Kukapa ei haluaisi olla vähän jalosukuinen
Akateemisissa piireissä sukututkimusta on väheksytty. Ei pitäisi, sanoo historiantutkija Tiina Miettinen. Hän kiinnostui sukututkimuksesta jo teininä.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Saattaa nyt tuntua pikkujutulta, mutta reilut sata vuotta sitten kriisi oli todellinen: Kansallissäveltäjä Jean Sibelius ei ollutkaan jalosukuinen.
”Sukuselvitys piinaa minua niin etten pysty tekemään mitään”, hän tilitti päiväkirjaansa keväällä 1916.
”Mitä minulle jää? Kenties itsemurha.”
Tuskin tämä oli ollut vuorineuvos Karl Alfred Paloheimon tarkoitus. Hän oli Sibeliuksen tyttären appi, ja tilannut sukututkijalta selvityksen säveltäjän juurista. Sibelius oli jo 50-vuotias ja maailmankuulu, kiistaton osa sivistyneistöä ja seurapiirejä, mutta hänen sukunsa oli ollut edelleen tutkimatta.
1900-luvun alussa sellaisilla seikoilla oli paljon merkitystä. Säätyläistö harrasti ahkerasti oman taustansa tutkimista.
Se tiedettiin, että Sibelius oli äitinsä puolelta ruotsinkielistä talonpoikaissukua ja isänsä äidin puolelta ruotsinsukuinen. Mutta kaikkein tärkein, isän isän syntyperä, oli epäselvä.
Niinpä säveltäjä oli kehitellyt siitä omia teorioitaan.
Hänen juurensa olivat Lapinjärvellä Sibben talossa.
Ja Sibbe, näin perhetarinoissa oli kerrottu, oli 1 500 vuotta vanha nimi joka löytyi keskiaikaisista pergamenteista.
Hänellä oli siis vanha, hieno suku. Oli pakko ollakin, sillä hän oli itse naimisissa aatelisen Aino Järnefeltin kanssa ja sitä paitsi halveksi rahvasta, kiusasi taidemaalari Pekka Halostakin tämän talonpoikaisjuurista.
Mutta kun Paloheimon tilaama sukututkimus valmistui, paljastui että Sibeliuksen esi-isäksi oli löydetty joku tavallinen Matti. Umpisuomalainen talonpoika niin kuin Pekka Halosella.
Kaiken lisäksi asiaa reposteltiin sanomalehdissä. Eikä kirjoittelu laantunut, vaan jatkui monta vuotta.
”Pystynkö todellakin kestämään tällaista”, Sibelius kirjoitti päiväkirjaansa tammikuussa 1920.
”Raffinoitua kärsimystä minunkaltaiselleni sensitivalle.”
”Sibelius-ressukka”, Tiina Miettinen sanoo työhuoneessaan Tampereen yliopistossa.
Pöydällä on kirjakasa, hyllyssä vanha ruotsin sanakirja. Se on täynnä tärkeää sanastoa, kuten nimityksiä hevosen valjaille.
Miettinen on tietokirjailija ja historiantutkija Tampereen yliopistossa. Tyypillinen akateeminen pätkätyöläinen, kuten itse sanoo. Hänen alaansa on Suomen historia 1600-1800-luvuilla, erityisesti maaseudulla.
Hän on tutkinut varsinkin tavallisia talonpoikaisnaisia, perheitä ja sukuja.
Tarina Sibeliuksesta on hänen suosikkinsa. Hänellä oli tapana keräillä sukutarinoita, kun kulki arkistoissa. Hän kävi niissä erilaisten tutkimusprojektien takia varsinkin ennen kuin kaikki oli digitoitu. Törmäsi siinä samalla aina välillä kivaan sukutauluun ja tuli kuvanneeksi sen.
Suvut kiinnostivat häntä. Hän oli tutkinut omaansa teini-iästä asti, mutta mikä tahansa muukin suku kiinnosti.
Ja kun sukutauluja ja -tarinoita kertyi vuosien mittaan yhä enemmän, Miettistä alkoi kiinnostaa, miksi ne olivat olemassa. Miksi ihmiset tekevät sukututkimusta? Miten he ovat sitä tehneet, miten kauan? Mitä suku oikeastaan oli?
”Siitä syntyi toi sitten.”
Juuria ja juurettomia, tietokirja suvuista ja sukututkimuksesta, ilmestyi 2019.
Nyt Miettinen kirjoittaa uutta kirjaa. Se kertoo Sääksmäen Ritvalan kylästä, jossa järjestetään Suomen vanhin kyläjuhla.
Helkajuhla on satoja vuosia vanha perinne, jossa naimattomat naiset laulavat keväisin kalevalamittaisia helkavirsiä.
Kaikki alkoi Helenasta.
Tiina Miettisen isoäiti muisti vielä Leena-mummun, isoäitinsä äidin. Hän tiesi, missä tämän hauta oli, vaikka se oli pelkkä kumpu ilman kiveä.
Se oli Hauholla. Koko suku oli Hauholla, kun Miettinen oli lapsi. He viettivät kesät ja viikonloput samalla perityllä niemenkärjellä: Miettisen äiti, äidin vanhemmat ja isoäiti, tädit ja serkut.
Jotenkin se alkoi ihmetyttää. Miksi he olivat siellä, ja mistä tulleet? Ja kuka oli Leena?
Parikymppisenä Miettinen meni sukututkimuskurssille etsimään vastauksia. Hän oli kurssin nuorin, oikeastaan ainoa nuori. Siellä oppi lukemaan vanhaa, kiehkuraista käsialaa ja hakemaan ja tulkkaamaan kirkonkirjoja ja rippikirjoja.
Kaikki oli kirjoitettu ruotsiksi, suomestahan tuli virallinen kieli vasta 1860-luvulla. Miettisen ruotsi ei ollut kovin vahva, ei varsinkaan 1600-luvun ruotsi. Mutta sitä saattoi opetella vanhojen sanakirjojen avulla.
Miettinen tilasi esiäidistään kirkkoherranviraston selvityksen. Se on asiakirja, jonka tilaamisesta sukututkimukset lähes aina alkavat. Kun tiesi isoäitinsä isoäidin tarkan syntymäajan ja -paikan, saattoi pyytää tämän vanhempien tietoja.
Ne tulivat postilla.
Helena Mikontytär oli syntynyt Vanajassa 1826 ja kuollut Hauholla vuonna 1908.
Hän eli siis Suomen autonomian aikaa, ei ehtinyt nähdä itsenäistä Suomea.
Hänen aikanaan kansallisromantikot kuitenkin visioivat suomalaisuutta, maa teollistui, työväenluokka syntyi ja sääty-yhteiskunta alkoi murtua. Paljonko tavallinen torpan tyttö siitä tiesi?
Lähes kolmenkymmenen vuoden sukututkimustenkaan jälkeen Miettinen ei tiedä, millainen Helena oli tai mitä hän ajatteli. Tavallinen rahvas ei pitänyt 1800-luvulla päiväkirjaa, tuskin osasi kirjoittaa.
Mutta lukea he osasivat, siitä papit pitivät huolta. Kerran vuodessa seurakunta kokoontui kinkereille tavaamaan katekismusta. Pappi arvosteli lukutaidon ja kirjasi rippikirjaan. Siihen koottiin seurakunnan asukkaista kaikki tarpeellinen: perheet, isäntäväki, palkolliset, ehtoolliset, muutot ja rikokset.
Rippikirjoista selvisi, että Helena oli muuttanut Hauholle 15-vuotiaana vanhempiensa kanssa.
Kun Helena 29. lokakuuta 1841 pääsi ripille ja rokotettiin, sekin merkittiin rippikirjaan. Samoin se, kun hän pari vuotta myöhemmin meni töihin, piiaksi hauholaiseen Hyvikkälän kartanoon.
Kirkonkirjoista selvisi Helenan palvelusaika kartanossa, kaksi vuotta – tuplasti kauemmin kuin piiat yleensä viihtyivät yhdessä paikassa.
Miettinen selvitti seuraavatkin palveluspaikat, niiden emännät ja palvelusväen ja sen, mitä heille kävi.
Oliko Helenalla miessuhteita? Jos, niin ainakaan hän ei jäänyt kiinni.
Muuten hän olisi menettänyt työpaikkansa ja Miettinen olisi voinut lukea siitä rippi- ja tuomiokirjoista.
Helenasta tuli uranainen. Hän piikoi eri kartanoissa yli kymmenen vuotta, oli kolmekymppisenä yhä naimaton.
Tämä hämmästytti Miettistä. Hän oli ajatellut, että ennen vanhaan mentiin nuorena naimisiin.
”Mulla on esiäiti, joka on sinkku. Työtä tekevä, uraa luova sinkku.”
Tiina Miettinen tutki 1600-1800-lukujen sinkkunaisia väitöskirjassaan.
Hän oli halunnut tutkia jotenkin naisia ja perheitä, mutta ei ollut millään keksinyt miten.
Televisiosta tuli suosittu Sinkkuelämää-sarja. Hän ei oikeastaan seurannut sitä, mutta julkisuudessa käytiin paljon keskustelua siitä, mikä moderni ilmiö tällainen naimaton nainen oli.
Ei se ollut moderni ilmiö, Miettinen havaitsi.
1600–1700-lukujen Hämeessä oli aivan tavallista, että nuoret talonpoikaisnaiset menivät ripille pääsyn jälkeen töihin. Yllättävän monet olivat kuin Helena, tekivät uraa kymmenen, viisitoista vuotta ja menivät naimisiin vasta kolmekymppisinä.
Terve, työkykyinen nainen, jolla oli omaa rahaa ja osaamista, oli luultavasti kovaa valuuttaa parisuhdemarkkinoilla.
Kun Miettisen väitöskirjaan perustuva tietokirja Piikojen valtakunta julkaistiin vuonna 2015, se myytiin loppuun ja oli ehdolla tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi.
Menestys tuntui hämmentävältä.
”Ei se väitöskirja sillä tavalla uraauurtava ollut. Mutta ehkä siinä oli se, kun menin aina 1700- ja 1600-luvuille ja tutkin nimenomaan näitä niin sanottuja talonpoikaisnaisia.”
Historiantutkimus oli vasta hiljattain alkanut kiinnostua naisista. Tietoa ei ollut paljon. Vanhat kirkonkirjat vaativat vaikean käsialan lukutaitoa. Moni oli sanonut ennakkoon, ettei tavallisia naisia edes voisi tutkia.
”Että ei niistä löydy mitään. Että se on vaikeaa.”
Mutta olihan Miettinen löytänyt Helenan. Miksei löytäisi muitakin?
Tavallisista ihmisistä oli kyllä vähänlaisesti tietoa. Naiset eivät aina edes päätyneet 1600- ja 1700-luvun asiakirjoihin.
Heitä ei ollut tarpeen merkitä, sillä verotuksen kannalta merkitystä oli vain työkykyisillä miehillä. Nainen voitiin sijoittaa sarakkeeseen, kunhan tämä oli miehen tytär, vaimo tai leski.
Naimattomat naiset sen sijaan ilmaantuivat näkyviin yleensä vain, jos olivat tehneet jotain väärin. Saaneet aviottoman lapsen tai tehneet muun vakavan rikoksen. Silloin he saivat nimensä perään merkinnän qp, naisihminen.
Tällaisia aviottoman lapsen saaneita naisia Miettinen oli käsitellyt gradussaan.
Mutta yli 30-vuotias naimaton ja lapseton nainen ei voinut olla vaimo, äiti, leski, eikä häntä enää tyttäreksikään voitu lukea. Hän oli siis byrokraattinen ongelma, jota lainsäädäntö ei tuntenut. Sinkkunaiset jäivät aukoiksi asiakirjoihin.
Mutta heitä saattoi silti tutkia.
Miettinen luki kaikki löytämänsä asiakirjat, jotka liittyivät väestöön Hauhon pitäjässä.
Kirkon väestökirjanpidon, verotusluettelot, Ruotsin valtionarkistossa ja sota-arkistossa olleet asiakirjat, tuomiokirjat, rippikirjat…
Lähteiden penkominen ja yhdistely oli tuttua sukututkimuksesta. Ilman sitä kokemusta väitöskirjan tekeminen olisi ollut paljon hitaampaa ja vaikeampaa, Miettinen sanoo.
Akateemisessa historiantutkimuksessa sukututkimusta ja sen tekijöitä on kuitenkin katseltu vähän pitkin nenänvartta – rasittavien mummojen harrastelua.
”Vielä 1990-luvulla sukututkimukseen suhtauduttiin yliopistolla niin, että kehtaako edes kertoa”, Miettinen sanoo.
Vaikka taitavilla sukututkijoilla saattaa olla jopa parempi käsitys tavallisten ihmisten arjesta kuin historioitsijoilla.
On suhteellisen uusi ajatus, että rahvaallakin on sukuja.
Vielä 1800-luvulla sivistyneistö ajatteli, että ainoastaan he polveutuivat jostakin. Säätyläisillä oli perhe, talonpojilla kotitalous.
Niihin aikoihin Suomen sivistyneistö oli innostunut suomalaisuusaatteesta. Korostettiin, että suomalaiset olivat asuneet tietyllä alueella muinaisista ajoista alkaen. Oltiin siis kansakunta muiden eurooppalaisten joukossa, saman arvoisia kuin ruotsalaiset ja aivan toista porukkaa kuin itäiset kansat.
Vanhat sivistyssuvut laativat myös itsestään selvityksiä, joissa sukutaulut rakentuivat miesten ympärille ja suvun alku johdettiin sen ensimmäiseen koulutettuun jäseneen.
Euroopassa oli virinnyt myös uudenlaisia ajatuksia. 1800-luvun lopulla alettiin pelätä ihmiskunnan taantumista. Uskottiin, että säätyläissuvut voisivat ”vajota rahvaaseen” jos sen jäsenet avioituivat alemman luokan kanssa. Seurauksena ihmiskunta rappeutuisi.
Sukututkimusta yritettiin käyttää rodunjalostuksen välineenä.
Konferensseissa esiteltiin rahvaan sukutauluja varoittavina esimerkkeinä. Huono aines periytyi tietenkin äidin puolelta.
Maailmansotien jälkeen sukututkimus meni pois muodista.
Se erkaantui historiantutkimuksesta, joka kiinnostui suurista linjoista: massoista, muuttoliikkeistä ja sodista. Yksittäisten ihmisten elämäkerroissa ei nähty mitään oleellista.
Mutta yksittäiset ihmiset alkoivat kiinnostua edellisistä sukupolvista.
1970-luvulla sukututkimuksesta tuli työväellekin mahdollista, kun kirkonkirjat mikrofilmattiin ja niitä sai tilata lähikirjastoon kaukolainalla.
Kaupunkeihin muuttaneet alkoivat pohtia, keitä he oikeastaan olivat ja missä olivat heidän juurensa. Suomen Sukututkimusseuran jäsenmäärä ampaisi kasvuun.
Vuonna 1982 arvioitiin, että 800 jäsentä on niin suuri määrä, ettei se enää voisi kasvaa.
Nykyään Suomen sukututkimusseuralla on reilut 8 000 jäsentä.
Tyypillinen sukututkija on jäänyt hiljattain eläkkeelle. Heitä on suurin osa Tiina Miettisen vetämien sukututkimuskurssien opiskelijoista. Hän on opettanut sukututkimusta Tampereen Ahjolan kansalaisopistossa viisitoista vuotta.
Joskus ihmiset toivovat löytävänsä menneistä sukupolvista jotakin eksoottista. Ranskalaista tai italialaista verta esimerkiksi. Tai suvusta voi löytyä piian avioton lapsi, ja silloin herää toive: varmaan isä on se talon isäntä tai kartanon herra. Kukapa ei haluaisi olla pikkuisen jalosukuinen?
Tiina Miettinen on selvittänyt esiäitejään aina 1600-luvulla syntyneeseen Marketta Yrjöntyttäreen asti.
Sen kauemmas ei äitilinjaa pitkin pääse. Marketta on siis tavallaan hänen kantaäitinsä naislinjassa. Tämä syntyi ja kuoli Hämeenlinnassa, tuli kai haudatuksi Hämeenlinnan kirkon eteisen lattian alle.
Toki Miettinen on tutkinut myös isänsä karjalaista sukua Valkjärvellä, selvittänyt yhteensä satoja sukulaisia. Mutta juuri äitilinja kiinnostaa häntä erityisesti.
Sukututkimuksessa äidit, äitien äidit ja äitien äitien äidit ovat tutkimatonta väkeä. Vuosisatojen ajan on ajateltu, että suku on jotakin, mikä polveutuu isiltä pojille ja mihin naiset liittyvät avioliiton kautta.
”Jos ajatellaan vaikka marsalkka Mannerheimia… Ei kukaan oikein osaa ajatella häntä äitinsä suvun jäsenenä.”
Vuonna 1855 Helena Mikontytär tapasi Lautsian kartanossa miehen.
Matti Matinpoika oli renkien etumies ja leski, menettänyt vaimonsa synnytyksessä vain vuotta aiemmin.
Jotain tapahtui hänen ja Helenan välillä. Helena vietti Lautsiassa vain vuoden ja vaihtoi sitten työpaikkaa, mutta vuoden kuluttua palasi taas takaisin.
Hän ja Matti menivät naimisiin vuonna 1857 ja jäivät kartanon maille asumaan.
Matti oli Lautsian kartanon renkivouti ja Helena hänen vaimonsa. He huolehtivat, että kaikki sujui, kun kartanossa kävi vieraita, järjestettiin tanssiaisia, metsästysretkiä ja kulttuuririentoja.
Ei ehkä voi sanoa, että he olisivat olleet ystäviä kartanon herrasväen kanssa. Mutta heillä oli hyvät välit.
Kun Helena 39-vuotiaana sai ensimmäisen lapsensa, tyttären kummit olivat kartanoa asuva kapteeni Schulman ja hänen vaimonsa.
Tiina Miettinen ymmärtää Sibeliusta. Ei ole ihme, että suku aiheutti säveltäjässä raffinoitua kärsimystä.
”Vaikka se meitä naurattaa, niin hänen piireissään on ollut oleellinen tekijä, millaisesta suvusta ja ympäristöstä tulee.”
Sibelius oli elänyt elämänsä säätyläisperheessä, aatelisten ja vanhojen sivistyssukujen ympäröimänä. Suuri osa 1800- ja 1900-lukujen vaihteen taiteilijoista oli aatelissukua: Eero Järnefelt, Albert Edelfelt, Louis Sparre…
Hän oli kuvitellut olevansa kuin he. Tekihän se kipeää, kun ei ollutkaan.
Kerrotaan, että Kalevalaseuran illanvietossa asiasta syntyi melkein nyrkkitappelu.
Sibelius oli ehdottanut maljaa Suomen entiselle aatelistolle. Hänen suomenmieliset toverinsa eivät ajatuksesta innostuneet. Eino Leino ryhtyi suorastaan pilkkaamaan säveltäjää.
”Luulet olevasi suurta ja vanhaa sukua Ruotsista. Olet Oja-Paavon poika vaan ja siksi lyöt rumpua itsestäsi.”
Sibelius suuttui ja tarttui Leinoa kauluksesta, mutta ei lyönyt kuitenkaan.
Jutussa on käytetty lähteenä Tiina Miettisen kirjoja Juuria ja juurettomia ja Piikojen valtakunta, sekä väitöskirjaa Ihanteista irrallaan. Hämeen maaseudun nainen osana perhettä ja asiakirjoja 1600-luvun alusta 1800-luvun alkuun.