultaa kyllä kaivetaan, ja laittomalla kaupankäynnillä erityisesti Hemedtin joukot ovat hankkineet aseita ja sotilaita. Al-Burhanin takana on valtion koneisto, sillä hän on käytännössä Sudanin virallinen johtaja.

Hemedti on hyvin liikemiesmäinen, Haavisto arvioi. Ainakin oli silloin, kun hän keskusteli tämän kanssa Khartumissa alkuvuonna 2021. Hemedti kaavaili Suomesta liikekumppania ja ryhtyi oitis järjestämään lähipiiristään delegaatiota. Haavisto vastasi, kuten suomalaisilla ministereillä oli tapana vastata: kaikki ovat tervetulleita. Hänen puhelimeensa tuli viestejä viikkokausia, kun vierailua järjestettiin: ketkä kaikki lähtisivät mukaan.

Al-Burhan oli muodollisempi. Haavisto tapasi matkalla hänetkin. Al-Burhan sanoi, että sotilasvaltaa tarvittaisiin Sudanissa ”jonkin aikaa”, mutta sitten siirryttäisiin siviilivaltaan.

Nyt ei näytä siltä.

Sudan on valtavan suuri maa, kolme kertaa Ranskan kokoinen. Sillä on levoton historia. Vuonna 1956 Sudan itsenäistyi, mutta sen jälkeen vallankaappauksia on tehty – tai yritetty tehdä – lähes kaksikymmentä kertaa. Enemmän kuin missään muualla Afrikassa. Sanotaan, ettei koko maailmassa ole monta niin epävakaata maata kuin Sudan.

Mistä se johtuu?

Haavistolla on oma selityksensä.

Hän sanoo, että perimmäinen syy on sisäinen eriarvoisuus. Khartumissa ja Niilin laaksossa asuvat arabit katsovat nenänvarttaan pitkin heimoja etelässä ja Darfurissa. Ja vielä niin, että pitävät sitä perusteltuna, Haavisto sanoo. Khartumissa hän on tavannut varsin sivistyneitä ihmisiä, jotka eivät tunne köyhien syrjäseutujen elämää lainkaan.

Haavisto muistaa kerran, kun vieraili tyttökoulussa darfurilaisella pakolaisleirillä. Hän vei sinne kirjeen ja lahjoitussumman, jonka helsinkiläiset lukiolaiset olivat keränneet. Tuhat euroa.

Oppilaat istuivat hiekalla ja kuuntelivat, kun Haavisto luki kirjeen.

He kysyivät: Mistä suomalaiset koululaiset tietävät, että me ollaan olemassa?

Haavisto selitti, että Sudanista kerrotaan paljon ulkomaisissa tiedotusvälineissä. Hän sanoi, että Suomessa tiedetään Darfurista todennäköisesti enemmän kuin Khartumissa.

Hän sai piirtää hiekkaan kartan.

Sudanilla oli tällainen Hollywood-hetki. Niin Haavisto sitä nimittää.

Keväällä 2006 näyttelijä George Clooney kävi Darfurissa ja teki siitä dokumentin. Näyttelijä Mia Farrow kävi kesällä ja ryhtyi myöhemmin nälkälakkoon. Näyttelijä Angelina Jolie tapasi pakolaisia Tšadin puolella ja lahjoitti avustusjärjestöille miljoona euroa.

Juuri tuohon aikaan Haavisto oli EU:n erityisedustajana Sudanissa. Hänet oli nimitetty tehtävään kesällä 2005.

Darfurissa oli raastava kriisi, ja moni puhui kansanmurhasta. Kaksi aseistettua kapinallisryhmää oli noussut hallitusta vastaan, koska Darfurin väestöä syrjittiin. Sitä väestöä, joka ei kuulunut arabiheimoihin. Hallitus ei joustanut. Se tuki arabitaustaisia janjaweed-joukkoja, jotka eivät säästäneet siviilejä. Kärsimys oli mittaamaton. Arvioitiin, että satojatuhansia ihmisiä kuoli.

Darfur oli kuitenkin otsikoissa, ja Haavisto oli huomaavinaan, että jotkut sissijohtajat tottuivat siihen. Osin paistattelivatkin julkisuudessa.

Ja ehkä kävi niin, että huomio sokaisi heitä. Ei ollut kiire hieroa sovintoa, kun tukea näytti riittävän. Omia tavoitteita saattoi hivuttaa paremmiksi.

Haavisto huomautti monta kertaa, että maailman huomio kääntyisi vielä muualle.

Puolentoista vuoden ajan Haavisto kulki autoilla ja helikoptereilla pitkin laajaa Darfurin ylänköä. Saattajina oli rauhanturvaajia YK:sta ja Afrikan unionista. Hän istui taistelijoiden keskellä puiden katveessa tai matoilla kuumalla hiekalla. Odotti kärsivällisesti, kun sissit käristivät lihaa nuotiolla ja söivät, sillä aterialla ei kuulunut puhua. Helikopterilentäjä naputti kelloaan. Pitkäksi aikaa ei ollut turvallista jäädä, koska sana kulki.

Brysselissä oltiin epäluuloisia: keskusteliko Euroopan unioni todella kaikkien sissiryhmien kanssa. Eikö se ollut merkki jonkinlaisesta tunnustamisesta? Haavisto oli sitä mieltä, että kaikki, joilla oli aseet, kannatti ottaa mukaan rauhanprosessiin. Hän kiersi ja kuunteli.

Tosin joka aamu piti tarkistaa, kuka on kenenkin liittolainen. Sellaista oli sodankäynti Sudanissa – ja on kuulemma edelleen, Haavisto sanoo. Ryhmittymiä on kymmeniä. Taistelevista ryhmistä irtoaa osia, joista syntyy uusia yhteenliittymiä. Kunnes taas syntyy uusia yhteenliittymiä.

Joku sanoikin, että taistelukenttä on kuin Darfurin hiekka: dyynit muodostuvat joka päivä uudestaan.

Sitovaa rauhansopimusta ei Darfurissa koskaan saatu aikaan. Yhteenotot jatkuivat. Haavisto jätti pestinsä keväällä 2007, osallistui vaaleihin ja tuli valituksi kansanedustajaksi. Hän jäi taas Suomeen. Silti yhteydet Sudaniin säilyivät.

Huhtikuussa qatarilaisessa hotellihuoneessa Haavisto kysyi Gibril Ibrahimilta, taisteliko armeijan joukoissa tällä hetkellä jihadisteja. Pitikö tällainen huhu paikkansa? Ministeri Ibrahim vastasi yleisellä tasolla: kaikki, jotka ovat heidän puolestaan valmiita taistelemaan, ovat aseissa.

Kuka on kenenkin liittolainen.

Voi olla, että Sudan jakautuu kahtia. Pelko on todellinen, kuten Haavisto sanoo.

Hemedtin joukot hallitsevat melkein koko Darfuria. Se on suuri alue, puolitoista kertaa Suomen kokoinen. Hemedti on perustanut Darfuriin jonkinlaisen rinnakkaishallituksenkin. Ilmoitus annettiin keväällä.

Al-Burhanin armeijalla on Sudanin keskiosa, pohjoinen ja itä. Maaliskuussa se valtasi takaisin Khartumin, jota Hemedtin sotilaat olivat pitäneet melkein kaksi vuotta. Onko tässä sodan käännekohta, silloin kysyttiin.

Ehkä vastaus tuli toukokuussa. Hemedtin joukot tuhosivat kuusi päivää Port Sudania drooni-iskuilla. Siihen saakka Port Sudan oli ollut kohtuullisen rauhallinen satamakaupunki Punaisenmeren rannalla. Sinne pääkaupunki oli tavallaan evakuoitu. Ihmiset olivat voineet jatkaa töitään, istua toimistoissaan.

Port Sudaniin oli siirtynyt myös Pelastakaa lapset -järjestö ja sen työntekijät. Järjestö on tehnyt avustustyötä Sudanissa yli neljäkymmentä vuotta. Se tekee työtä edelleen, mutta suomalaiset eivät paikalle lennä. Matkustuskielto asetettiin iskujen jälkeen.

Sudanin maatoimistosta päivitetään heille tilannetietoja.

AlNuhudin ja AlHowain iskut, 221 145 ihmistä menettänyt kotinsa.

Pohjois-Kordofanin kylien iskut, 385 000 ihmistä menettänyt kotinsa.

Khartumin taistelut, 110 000 ihmistä menettänyt kotinsa.

Yhteensä 30,4 miljoonaa ihmistä humanitaarisen avun tarpeessa. Heistä 16 miljoonaa lapsia.

Kun Pekka Haavisto aikanaan asui Khartumissa – sillä käytännössä hän asui siellä – tärkeät ihmiset löysi aina yhdestä paikasta.

Hotelli Hiltonin kahvilasta.

Siellä kokoontuivat eri ryhmien tukijat, ystävät ja viholliset. Ja useimmiten nämä pystyivät keskustelemaan keskenään, jopa sopimaan asioista. Neuvottelumekanismeja oli olemassa.

Haavistosta tämä oli Sudanille ominainen, rohkaiseva piirre. Osa maan historiaa.

Sen vuoksi hän ei ole täysin toivoton nytkään, vaikka tilanne on vakava.

”Ehkä juuri tämä”, hän sanoo. ”Sudanissa myös yllätykset olivat aina mahdollisia.” 

Juttua varten on haastateltu myös kansainvälisten ohjelmien johtajaa Anne Haarasta Pelastakaa lapset -järjestöstä.